Kirjoittaja: teemusiltanen

Hei! Toivotan sinut tervetulleeksi lukemaan blogiani Yhteiskunnan lastuja. Mukavia lukuhetkiä kirjoitusteni parissa!

Turvapaikanhakijapolitiikka kaipaa dialogia, ei sanelua

Monikulttuurisuus, inhimillisyys ja Suomen vastuu ovat puhuttaneet härmäläisiä erityisen paljon tänä kesänä. Kansainvälinen tilanne EU:n raja-aitojen tuntumassa on jo useamman vuoden ollut niin tulehtunut, että tulijoita riittää viimein Suomeenkin asti.

Maahanmuuttoviraston arvion mukaan turvapaikkaa Suomesta saattaisi hakea 15 000 ihmistä eli 10 000 enemmän kuin alun perin oli arvioitu. Tieto perustuu kesäkuun määriin, joten lopullinen summa saattaa jäädä myös huomattavasti pienemmäksi. Varautua kuitenkin pitää, joten virasto perustaa lukuisia uusia vastaanottokeskuksia.

Turvapaikanhakijoiden olosuhteet ovat harvemmin kaksiset. Muun muassa Yle Puhe kuvaili uutislähetyksessään tänä aamuna, että merkittävä osa turvapaikanhakijoista on kokenut fyysistä kidutusta. Radion haastattelema mies kärsii perheenmenetyksen lisäksi myös veitsellä tehdyistä viiltohaavoista. Hän pelkää kiduttajiaan yhä niin paljon, ettei suostu toimittajien kuvattavaksi.

Tästä näkökulmasta tuntuu oudolta, että useat kunnat vastustavat vastaanottokeskuksien perustamista alueelleen. What the heck, eivätkö ihmiset tunne lainkaan sympatiaa? Esimerkiksi Yle uutisoi Salon vastaanottokeskuksen ympärillä käytävästä nimby-reaktiosta ja Maikkari puolestaan kertoi, kuinka Forssa torjui turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen.

Kuitenkin vastustusreaktiota tulee ymmärtää, jotta asioita voidaan viedä rakentavasti eteenpäin. Pekka Mykkänen kuvaili Helsingin Sanomissa erinomaisesti, kuinka merkittävässä asemassa samastuminen kärsivään ihmiseen on. Sama ihminen, jolle ei tulisi mieleenkään arvostella Jokelan koulusurmista traumatisoitunutta pelkuriksi, saattaa tehdä tämän Syyrian sisällissotaa pakenevan kohdalla.

Yksi asia, joka kunnanpäättäjiä ja kuntalaisia ärsyttää erityisesti, on valtion sanelupolitiikka. Syyttömien tuska saattaa helposti unohtua oman vitutuksen tieltä.

Ongelman ratkaisuksi ei ole tarjota patenttiratkaisua, joka toimisi aina ja joka kulttuurissa. Kuitenkin lähihistoria tarjoaa mielenkiintoisen esimerkkitapauksen aiheen tiimoilta.

Tukholman yliopiston kasvatustieteen professori Arne Trankell päätyi 1970-luvulla ratkaisemaan kunnallistason konfliktitapausta, joka liittyi suomalaistaustaisen romaniperheen asuttamieen ruotsalaiseen lähiöön. Trankell kirjoitti tapauksesta kirjan Kvarteret Flisan.

Aspin perhe muutti Flisanin lähiöön joulukuussa 1970, ja jo parin viikon kuluttua naapurit lähettivät ensimmäisen kantelukirjeen romaniperheestä. Kuten myöhemmin selvisi, syytä oli molemmissa osapuolissa. Konflikti yltyi ja Trankell hätyytettiin selvittämään kriisiä. Avohaavaa on kuitenkin vaikea parantaa, ja naapurit kyseenalaistivat tutkijan ammattipätevyyden ja uhkasivat joukkomuutolla, mikäli romaniperhettä ei häädetä. Naapurisopu ei palautunut, ja Aspien perhe asutettiin uuteen naapurustoon lokakuussa 1971.

