Kuukausi: maaliskuu 2013

Saksassa puretaan historian tabuja – miten Suomessa?

Katarina Baerin mielenkiintoinen kirjoitus saksalaisten pöhinästä elokuvan Unsere Mütter, unsere Väter ympärillä. HS 28.3.

Katarina Baer on lunastanut paikkansa lempijournalistieni joukossa. Baer toimii Helsingin Sanomien Berliinin-kirjeenvaihtajana ja on julkaissut Suomen pääaviisissa mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia Saksan historiaan ja kulttuuriin liittyen. Tänään 28.3. hänen juttunsa Sotaelokuva avasi patoja Saksassa kertoo, kuinka Nico Hofmannin tuottama elokuva Unsere Mütter, unsere Väter on tällä hetkellä se kuumin peruna. Elokuva kertoo, kuinka sympaattisten ja tavallisten ihmisten moraali rappeutuu toisen maailmansodan aikana.

Kuten Baer kirjoittaa, Saksa on käsitellyt sangen avoimesti toista maailmansotaa. Tämän näkee Berliinin katukuvassa turistina, tai seuraamalla saksalaista mediaa ja tutkimusta. Myös saksalaiset elokuvantekijät ovat viime vuosina kunnostautuneet maan kiperän historian kuvaamisessa. Baer kuitenkin kirjoittaa, että ”kollektiivinen syyllisyys, Euroopan juutalaisten joukkomurha ja natsien muut hirmuteot ovat saksalaisille selvyyksiä, mutta omien lähiomaisten syyllisyyttä on harvassa perheessä pystytty käsittelemään.” Tämän vuoksi Hofmannin elokuva on herättänyt niin suurta keskustelua: sen roolihahmot voisivat olla kenen tahansa kultaisia isovanhempia.

Kannattaa lukea Baerin todella mielenkiintoinen kirjoitus omista saksalaisista isovanhemmista ja heidän natsiyhteyksistään.

Baerin kirjoitus herätti ajatuksia Suomen historiasta. Kun nykysaksalaiset vaikenevat omien sukulaistensa teoista, mikä on tilanne Suomessa? Mistä me haluamme vaieta, mitä me haluamme muuttaa? Minulla on esimerkiksi tunne, jonka mukaan suomalaiset vääristelevät veteraanien kokemuksia rintamalla. Tässä vääristellyssä kertomuksessa omat sukulaiset ovat sankareita. Kun sotaveteraanit – omat isoisät ja isoäidit – ylistetään jalustalle sankareiksi, tarkoittaa tämä sitä, että emme halua uskoa heidän tunteneen pelkoa ja nälkää ja toimineen itsekkäästi. He olivat rautaa. Tämä on mielestäni epäreilua juuri veteraaneja kohtaan, sillä monet heistä kärsivät vakavista sodan aiheuttamista traumoista ja pelkotiloista. Kun haluamme uskoa sukulaistemme olleen aina urhoollisia, estämme osaltamme heitä puhumasta omista negatiivisista kokemuksista. Kiellämme heitä olemasta omia itsejään.

Pertti Jarla kirjoitti muutama vuosi sitten Suomen Kuvalehdessä: ”Minusta kyllä mies, joka hyväksyy sotaveteraanin poikkeavuuksineen päivineen, nimenomaan osoittaa suurta kunnioitusta.” Meidän tulee ymmärtää, ettemme voi pakottaa menneisyyden ihmisiä tiettyyn stereotyyppiseen lokeroon. Meidän tulee saksalaisten tavoin keskustella avoimesti historiamme kiperistä kysymyksistä ja tabuista. Tässä keskustelussa tulee kuitenkin ymmärtää, että ihmiset toimivat eri ajassa ja paikassa kuin me nykyisin.  Kun ymmärrämme, että monien ikävien asioiden takana olivat tavalliset ihmiset – ehkäpä jopa omat isoisämme – voimme ehkä viisastua tässä ajassa.  

HS vallankäyttäjänä opiskelijoita vastaan

Hufvudstadsbladet ja Helsingin Sanomat 21.3. Huomaatko eroa?

Hufvudstadsbladet ja Helsingin Sanomat 21.3. Huomaatko eroa?

Eilen järjestetty suurmielenosoitus keräsi poliisin tietojen mukaan Helsinkiin 5000 opiskelijaa. Tapahtumasta kiinnostui myös suomalainen media aina HBL:stä ja Aamulehdestä alkaen. Valtakunnan ykköslehti, aikanaan hyvinkin radikaali, Helsingin Sanomat ei huomioinut tapahtumaa painetussa lehdessään juuri millään tavalla. Ainoastaan Mielipide-palstalla julkaistu lukiolaisen Aino Kopran naiivi kirjoitus tuo mielenosoituksen jollakin tavalla esille. Kirjoituksessaan Kopra pitää opiskelijoita itsekkäinä, kun nämä vaativat rahaa. Hänen mielestään vähemmälläkin pärjäisi ja ”rahan riittäminen on vain budjetointikysymys”. Ehkä mielenosoituksen äänet eivät kuuluneet Sanomatalon sisälle?

