Kuukausi: maaliskuu 2014

Narvikin sotamuseo ja historiakuva

Olipa kerran Pohjois-Norjassa kaupunki nimeltä Narvik. Nykysilmin katsottuna kaupunki ei ole mitenkään erikoinen. Maaliskuun myräkät heittävät loskaa naamalle, mistä johtuen sunnuntaipromenadista ei kehkeydy nautintoa. Vuoristomaisemat voi kuvitella upeiksi, mutta lumisateen ja sumun keskellä tämä työ vaatii mielikuvitusta. Eteläsuomalaisena ihmettelee, miksi joku haluaa tehdä elämänsä vaikeaksi asumalla täällä.

Keväällä 74 vuotta sitten Narvik oli kuitenkin hetken koko maailman keskipiste. Kaupungin halusivat itselleen niin Saksa kuin liittoutuneetkin. Ja toki norjalaisilla itselläänkin oli asiansa sanottavana kaupungin kohtalosta. Syynä kiinnostukseen eivät olleet hiihtomahdollisuudet, vaan Ruotsin rautamalmi, joka oli elintärkeää sotiville valtioille. Narvikin satama valikoitui 1880-luvulla portiksi, jonka kautta Pohjois-Ruotsin rautaa pystyi viemään ulkomaille vuoden ympäri. Samaisesta strategisesta syystä Narvik sai osakseen huomiota 1940-luvun Euroopassa.

Narvikin taisteluiden alettua satamaa alettiin nopeasti kutsua "laivojen hautausmaaksi".

Narvikin taisteluiden sytyttyä kaupungin satamaa alettiin nopeasti kutsua ”laivojen hautausmaaksi”.

Huhtikuun 9. päivänä 1940 Saksan merivoimat hyökkäsivät Norjaan. Päivää aikaisemmin Iso-Britannia oli alkanut miinoittaa Narvikin edustaa. Risteävistä intresseistä kehkeytyi useampi taistelu ja paljon sankarivainajia. Maailmanpolitiikan tasapaino siirtyi kuitenkin loppukeväästä 1940 Skandinaviasta Ranskaan. Norjalaiset joukot taistelivat yhä saksalaisia vastaan, mutta kun Etelä-Norja antautui, myös pohjoisen joukot joutuivat laskemaan aseensa. Kesäkuun 10. päivä saksalaiset marssivat Narvikiin, ja kaupunki vapautui miehityksestä vasta vuonna 1945.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten  itävaltalaisia alppijääkäreitä ja ranskalaisia legioonalaisia.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten itävaltalaisia ja ranskalaisia alppijääkäreitä .

Narvik esittäytyy norjalaisessa sotahistoriassa merkittävänä kaupunkina, ja lukija voi löytää menneisyyden tapahtumista sankaritarinoita urhoollisista patriooteista. Tästä johtuen kaupungissa on toiminut Norjan Punaisen ristin sotamuseo Røde Kors Krigsmuseum aina vuodesta 1964 lähtien. Vuonna 1980 museo muutti nykyisiin tiloihinsa.

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Narvikin sotamuseo tarjoaa vierailijalle paljon tietoa Narvikin taisteluista. Kiinnostunut löytää kuvia ja pienoismalleja taistelulaivoista ja lentokoneista, vanhoja aseita ja sotilaiden tarvikkeita. Ongelmana kuitenkin on, ettei sotamuseo edusta akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa. Sotaa katsellaan huoletta norjalaisten silmälasien takaa, jolloin saksalaiset näyttäytyvät pahoina, liittoutuneet hyvinä ja norjalaiset sankareina. Museon esittämässä versiossa ”rauhaarakastavat” narvikilaiset ja heidän ”pieni kylänsä” joutuivat ”shokkiin” havaittuaan maanmiestensä ”ruumiiden kelluvan satamassa” . Tästä huolimatta pienen kylän asukkailla riitti sisua kohdata natsit. Lapphaugenin taistelu oli ensimmäinen kerta toisessa maailmansodassa, kun saksalaiset joukot ”pysäytettiin, lyötiin ja pakotettiin perääntymään” (lainaukset ovat peräisin museon opasvihkosesta). Varmuuden vuoksi Lapphaugenin urhoolliset tapahtumat toistetaan näyttelyssä useaan otteeseen.

Häiritsevää museossa ei ollut ainoastaan tarjotun tiedon puolueellisuus ja mustavalkoisuus, vaan myös kaiken analyysin puute. Asioita ja tavaroita ainoastaan esitettiin, eikä tapahtumien taustalta pyritty löytämään syy-seuraussuhteita. Museo oli myös täynnä erilaisia esineitä, joiden merkitystä ei vaivauduttu selittämään. Tuskinpa ikä voi olla ainoa syy esineiden olemassaololle museon näyttelyssä.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Museokokemus on parhaimmillaan eläytymistä, uuden tiedon omaksumista, ajatuksia ja mukaansatempaavia tarinoita. Hyvä opas on usein kullanarvoinen; ainoastaan vanhaa vaasia tuijottamalla ei kukaan keksi vaasin takana olevaa kummitustarinaa. Myös nykyteknologia mahdollistaa museosta nauttimisen aivan toisella tapaa kuin aiemmin. Sekä opastetut kierrokset että tabletit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja vierailija sai tyytyä opastevihkoseen.