Keskustellessaan Aspien naapureiden kanssa Trankellille hahmottui, että naapureita ärsytti ennen kaikkea tapa, jolla asuttamisen suhteen toimittiin. Perheen naapuri totesi:

Om man hade frågat oss och bett oss hjälpa till och gett oss den information som hade kunnat ges så hade nog saken utvecklat sig på ett helt annat sätt. Då hade vi kunnat ha mycket större fördragsamhet.

Uusi tilanne antoi kuitenkin mahdollisuuden sosiaaliselle kokeilulle, jossa Trankell tutkimusporukoineen hyödynsi oppimaansa. He kiersivät Aspien uudet naapurit ennen muuttoa ja kertoivat heille romaniperheen tulevasta muutosta ja puhuivat avoimesti Flisanin konfliktista. He myös pyysivät naapureilta apua naapurisovun säilyttämiseksi. Muuton jälkeen tutkijat vierailivat naapureiden luona kolmeen eri otteeseen tarkkaillakseen tapahtumien kulkua. Tapa toimi ainakin osan kohdalla, kuten erään naapurin toteamuksesta voidaan päätellä:

Jag tycker det är så kul att man kan hjälpa den här familjen bara genom att uppföra sig som en människa… bara genom att låta bli att vara jävlig helt enkelt.

Ilman ongelmia ei tästäkään asuttamistilanteesta selvitty, mutta kaiken kaikkiaan asiat loksahtelivat paikoilleen melko hyvin. Vuorovaikutus romanien ja muiden perheiden välillä helpottui ja ongelmista voitiin keskustella ilman niiden eskaloitumista suuriksi kriiseiksi.

Trankell näkee tapaustutkimuksensa antavan myös yleisiä ohjenuoria asutustoimenpiteille.

Dessutom lär oss projektet den inte oviktiga läxan att människor har behov av att bli respekterade, och att de vill att den oro de känner ska tas på allvar. De behöver någon som lyssnar på dem, och de vill att de människor som har ansvaret ska höra på dem och visa dem det intresse, som deras bekymmer motiverar. Då de inte upplever denna respekt, upphör deras lojalitet.

Trankellin tutkimuksen perusteella voidaan nähdä, että ihmisten sopeutuminen kulttuurieroihin voi olla kiinni niinkin yksinkertaisesta asioista kuin kunnioituksesta ja eri osapuolten näkemysten kuuntelusta ja huomioimisesta.

Nämä huomiot kannattaa pitää mielessä myös 2010-luvun suomalaisessa turvapaikanhakijapolitiikassa. Uskoisin loppukustannustenkin olevan huomattavasti pienemmät, jos viranomaiset varaavat hieman aikaa ihmisen kohtaamiselle. Olennaistahan on auttaa ihmisiä ymmärtämään, kuinka todellisuudessa pienellä vaivalla he voivat auttaa hätääkärsiviä kanssaihmisiään. Sen sijaan ylhäältä päin sanelulla lietsotaan ainoastaan vastakkainasettelua.

Vasemmistolainen dystopiakuvaus Suomesta

Suomalainen yhteiskunta on jakaantunut liike-elämän palveluksessa rikastuvaan eliittiin ja yhä vain köyhtyviin vähäosaisiin. Kerjäläisiä on ilmaantunut Helsingin kaduille ja kaatopaikoilla asuvat ihmiset ovat arkipäivää. Rikollisen ja liikemiehen erottaa vain siististi leikatusta puvusta, jos nyt aina siitäkään. Yritykset palkkaavat entisiä rikollisia palvelukseensa turvallisuuskonsulteiksi. Kansa näkee kurjuutta, mutta valtion yritykset jakavat miljardiosinkoja. Espoosta on tehty erikoistalousalue, jonka tehtävänä on tarjota yrityksille edellytykset säilyttää toimintansa Suomessa yhä kovenevassa globaalissa kilpailussa.