No, itse en ainakaan huutanut eilen ääntäni käheäksi Eduskuntatalon edustalla oman hyvinvointini takia: Olen kohta omat opintoni suorittanut, joten en opintotuestakaan pääse kauaa nauttimaan. Haluan kuitenkin, että Aino Kopra ja muut nuoret saisivat samanlaiset – tai toivottavasti paremmat – mahdollisuudet opiskeluun kuin minä olen saanut.

Helsingin Sanomat tuo opintotukikeskustelussa selvästi esille oman kantansa. Lehti käyttää paperiversionsa uutisoinnissaan ensinnäkin agenda setting -valtaa: Suurmielenosoitus ja opiskelijoiden sanoma tasa-arvoisesta mahdollisuudesta ei välity lukijoille. Toisaalta nettiversionsa uutisoinnissa HS on päätynyt haastattelemaan mielenosoitukseen osallistuvia opiskelijoita. Joukosta on valikoitunut pariskunta, jolla on valmiiksi 12 000 euroa lainaa ja vanhempiensa luona asuva ammattiopistolainen. Nämä kaksi esimerkkitapausta eivät todella edusta keskiverto-opiskelijaa, jolle opintoraha ja asumistuki muodostavat tärkeimmät kuukausittaiset tulonlähteet. Ihan kuin lehti pyrkisi vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen ja kääntämään sen lainan (ja lukukausimaksujen) kannalle. Miksi lehti ei haastatellut esimerkiksi opiskelijaliikkeen johtohahmoja?

Koen tärkeäksi muistuttaa, että taloudellisesta taustasta riippumaton mahdollisuus koulutukseen on tasa-arvon toteutumisen kannalta erityisen tärkeä. Eilisiä iskulauseita muistellen: ”Käyttäkää järkeä, koulutus on tärkeä!” Ja niille lukijoille, jotka muistelevat kaiholla entisiä hyviä aikoja, jolloin opintorahaa tippui vain aniharvoille, totean maailman muuttuneen. Enää Kekkonen ei ole presidentti ja työpaikka ei ole varma. Haluanko pakottaa tulevat opiskelijat ottamaan lainaa aikana, jolloin pikavipit ovat yhteiskunnallinen ongelma, työllisyys on erittäin huono ja jopa valtiot ajautuvat konkurssiin? En. Toisaalta eivät halunneet Eduskuntatalon luona puhuneet poliitikotkaan, jotka lupasivat meille pitävänsä näppinsä erossa opintotuesta ja sitovansa opintorahan indeksiin. Minä muistan nuo lupaukset: en äänestä poliitikkoa, joka rikkoo lupauksensa. Toivon muiden toimivan samoin.

Viha, taloudellinen hyöty ja akateeminen vapaus

Akateeminen maailma elää mielenkiintoisia aikoja. Yliopistouudistus on herättänyt keskustelua akateemisen vapauden nykytilasta. Keskusteluun voi tutustua muun muassa lukemalla Pertti Ahosen, Paul-Erik Korvelan ja Kari Palosen toimittaman kirjan Uusi yliopisto – yritys, puolue, vai oppineiden tasavalta? Myös esimerkiksi sosiaalipolitiikan emerita Briitta Koskiaho on Aikalaisessa nostanut esille ongelmat  markkinoistamisen ja vapauden välillä. Kun tieteen tulee tuottaa maksimaalinen voitto eli olla sovellettavissa yhteiskunnan ja yritysten tarpeisiin, ei kotimaiselle perustutkimukselle jää aikaa.

Ongelmana rahoittajan ja tieteentekijän läheisessä suhteessa voi hyvinkin olla julkisen keskustelun tila. Jos tutkimustulokset eivät tyydytä rahoittavaa osapuolta, voi tieteentekijä joutua pahaan välikäteen: suututtaako pomo osallistumalla keskusteluun vai vaietako omista tuloksista? Esimerkkinä tällaisesta tapauksesta VTT:n toiminta, jossa organisaatio rajoitti kahden tutkijansa sananvapautta. Nämä tutkijat olivat ”väärää” mieltä energiantuotannosta.

Akateemista vapautta yritetään rajoittaa myös toisesta suunnasta. Helsingin Sanomat uutisoi tänään, kuinka akateemisia tutkijoita uhkaillaan Suomessa. Helsingin Sanomien haastattelemista 16:sta rasismia, maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta tutkivasta tieteentekijästä kahdeksan kertoo rajoittavansa julkisia esiintymisiään, sensuroivan puheitaan ja pelkäävänsä keskustelutilanteiden häiriköintiä. 14 tutkijoista on saanut vihapalautetta.

