Kuukausi: huhtikuu 2014

Kansankodin historiaa, osa IV

Tämä viikko on blogissani hyvinvointivaltion viikko. Tämän kunniaksi julkaisen viikon aikana jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen viimeinen osa ”Kansankoti”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”, toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja” ja kolmas osa ”SAP:n matka kohti valtaa”.

 

Kansankoti

Vaikka kansankoti (folkhemmet) yhdistetään lähinnä sosiaalidemokraatteihin, sanana se ei ole vasemmistolaisten keksimä. Poliittisena terminä kansankotia käyttivät alun perin konservatiivipoliitikot, ja heidän suussaan kansankoti vastusti työväenliikettä ja sen ajamaa internationalismia. (Hilson 2008, 105–106) Per-Albin Hansson kuitenkin valjasti termin SAP:n käyttöön Riksdagissa pitämässä puheessaan vuonna 1928, mutta toisensisältöisenä. Nyt termi tarkoitti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, joka muistutti onnellista kotia. Ruotsi tuli muuttaa täksi kansalaisten kodiksi ilman etuoikeutettuja kullannuppuja ja sorrettuja lapsipuolia.

Vaikka kansankodin merkitys muuttui termin siirryttyä sosiaalidemokraattien retoriseen työkalupakkiin, konservatiivien internationalismin vastaisuus ei kadonnut termin takaa. Kansankoti oli tarkoitettu ruotsalaisten kodiksi, ja perheenjäsenyys ojennettiin Ruotsin kansalaisuuden muodossa. Voidaankin todeta, että kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteinen koti oli ideana hyvin vieras internationalismille (lue jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys”). Kansankoti kutsui kaikkia ruotsalaisia liittymään yhteen, unohtaen samalla muiden maiden proletariaatin.

Idea kansankodin taustalla oli samanaikaisesti hyvin sosiaalidemokraattinen. Tarkoituksena oli murtaa sosiaaliset ja taloudelliset raja-aidat maan sisällä, jolloin myös yhteiskuntaluokat tulisivat katoamaan. Idea oli ristiriidassa ortodoksisen marxilaisuuden kanssa, mutta suhteutettuna Ruotsin ja ruotsalaisen työväenliikkeen historiaan, yhteistyötä korostanut idea ei tunnu kovin erikoiselta.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson  oli vuodet 1932-1946.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson oli vuodet 1932-1946.

Samaan aikaan kun Ruotsin sosiaalidemokraatit omaksuivat kansankotiterminologiansa, muualla Euroopassa samankaltaista retoriikkaa käyttivät äärioikeistopuolueet. SAP kykeni taitavasti mukautumaan yhteiskunnan muutoksiin ja valjastamaan kasvavan nationalismin oman puolueensa eduksi. Puolue korvasi luokkakäsitteen kansakäsitteellä, ja onnistui saavuttamaan kannatusta myös työväenluokan ulkopuolelta (Berman 2006, 162–167.) Tämä oli yksi merkittävä syy siihen, ettei Ruotsissa juuri noussut äärioikeistolaista liikehdintää sotien välisenä aikana.

Vaikka SAP:n retoriikka saattoi muistuttaa äärioikeiston vastaavaa, oli SAP:n harjoittamalla politiikalla demokratiaa vahvistanut vaikutus Ruotsissa. Hyvinvointivaltiopolitiikalla oli myönteinen vaikutus maan talouteen, ja ihmiset uskoivat sosiaalidemokraatteihin. Vuoden 1936 parlamenttivaaleissa SAP keräsi 46 prosenttia annetuista äänistä. (Berman 2006, 174–175.) Tätä voidaan pitää todella sosiaalidemokraattien hegemonian alkuna, ja se jatkui katkeamatta aina vuoteen 1976 asti. Tänä aikana Ruotsista kehkeytyi valtio, joka päätyi ympäri maailman valtio-opin oppikirjoihin malliesimerkkiksi sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta.

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Hilson, Mary, The Nordic Model. Scandinavia since 1945. 2008 London, Reaktion Books.