Viimeinen lause viimeistään paljastaa, ettei kirjoitukseni käsittelekään nykyistä yhteiskuntaamme. Todellisuudessa yllä oleva kuvaus on vuonna 2000 esitetyn televisiosarja Raidin kuvaamasta suomalaisesta yhteiskunnasta. Tuo maailma on karu. Ihmishenki ei ole minkään arvoinen, kun panoksena on varallisuus. Suomi on muuttunut villiksi länneksi, jossa tavallisen ihmisen on vain toivottava, että oikeudenmukaisuuden nimiin vannova asesankari vetää nopeimmin.

Raidin (Kai Lehtinen, vas.) miehinen maaima on kova.

Raidin (Kai Lehtinen, vas.) miehinen maaima on kova.

Pidin sarjasta paljon katsoessani sitä 12-vuotiaana. Raidin pääosissa on loistavia näyttelijöitä (mm. Kai Lehtinen, Oiva Lohtander, Esko Salminen), ikimuistoisia roolihahmoja (Maradona, Perse-Arska, pornokauppias Sundman, Ratsumies, Hammar), väkivaltaa, huumoria, lakonista kaurismäkeläistä dialogia ja ikimuistoinen tunnussävelmä Mari Rantasilan (sarjassa Raidin ihana naisystävä Tarja) esittämänä. Tämän vuoksi ilahduin suuresti huomatessani sarjan löytyvän Netflixin tarjonnasta. Uuden katselukerran jälkeen olen yhä sitä mieltä, että sarja erottuu loistavana poikkeuksena suomalaisen tv:n tarjontavirran historiassa.

Tällä katselukerralla minut kuitenkin yllätti sarjan selkeä yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Raid maalaa tulevaisuusvision, joka on kuin 1990-luvun loppupuoliskon vasemmistolaisen pahin painajainen. Sarja esittelee yhteiskunnan, jossa poliisi on valjastettu yritysmaailman etujen ajamiseen. Kun poliisimies erehtyy tutkimaan ylikansallisen megayhtiö Esconin korruptioepäilyjä, hänet murhataan suorassa tv-lähetyksessä. Tapausta tutkiva komisario Jansson erottuu poliisivoimissa poikkeuksena, koska uskoo yhä oikeudenmukaisuuteen.

Oikeudentaju ajaa komisario Janssonin (Oiva Lothander) vastakkain rikollisten lisäksi myös esimiesten kanssa.

Oikeudentaju ajaa komisario Janssonin (Oiva Lohtander) vastakkain rikollisten lisäksi myös esimiestensä kanssa.

Janssonin hahmo on muutoinkin kiinnostava. Hän edustaa jäänteitä 1960-luvun opiskelijaradikalismista, ja oli mukana myös Vanhan ylioppilastalon valtauksessa (tietysti!). Hänen entiset aatetoverinsa ovat kuitenkin ajansaatossa myyneet ihanteensa. Yksi näistä on Risto Aaltosen näyttelemä liikemies Hallvik. Miesten erilleen ajautumista kuvailee hyvin heidän käymänsä dialogi Hallvikin hulppean kotitalon edustalla:

Hallvik: ”Mitä sä täällä teet?”

Jansson: ”Kiinnosti nähdä, miten varattomat asuu täällä erikoistalousalueella. Entisen stalinistin kämpäks tuo näyttää kovin vaatimattomalta.”

Hallvik: ”Unelmat murtuu. Toisia tulee tilalle. Susta tuli pamputtajapoliisi, minusta kapitalistiriistäjä.”

Jansson: ”Niin se maailma heittelee vanhanvaltaajia.”

——

Hallvik: ”Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguaarilla.”

Onko Raidin kuvaama yhteiskunta on päätynyt pisteeseensä, koska sen rakentanut sukupolvi on luopunut solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelusta, ja hyväksynyt tilalle itsekkyyden? Nyt ihmisen arvo määrittyy automerkin mukaan. Sarja antaa tylyn kuvan julkisen sektorin tilasta. Leikkaukset ja tuloslaskelmat tekevät työnteosta mahdotonta. Janssonkin määrätään kesken murhatutkinnan pakolliselle kurssille, joka alleviivaa poliisin suorittaman liike-elämän etujen turvaamisen merkitystä kansantaloudelle:

Myös julkinen sairaanhoito on ajettu ahtaalle. Kun Heikki Määttäsen esittämä vasikka Suvela löytää vaimonsa itsemurhayrityksen jälkeen, yksityistetty hätäkeskuslaitos ei suostu lähettämään paikalle ambulanssia, koska Suvelalla ei ole antaa luottokortin tai vakuutuksen tietoja.