Vierailu museossa oli toisaalta erittäin mielenkiintoinen kokemus. Museoiden yhteiskunnallinen funktio on erittäin tärkeä, sillä ne rakentavat ihmisten historiakuvaa; mikä on muistamisen arvoista, mikä puolestaan ei ja miten menneisyys tulee muistaa. Narvikin sotamuseo toteuttaa myös tätä tehtävää: Museo ylläpitää ja siirtää mustavalkoista kuvaa Norjan sotahistoriasta jälkipolville. Tämän vuoksi museon käytävillä kirmanneet pikkulapset saivat mieleni mustaksi. Narvikin sotamuseon tapaiset paikat laittavat pohtimaan kotimaisten museoiden nykytilaa. Itse toivon hartaasti (ja naiivisti?), etten löydä vastaavaa paikkaa Suomesta.

Tarinan opetuksena: Tämän museon vuoksi ei kannata vaivautua Narvikiin!

Mahdollista oli myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Museossa oli mahdollista myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Suomi ja Krimin kriisi

Suomalaisessa mediassa pohditaan kovasti, miten Krimin niemimaan tapahtumat heijastuvat EU:hun ja Suomeen. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka sai suomalaiset varpailleen. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö kiirehti toteamaan, että Suomen tulee nostaa valmiuttaan, jottei sille käy kuin Ukrainalle. Puolustusministeri Carl Haglund perui tapaamisensa Venäjän puolustusministerin Sergei Šoigun kanssa, jottei lännessä ajateltaisi Suomen olevan jälleen suomettunut. Pääministeri Jyrki Katainen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja totesivat Suomen toimivan kriisin suhteen osana EU:ta, ja presidentti Sauli Niinistö tuomitsi Venäjän toiminnan kansainvälisen oikeuden vastaisena, vaikka korostikin keskusteluyhteyden ylläpitämistä Moskovaan tärkeänä.

Suomi osoitti välittömästi kenen puolella se on. Ja hyvähän se on, ettei tässä aleta nöyristelemään ja vaikenemaan Venäjänkään ulkopolitiikasta. Historia tuppaa kuitenkin opettamaan, että kriisit ovat usein vaikeasti ymmärrettäviä tapauksia. Historioitsijaa pidetään mustavalkoisena, mikäli tämä tarkastelee menneisyyden tapahtumia yksipuolisesti. Miksi siis nykyajan tapahtumien suhteen pitäisi toimia näin?

Pelonväristyksistä huolimatta on lohduttavaa, että asiantuntijat ja poliittinen eliitti ovat pyrkineet vakuuttelemaan ihmisille, ettei Suomi ole varsinaisessa sodanvaarassa. En halua kiistää sitä, ettei tilanne olisi Euroopan mittakaavassa todella vakava. Mutta myös median tulee ymmärtää, ettei pelonlietsonta ole tällä hetkellä järkevää. Tyylilleen uskollisena Aamulehti muun muassa uutisoi, että Ukrainan kriisi on ”myrkkyä” Suomen talouden elpymiselle. Mikäli ei sotilaallista uhkaa ilmene, niin sitten ainakin taloudellinen. Onneksi Kauppalehti muistuttaa, että Venäjän keskuspankilla on runsaasti ”vipuvartta” tukea ruplan kurssia.

Toki myös Paavo Väyrynen ennätti kommentoimaan kriisiä blogissaan. Hänen mielestään Haglund toimi typerästi peruessaan tapaamisen Sergei Šoigun kanssa: ”Tapaamisessa olisi voinut saada hyödyllistä tietoa Ukrainan kriisistä ja siinä olisi voitu pyrkiä vaikuttamaan rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.”

En totea seuraavaa monesti elämäni aikana, mutta olen Paavo Väyrysen kanssa samoilla linjoilla. Voisiko Suomen poliittinen johto toimia kriisin suhteen kerrankin rohkeasti? Suomen tuskin tarvitsee pelätä sodan syttymistä Venäjän kanssa tämän kriisin jälkeenkään, vaikka The Ulkopolitist onkin varmasti oikeassa analysoidessaan sivuillaan, että eskaloituessaan kriisi muuttaisi Itä-Euroopan kansainvälisen politiikan pelisääntöjä, millä olisi seurauksensa myös Suomelle.

Mutta tästä huolimatta (tai juuri tästä syystä!), voisiko poliittinen johtomme kantaa vastuuta kansainvälisessä politiikassa, hyödyntää hyviä suhteitaan niin itään kuin länteen ja toimia rauhanvälittäjänä eri osapuolten välillä? Presidentti Niinistö esittikin tämänsuuntaisia toimia keskustellessaan tilanteesta presidentti Putinin kanssa.  Rauha olisi koko Euroopan etu, mutta niin olisi myös mahdollisimman monen ihmishengen säästäminen. Parhaimmassa tapauksessa neutraaliutensa kanssa painiskeleva Suomi saisi hattuunsa niin hienon sulan, ettei Jorma Ollilan maabrändityöryhmäkään uskaltaisi sellaisesta edes toivoa. Ehkäpä seuraavalla kerralla YK:n turvallisuusneuvoston ovet aukeaisivat, kun Suomella olisi jotain näyttöjä myös vuoden 1975 jälkeen. Ja mitä Suomi voi menettää, mikäli se epäonnistuu rauhankyyhkyn tehtävissä?

Sen lisäksi, että pohdimme Krimin tapahtumien vaikutuksia Suomeen, voisimme pohtia Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Krimin tilanteeseen.