Kansankodin historiaa, osa III

Hyvinvointivaltion viikko jatkuu! Hurraa! Tämän kunniaksi julkaisen  jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen kolmas osa ”SAP:n matka kohti valtaa”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?” ja toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja”.

 

SAP:n matka kohti valtaa

Ruotsalainen työväenliike  lähestyi yhteiskunnallista muutosta käytännönläheisesti: mahdollisuuksien, resurssien ja osallistumisen demokratisoinnilla tähdättiin oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan. Ihmiset tuli saattaa tasa-arvoisiksi kansalaisiksi, ja tämä tavoite ohitti sosialismille tutun tavoitteen pääoman uudelleenjaosta. (Esping-Andersen 1993, 38.)

SAP astui vaalikentille vuonna 1911, jolloin aikuiset miehet saivat äänestää. Gullan Gidlund näkee, että tällöin SAP otti tärkeän askeleen, sillä puolue päätti tavoitella parlamentaarista valtaa ja ottaa tätä kautta vastuuta ruotsalaisesta yhteiskunnasta. (Gidlund 1992, 98–99.) Puolue hyväksyi lopullisesti ajatuksen yhteiskunnan muuttamisesta järjestelmän sisältä.

Sotien välisenä aikana Ruotsiin ei juuri muodostunut poliittista tyhjiötä äärioikeiston täytettäväksi. Tyystin ilman ongelmia maan poliittinen eliitti ei kuitenkaan selvinnyt.  Venäjän vallankumouksen tuulet saavuttivat myös Ruotsin, ja eliitti valmistautui vallankumousyritykseen. Poiketen esimerkiksi Suomesta vallankumousta ei kuitenkaan syttynyt. SAP ja ammattiyhdistysliike (LO) ohjasivat mielenosoitukset väkivallattomaan suuntaan. (Berman 2006, 161–162; Larsson & Bäck 2011, 69; Therborn 1992, 16–18.)

Vallankumouksen luoma paine sai kuitenkin aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia, ja vuonna 1920 astui valtaan maan ensimmäinen sosiaalidemokraattinen hallitus. Vuonna 1921 Riksdag hyväksyi asetuksen yhtäläisestä äänioikeudesta (aikalaiskuvaa vaalitunnelmista voi katsoa täältä). Aika vaikutti myös puolueen sisällä, ja kommunistit erosivat SAP:stä ja perustivat oman puolueensa. Tästä huolimatta SAP nousi maan suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi, kykenemättä kuitenkaan muodostaan enemmistöhallitusta. Vuosien 1919–1932  aikana Ruotsissa nähtiin kymmenen hallitusta, mikä näyttäytyy poikkeuksellisen riitaisena ja epävakaana aikana maan poliittisessa historiassa. (Berman 2006, 161–162; Larsson & Bäck 2011, 69; Therborn 1992, 16–18.)

article-2012-rostratt_308557373

Maailmansota huononsi neutraalina pysytelleen Ruotsin tilannetta, eikä tilanne ollut juuri parantunut 1930-luvulle tultaessa. Työttömiä oli paljon ja lakkoilu yleistä. Köyhyys vaivasi etenkin vanhuksia ja lapsiperheitä. Syntyvyys oli Euroopan vähäisin, ja vanhojen ihmisten osuus väestöstä puolestaan päivä päivältä suurempi. (Lundberg & Åmark 2010, 160)

Tiuhaan vaihtuvien hallitusten kausi päättyi vuonna 1932, jolloin SAP nousi valtaan Bondeförbundetin tuella. SAP:n halu toteuttaa uudistuksia oli suuri. Poliittinen järjestelmä tutkivine komiteoineen mahdollisti myös muille puolueille keinon vaikuttaa kansankodin perustuksiin. Tämä jaettu päätöksenteko ja vastuu mahdollistivat omalta osaltaan sen, että SAP kykeni pysyttelemään vallassa aina 1970-luvulle asti. Osaltaan seikkaan vaikutti myös se, että puolueen ajama kansankotipolitiikka onnistui luomaan työpaikkoja ja ennennäkemätöntä vaurautta. Politiikan tavoitteena ollut universalismi takasi sosiaalietuudet koko kansalle, jolloin myös vauraampi väestönosa antoi siunauksensa SAP:lle.