Raid sen sijaan pääsee julkiseen sairaanhoitoon ampumaselkkauksen jälkeen. Sairaala vaikuttaa sarjassa melko kaoottiselta paikalta. Myös työntekijöiden palkkatilanteeseen viitataan, sillä Minna Koskelan näyttelemä sairaanhoitaja joutuu hankkimaan lisätienestejä stripparina ja pornoalalta selviytyäkseen opintolainastaan.

Yhteiskunnan tila on ajautunut niin synkäksi, että suomalainen vasemmisto on radikalisoitunut. Sarjassa heidät kuvataan kuitenkin lähinnä omaa näkökulmaansa huutavina puuhastelijoina. Kohtauksessa, jossa Raid käy tutustumassa Työttömät ry:n tiloihin, toimihenkilöt pauhaavat niin paljon yhteiskunnan vääryydestä, että unohtavat työttömänä pitämänsä Raidin eli edustamansa ihmisen tyystin. Heijasteleeko tämä vasemmiston sekavaa tilaa?

Eräs Työttömät ry:n aktiivijäsenistä on lopulta niin turhautunut, että yrittää poliittista attentaattia Eugen Schaumanin jalanjäljissä valtioneuvoston linnassa. Ennen itsemurhayritystään hän kajauttaa uhmakkaasti ilmoille Kansainvälisen alkusanat. Edustaako poliittinen eliitti 1990-luvun lopulla samaa epäoikeudenmukaisuutta kuin kenraalikuvernöörin nähtiin edustavan 1900-luvun alussa?

Raid tarjoaa halukkaille mahdollisuuden tulkita sarjaa eräänlaisena profetiana. Yhteiskuntamme on kieltämättä eriarvoistunut. Sarjassa kuvattiin Helsingin kaduilla kerjäläisiä aikana, jolloin ajatus tuntui vielä melko kaukaiselta. Nyt se on arkipäivää. Terrorismi on tullut keskuuteemme kouluampumisten muodossa. Joskus tämäkin ajatus tuntui vielä hyvin vieraalta. Leikkauspolitiikka vaikuttaa sekä julkisen terveydenhuollon tasoon että poliisinkin toimintaan. Yritysjätti Escon viitannee sarjassa Nokiaan: Escon ajautuu vaikeuksiin poliittisen juonittelun paljastuttua, eikä myöhemmän Nokian kaatumisen yhteydestä ole puuttunut salaliittoteorioita.

Raidia on tietysti tulkittava oman aikansa kulttuurituotteena. 2010-luvulla voidaan tehdä havainto, ettei kaikki yksityistäminen ole johtanut kaaokseen. Myös usko New Public Managementin luomaan tehokkuuteen osataan asettaa kyseenalaiseksi. Ja vaikka kansantalouden merkitystä korostetaan kyllästymiseen asti, eikä inhimillisyydelle tunnu aina olevan keskustelussa tilaa, olemme silti säästyneet erikoistalousalueilta, ja uskoisin poliisilaitoksemme olevan yhä luotettavimpia maailmassa. Pessimisti voi nyt huudahtaa: ”toistaiseksi!”.

Onnenpyörä kiinnostaa tavallaista kansaa enemmän kuin valtaelitiikin korruptoituneisuus.

Onnenpyörä ja Aku Ankka kiinnostavat tavallista kansaa enemmän kuin valtaelitiikin korruptoituneisuus.