Tommi Niemisen juttu "Näin suljetaan suut" Helsingin Sanomissa 10.3.

Tommi Niemisen juttu ”Näin suljetaan suut” Helsingin Sanomissa 10.3.

”Pelon kanssa on raskasta elää. Tiedän, että monet maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta tutkivat eivät enää anna lausuntoja medialle. Tämä vinouttaa yhteiskunnallista keskustelua, jos muutamat rohkeat tutkijat aina kommentoivat maahanmuuttoon liittyviä aiheita”, toteaa nimetön tutkijan Hesarin jutussa.

Jyväskylässä 30.1.2013 tapahtunut hyökkäys Äärioikeisto Suomessa –kirjan keskustelutilaisuudessa ei ole ainoa syy pelon lisääntymiseen tutkijoiden keskuudessa. Helsingin yliopiston tutkija kertoo, kuinka hän on saanut öisiä murhauhkauksia puhelimitse ja kuinka joku lähetti hänen työpaikalleen kirjeitse valkoista pulveria. Toisen tutkijan lasta on uhkailtu. Kolmanteen tutkijaan kohdistuneesta uhkailusta kiinnostui Suojelupoliisi.  Tämänkaltainen toiminta on ensinnäkin laitonta, mutta myös erittäin ala-arvoista.

Nykymaailmassa tutkijoiden osallistuminen julkiseen keskusteluun ei ole suinkaan itsestään selvää. Osa jättäytyy syrjemmälle vihan ja väkivallan pelossa. Toiset pelkäävät ristiriitoja rahoittavan osapuolen kanssa. Kolmansilla ei ole tähän aikaa, sillä julkiseen keskusteluun osallistuminen on pois siitä ajasta, jonka voisi käyttää kansainvälisten julkaisujen kirjoittamiseen. Kuitenkin monimutkainen yhteiskuntamme tarvitsee akateemista keskustelua. Monet yhteiskunnalliset kysymykset, kuten maahanmuutto, rasismi, energiapolitiikka, ovat hyvin monimutkaisia ja vaikeita. Tiedemaailma ei saa jättäytyä keskustelun ulkopuolelle.

Helsingin Sanomien kuvitusta 10.3.

Lasse Rantasen kuvitusta Helsingin Sanomissa 10.3.

Kirjojen tunnearvo kiinni kansissa?

”Seisooko hyllyssäsi kirja, jolla on valtavasti tunnearvoa, mutta jota vain ei tule koskaan luettua? Nyt on hyvä hetki ajatella tämä esine uusiksi. Pienellä näperryksellä kirjasta syntyy käsilaukku niin arkeen kuin juhlaankin.”

Tämä absurdilta kuulostava lainaus avaa Asukas-lehden vinkkipalstan jutun Kirjasta kassiksi. VVO:n asiakaslehden juttu kehottaa muokkaamaan kirjahyllyjen komistukset käteviksi käyttöesineiksi. Tällöin kirjojen tunnearvo välittyy myös uuteen esineeseen. Tuloksena ihana uusi laukku!

Vanhan sanonnan mukaan kirjaa ei saisi tuomita kansien perusteella. Asukas-lehti tuntuu kuitenkin olettavan, että kirjan tunnearvo perustuu juuri noihin kansiin. Dostojevskin, Fitzgeraldin ja Joycen nimet antavat kirjahyllylle sivistyneen ilmeen, minkä johdosta kirjat koetaan tärkeiksi. Tunnearvolla ei ole siis mitään tekemistä itse tarinoiden kanssa. Mikä lopulta tekee kirjasta kirjan? Eikö se ole juuri se sisältö? Vaikka toisinaan – varsin pinnallisesti – nautin Keltaisen kirjaston pitenevästä keltaisesta viivasta hyllyssäni, itselleni tunnearvo liittyy vahvasti kirjan lukemiseen, ei sen kansien ihailuun.

Henkilökohtaisesti pidän jokseenkin epäilyttävänä ihmistä, joka hajottaa itselleen tärkeän kirjan tehdäkseen siitä laukun. Jos joku haluasi tuhota rakkaat kirjani, loukkaantuisin melkoisesti. Enkä siis usko, että kirjalaukku saa ketään todella näyttämään sivistyneeltä hipsteriltä, mikä lienee tämän vinkkijutun keskeinen ajatus.

Asukas-lehti kehottaa uusiokäyttöön: hyödytön kirja ihnaksi laukuksi! Asukas 1/2013.

Asukas-lehti kehottaa uusiokäyttöön: hyödytön kirja ihanaksi laukuksi! Asukas 1/2013.