Vuoden 1932 vaalimainos lupasi työtä ja ostovoiman kasvua.

Vuoden 1932 vaalimainos lupasi työtä ja ostovoiman kasvua.

Huomenna julkaistaan jatkokertomuksen viimeinen osa! Loppuhuipennuksessa syvennytään ideaan kansankodin takana. Stay tuned!

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Esping-Andersen, Gøsta, The Making of a Social Democratic Welfare State. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Gidlung, Gullan, From Popular Movement to Political Party: Development of the Social Democratic Labor Party Organization. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Larsson, Torbjörn & Bäck, Henry, Governing and Governance in Sweden. Studentlitteratur, 2011, Malmö.

Lundberg, Urban & Åmark, Klas, Social Rights and Social Security: The Swedish Welfare State 1900–2000. Scandinavian Journal of History 26:3, 157–176.

Therborn, Göran, A Unique Chapter in the History of Democracy: The Social Democrats in Sweden. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

 

Kansankodin historiaa, osa II

Tänään on vuorossa kertomuksen toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”.

 

Ruotsalaisen työväenliikkeen linja

Ruotsalainen työväenliike ja sosiaalidemokraattinen puolue SAP (Sveriges socialdemokratiska arbetareparti) eivät koskaan ole olleet kovin dogmaattisia marxismin suhteen. SAP:n ensimmäinen johtaja Hjalmar Branting (johdossa vuodet 1889–1925) oli alkujaan liberaali, mikä vaikutti hänen tulkintoihinsa marxismista ja politiikasta yleisemminkin. Branting koki, että yhteiskunta oli muuttunut Marxin ajoista, ja hänen johtamassaan SAP:ssa tuli olla tilaa eriäville mielipiteille. Sama epädogmaattinen linja jatkui myös Brantingin seuraajan Per Albin Hanssonin valtakaudella (1925–1946). Sheri Bermanin mukaan tämä ideologinen joustavuus auttoi puoluetta reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. (Berman 2006, 152–154.)

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Ruotsalainen politiikka on tunnettu konsensushakuisuudestaan. Yhteistyö on alusta asti kuulunut osaksi SAP:n strategiavalikoimaa. 1890-luvulla SAP kutsui liberaalien vasemmistosiiven yhteistyöhön kanssaan. Ruotsissa ei ollut vielä tuolloin yhtäläistä äänioikeutta ja vain alle viisi prosenttia yli 20-vuotiaista miehistä sai äänestää. Näin ollen äänioikeus oli sosiaalidemokraattien suurimpia vaatimuksia. Yhdessä liberaalien kanssa SAP väsäsi painostusorganisaatioita (folksriksdag), joilla vaadittiin yhteiskunnan demokratisointia. Niin ikään liberaalien tuella puheenjohtaja Brantingista tuli ensimmäinen sosialisti, joka valittiin Ruotsin parlamenttiin. (Berman 2006, 155–156.)

Sheri Berman vertailee ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja heidän eurooppalaisiin kollegoihinsa ja toteaa, että ruotsalaisten ymmärrys muun muassa luokkakonfliktin osalta poikkesi vahvasti. Kuten edellä näimme, yhteistyö vastapuolen kanssa oli suvaittavaa. Myös itse puolue pyrki levittämään kannatustaan teollisuuden työntekijöiden ulkopuolelle. Poiketen muista Euroopan työväenliikkeistä SAP pyrki houkuttelemaan keskiluokkaa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Osittain tämän notkeuden ja yhteistyökyvyn ansiosta SAP selvisi maailmansodasta huomattavasti paremmin kuin useat muut eurooppalaiset työväenliikkeet. (Berman 2006, 156–157.)