Kun sarjan lopussa joukko poliitikkoja joutuu vastuuseen vehkeilystään ja Yleisradio uutisoi tapahtuneesta, kamera siirtyy kuvaamaan ”tavallista suomalaista” edustavaa perhettä, joka toljottaa autuaan tietämättömänä maailman tapahtumista kotisohvallaan Onnenpyörää. Malliesimerkki passiivisesta nykykansalaisesta. Kun todellisuudessa poliitikot kärysivät vaalirahakohussa, seuraukset olivat syyllistyneille melko mitättömät, mutta eittämättä tapahtunut johti poliittisen kulttuurin avoimuutta korostaneeseen muutokseen, ja varsinkin kansalaiset reagoivat siihen voimakkaasti. Sosiaalinen media ja kaupunkiosatoiminta tarjoavat puolestaan useita esimerkkejä siitä, kuinka nykykansalainen haluaa vaikuttaa ja osallistua – ollen siis kaikkea muutakin kuin ainoastaan passiivinen.

Ehkei Raidista ole toteutuneeksi yhteiskunnalliseksi dystopiakuvaukseksi, vaikka sitä tästä näkökulmasta voidaankin tarkastella. Oman aikansa tuotoksena tv-sarja on kuitenkin todella kiinnostava, ja sen luoma kuva yhteiskunnasta heijastaa eittämättä niitä tunnelmia, joita kirjailija Harri Nykänen, sarjan käsikirjoittaja Tapio Piirainen ja sarjan asiantuntijana käytetty Juha Siltala ovat aistineet vuosisadan lopun Suomessa.

”Niinpä”, ehdottomasti tutustumisen arvoinen osa suomalaista televisiokulttuuria!

Ei lukukausimaksuille!

Kaikkien aikojen huonoin hallitus suunnittelee lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Seuraavaksi kerron, miksi tämä todella on idioottimaista.

Jo Pekka Kuusi opetti suomalaisille, ettei sosiaalipolitiikkaa tule tarkastella yksipuolisesti menoeränä. Hänen mukaansa tässä on arkiajattelusta seurannut ajatusvirhe, jossa tulojen tasoitus nähdään vain kansantaloutta kurjistavana tapahtumana, vaikka se tulisi nähdä taloudellista kasvua ruokkivana yhteiskunnallisena tulonsiirtona.

Kuusen (ja ennen kaikkea Gunnar Myrdalin) ajattelua mukaillen, totean lukukausimaksujen kohdalla vallitsevan samanlaisen arkiajatteluun pohjautuvan ajatusvirheen.

Liian yksinkertaista ollakseen totta? Aivan varmasti.

 

Tämänkaltainen kotitalouteen ja yritysmaailmaan istuva yksinkertainen kirjanpito ei sovi julkistalouteen tai politiikkaan, sillä yhteiskunnan tulonsiirtojen vaikutukset ovat paljon moninaisemmat ja kauaskantoisemmat. Tämä juuri luo vaikeutensa, sillä viivan alle jäävää todellisuutta on erittäin vaikea raapia kokoon.

Seuraavaksi kumoan muutaman lukumaksuihin liittyvän teesin:

1) Ulkomaalaiset opiskelijat ovat menoerä Suomelle

– Väärin. Ulkomaalaiset opiskelijat tuovat kulutuksen, työssäkäynnin ja näistä kertyvien suorien ja välillisisten verotulojen kautta julkiselle taloudelle jopa 200 000 euron nettohyödyn. Lisäksi ulkomaalaiset opiskelijat tuovat korkeakouluihin ja yhteiskuntaan kansainvälistä kokemusta, erilaisia näkökulmia ja, ah!, niitä innovaatioita.

2) Ulkomaalaiset opiskelijat kerryttäisivät kassaa entistä enemmän, jos he joutuisivat maksamaan lukukausimaksut

– Väärin. Mitä todennäköisimmin ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä romahtaisi täysin. Tähän viittaavat Tanskan ja Ruotsin kokemukset.

3) Suomeen tullaan ainoastaan ilmaisen koulutuksen vuoksi

– Osittain totta. Sanoisin, että tämä on myös Suomen vahvuus, jos koulutuksen taso turvataan myös jatkossa. Pitäisi ymmärtää, että kyseessä on Suomen sinisen meren strategia, josta tulisi olla ylpeä ja markkinoida äänekkäästi. Ilmaisella ja perustasokkaalla koulutuksella erotutaan muista. Sen vuoksi Suomi voisi olla seksikäs. Ikävä kyllä seksikkyydelle ei, peliteollisuutta ja cleantechia yms. lukuun ottamatta, ole muita syitä.