1900-luvun alun Ruotsi ei muistuttanut nykyistä trendikästä ja hyvinvoivaa länsimaata: maa oli köyhä, rikkaudet jakaantuneet vain harvoille, syntyvyys vähäistä ja sadat tuhannet suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Ruotsin kansankodin taustalla on monesti korostettu olleen sosiaalidemokraatit. Todellisuudessa liberaalit ja konservatiivit olivat jo aloittaneet sosiaalisten uudistusten ajamisen ennen SAP:n valtakauden alkua muun muassa työttömyyskorvausten ja eläkkeiden muodossa. Näin ollen toisetkin suuret puolueet jakoivat ajatuksen sosiaalisten uudistusten tarpeellisuudesta. Tästä johtuen SAP ei joutunut myöhemmin taistelemaan kynsin ja hampain jokaisen uudistuksen saavuttamiseksi. Erona myöhempään oli kuitenkin mittakaavan pienuus, ja se, että tuet olivat kohdennettuja vain niitä kipeimmin tarvinneille; kyse oli vielä tuolloin köyhäinavusta, ei hyvinvointivaltiosta. (Esping-Andersen 1993, 40–42; Lundberg & Åmark 2010, 157–159.)

Huomenna julkaistaan tämän poliittisen trillerin kolmas osa, jossa tarkastellaan SAP:n nousua vallankahvaan Ruotsissa. Stay tuned!

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Esping-Andersen, Gøsta, The Making of a Social Democratic Welfare State. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Lundberg, Urban & Åmark, Klas, Social Rights and Social Security: The Swedish Welfare State 1900–2000. Scandinavian Journal of History 26:3, 157–176.

Kansankodin historiaa, osa I

Julistan tämän viikon blogissani hyvinvointivaltion viikoksi. Tämän kunniaksi julkaisen viikon aikana jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”.

 

Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?

Ruotsi tuli 1900-luvulla tunnetuksi kansankodistaan. Muun muassa amerikkalaisen journalistin Marquis Childsin mukaan Ruotsi muodosti kylmän sodan jakamassa maailmassa toimivan keskitien kapitalismin ja kommunismin välillä. Tanskalaisen Gøsta Esping-Andersenin klassikoksi muodostuneen hyvinvointivaltioluokittelun mukaan Ruotsi oli malliesimerkki sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta. Sosiaalidemokraattinen malli toimii vaihtoehtona konservatiiviselle ja liberaalille versiolle. Yhtenä omintakeisuutena tälle pohjoismaiselle mallille on universalismi, jossa koko porukka eli useimmiten kansakunta saa samat edut. Tähtäin ei siis Ruotsissakaan ole ollut vain apua tarvitsevien auttamisessa, vaan ennemminkin hyvän ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa. Tätä yhteistä projektia alettiin kutsua poliitikkojen toimesta kansankodiksi (folkhemmet).

Sosiaalidemokratian ja työväenliikkeen historiaan kuuluu vahvasti internationalismi. Marx ja Engels totesivat vuonna 1848 julkaistussa Kommunistisessa manifestissa, että kaikkien maiden proletaarien tulisi liittyä yhteen. Pari vuotta aikaisemmin Engels oli jo todennut, että työväenluokalla oli paikasta riippumatta samat intressit, yhteinen vihollinen ja yhteiset ongelmat. (Hobsbawm 1988, 8) Työväenliikkeen tunnuslauluna 1800-luvulta lähtien tutuksi tullut L’Internationale – kansainvälinen alleviivaa näitä ihanteita yhteneväisestä työntekijöiden luokasta ja kansallisvaltioiden kumoamisesta.

Toki sosialistit eivät olleet internationalisminsa kanssa yksin. Itse asiassa monet 1700- ja 1800-luvun ajattelijoista näki tulevaisuuden ilman valtioita. Kansallisvaltiot näyttäytyivät muun muassa John Stuart Millille ainoastaan välivaiheeksi, ihmiskunta oli matkalla lokaalista globaaliksi.

Kansainvälisyys näyttäytyi vahvasti myös työväenliikkeen ja sosialismin leviämisessä. 1800-luku oli ennennäkemättömän liikkumisen vuosisata, ja kasvava määrä liikkuvista henkilöistä kuului työväenluokkaan. Eric J. Hobsbawm korostaa, että juuri matkamiehet, maahanmuuttajat ja paluumuuttajat olivat erottamaton osa työväenliikettä. Ei ollut myöskään poikkeuksellista, että liikkeen varhaiset johtohahmot saattoivat häärätä useassa eri maassa samanaikaisesti, mistä Rosa Luxemburg näyttäytyy hyvänä esimerkkinä. (Hobsbawm 1988, 9–10.)

solidarity-of-labour

Tämä kaikki herättää ihmettelemään ruotsalaista työväenliikettä. Miten ruotsalainen työväenliike muuntautui ajamaan kansankotia eli siis ruotsalaisen kansan yhteistä valtiota, jossa työväenliike teki yhteistyötä porvareiden kanssa ja salli myös näiden ajaa omia etuaan ? Tämä kansankoti oli tarkasti rajattu, ja sen hedelmät oli tarkoitettu vain ruotsalaisen yhteiskunnan jäsenille. Hylkäsikö ruotsalainen työväenliike kansainvälisyyden jalon aatteen, vai onko se koskaan sellaisesta edes välittänyt ? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan jatkokertomukseni seuraavissa osissa.

Ennen kuin innostumme syyttelemään ruotsalaisia työväenliikkeen harhateille johtamisesta, on syytä vilkaista työväenliikkeen yleisen kehityksen historiaan. Hobsbawm on nostanut esille työväenliikkeeseen liittyneen paradoksin. Ajan saatossa työväenliike onnistui yleisesti saamaan läpi useita yhteiskunnallisia parannuksia ja oikeuksia. Tästä johtuen työväenliike herätti samanaikaisesti kannattajiensa keskuudessa uskoa sekä kansainväliseen liikkeeseen että loi nationalistisia tunteita. (Hobsbawn 1988, 11–16.)

Esimerkkinä Hobsbawm käyttää kotimaataan Iso-Britanniaa, jossa työväenluokka alkoi käyttäytyä kunnon kansalaisen tavoin saatuaan kansalaiselle kuuluvat oikeudet. Tämä selittää miksi työväenluokkaan ja työväenliikkeeseen kuuluneet miehet tarttuivat vapaaehtoisesti aseisiin maailmansodan puhjettua vuonna 1914 ja vannoivat puolustavansa kotimaataan tappamalla toisen maan työväenluokkaan kuuluvia. (Hobsbawm 1988, 11–16.) Tämä kehitys ei varmasti noudattanut Marxin ja Engelsin ajatuksia kansainvälisestä työväenluokasta ja historian kehityksestä.

Englantilaisia vapaaehtoisia Lontoossa 1914.

Englantilaisia vapaaehtoisia Lontoossa 1914.

Voidaankin todeta, ettei työväenliike koskaan esittäytynyt puhtaana versiona Marxin ja Engelsin kirjoituksista. Ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen sai monet sosialistit muuttamaan suhtautumistaan omaan kansallisvaltioon myönteisemmäksi. (Berman 2009, 564–568) Myös ruotsalainen työväenliike oli oma sovelluksensa työväenliikkeiden joukossa. Ja myös siihen vaikutti Hobsbawmin esittelemä paradoksi, kasvavien oikeuksien myötä samaistuminen kansakuntaan tuli helpommaksi.

Huomenna julkaistavassa juttusarjan toisessa osassa tarkastelen tarkemmin ruotsalaisen työväenliikettä. Stay tuned !

 

Lähteet :

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Childs, Marquis, Sweden: The Middle Way. 1962 London: Faber & Faber.

Hobsbawn, Eric. J., Working-class internationalism. In van Holthoon, Frits & van der Linden, Marcel, Internationalism in the labour movement 1830–1940. The Netherlands 1988, E.J Brill.

Marx, Karl & Engels, Friedrich, The Communist Manifesto, 1993 Project Gutenberg. Julkaistu ensimmäisen kerran Lontoossa 1848.