4) Ihmiset tulevat opiskelemaan, mutta lähtevät ilmaisen koulutuksen jälkeen takaisin kotiin

– Väärin. 67 prosenttia vuonna 2007 korkeakoulututkinnon suorittaneista ulkomaalaisista oli Suomessa vielä vuoden valmistumisensa jälkeen. Jääneistä 73 prosenttia työllistyi. Tämä selviää CIMOn raportista vuodelta 2012. On hyvä myös muistaa, että ne jotka eivät syystä tai toisesta jää Suomeen, kerryttävät silti yhteistä verokekoa opiskeluidensa aikana.

5) Lukukausimaksuilla ulkomaalaisia tulisi enemmän. Maksut tuovat uskottavuutta

– Väärin. Suomalaiset yliopistot eivät nouse Cambridgen tai California Institute of Technologyn tasolle yhdessä yössä parin tonnin lukukausimaksuilla. Älä unta näe, opportunisti. Tällainen kehitys vaatii vuosikymmenten rahallisen ja kulttuurisen panostuksen, mitä ei yhtään auta tutkimukseen käytettävän rahoituksen leikkaaminen.

Lukumaksujen käyttöönotto todennäköisesti ajaisi ihmiset opiskelemaan muualle. Jonnekin missä opetus on saman tasoista, ilma lämpimämpää ja elinkustannukset siedettävämpiä.

6) Lukukausimaksut saavat päättäjät arvostamaan opetuksen laatua ja houkuttelevuutta (HS 30.10.2014)

– Väärin. Onko oikein, että suuria poliittisia päätöksiä tehdään siitä syystä, etteivät poliitikot tahdo ymmärtää muuten? Ei. Sanoisin mieluummin, että edustajat vaihtoon.

7) Suomi suomalaisille, ei mamuja Suomeen

– Väärin. Ensinnäkään ei olemassa mitään pyhää alkuperäistä suomalaisuutta. Olen viitannut tähän aiemminkin. Mutta jos tarkastellaan asiaa kansallisvaltionäkökulmasta, niin Suomi tarvitsee maahanmuuttajia. Koulutuksen kautta heitä saadaan ja samalla kotoutetaan.

8) Suomi eurooppalaisille

– Väärin. HS:n (30.10.) mukaan lukukausimaksut ovat vähentäneet ETA-alueen ulkopuolisia opiskelijoita Tanskassa ja Ruotsissa, mutta eurooppalaisia maksut ovat houkutelleet.

Ensinnäkään en näe tässä oikeastaan eroa Suomi suomalaisille -ajattelutapaan. Pyrkimys on rakentaa uutta eurooppalaista nationalismia. Miksi Eurooppa tulisi rajata vain ”eurooppalaisille”? Lainausmerkit siksi, etten oikein tiedä mitä tuo eurooppalaisuus on. Rajataanko se eu-kansalaisuuden perusteella?

Toiseksi kysyisin, olisiko Ruotsin ja Tanskan kohdallakin kyseessä trendi, jossa köyhempien EU-maiden opiskelijat hakeutuvat sinne, mistä mahdollisesti löytyy työtä? Näin ollen opiskelijoiden määrän kasvusta ei voi kiittää lukukausimaksuja.

9) Ulkomaalaisille maksut, koska suomalaiset joutuvat maksamaan lukukausimaksuja ulkomailla

-Nyyh, ja väärin. Voitaisiinko tätä lähestyä solidaarisuuden näkökulmasta? Miksi meillä on vankka käsitys, että kaivonporaus Afrikassa on ainoa oikea maailmanparannuskeino? Eikö paljon tehokkaampaa ole  tarjota ihmisille mahdollisuus kouluttautua?

Lisäksi huomauttaisin, että koulutus on Suomen ainoita oikeita kilpailuvaltteja. Ei siis pilata sitäkin.

Kiitos unelmahallitus jälleen kerran! Pelottavinta on, ettei opposition suurissa puolueissa taida löytyä sen enempää tukea korkeakoulupolitiikalle.

Seuraavaa unelmatiimiä odotellessa. Voi pojat! Kuva: Suomenmaa

Seuraavaa unelmatiimiä odotellessa. Aika velikultia! Kuva: Suomenmaa

 

Kadonneen aarteen tutkija

Parhaimmillaan historiantutkimus on todella jännittävää! Sellaista se oli muun muassa kesällä 2013, jolloin kirjoitin tilaushistoriaa Pitkäniemen mielisairaalan ammatillisesta järjestäytymisestä. Olimme julkaisseet Nokian Uutisissa ilmoituksen, jossa haimme lähdeaineistoa paikalliseen ay-toimintaan liittyen; ikinähän ei voi tietää, millaisia kokoelmia ihmisillä on kotonaan. Täytyy myöntää, että itse odotin saaliiksi lähinnä vanhoja valokuvia, joten voitte kuvitella ihmetykseni kuullessani, että nokialainen pariskunta halusi luovuttaa tutkimuskäyttöön ammattiyhdistyksen pöytäkirjat vuosilta 1917–1918 !

Pitkäniemen Palveluskunnan osaston pöytäkirjat, joiden olemassaolosta tai säilymisestä ei siis ollut tiedetty yleisesti, oli löydetty 1970-luvulla omakotitaloremontin yhteydessä. Kirja oli piilotettu nokialaisen mökin vintin välikattoon yhdessä ruudin, valokuvien ja sytytyslangan kanssa. Minä pääsin ensimmäisenä historioitsijana analysoimaan tätä dokumenttia. Huikeaa!

Uskomattomalta tuntunut lähdelöytö tarjosi minulle tutkimuksellisesti paljon. Pitkäniemen sairaalan sisällissotaa oli toki käsitelty aikaisemminkin, mutta lähinnä sairaalan johdon näkökulmasta. Pöytäkirjat mahdollistivat uudella tavalla ammattiyhdistyksen ja johdon näkökulmien vertailun.

DSC_0002

Pöytäkirjat tarjosivat tietoa siitä, mitä paikallinen ammattiosasto ylipäätään oli tehnyt, millaisia keskusteluja sen kokouksissa oli käyty ja mitkä asiat osasto näki toiminnassaan tärkeiksi. Mutta sivut paljastivat myös kansalliset ja kansainväliset vaikutteet Pitkäniemen osaston toiminnan takana: pyörää ei todellakaan keksitty osastoa perustettaessa uudelleen, eikä (työ)taisteluihin ryhdytty ilman laajempaa tukea tai ideologista vakaumusta.

Pöytäkirjojen sivuilta nousi esille useita eri nimiä, joiden pohjalta rakensin hahmotelman ammattiosaston ydinpiiristä ja suhdannejäsenistä. Vertaillessani ydinpiiriin kuuluneiden nimiä Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektin tietokantoihin, pystyin selvittämään kuinka valkoinen terrori kohdistui pitkäniemeläisiin ammattiyhdistysaktiiveihin.

Ammattiyhdistysliikkeen suhdeverkosto (Teräs 2001, 312)

Ammattiyhdistysliikkeen suhdeverkosto (Teräs 2001, 312)

On mielenkiintoista pohdiskella, millaisia tunteita pöytäkirjat piilottaneella Oskari Pajusella on keväällä 1918 pyörinyt mielessään. Samaan aikaan kun sairaalassa selvitettiin työntekijöiden osallisuutta vallankumoukseen ja työntekijöitä irtisanottiin ja pidätettiin agitoinnin perusteella, Pajunen piilotti nahkakantisen kirjan kotiinsa. Ammattiosaston omaisuus oli julistettu kielletyksi, ja tuollaisen materiaalin hallussapidosta olisi hyvinkin voinut saada kuolemantuomion. Lisäksi pöytäkirjojen sivuilla mainitut kollegat olisivat niin ikään olleet hengenvaaraassa. Olen pohtinut tarkemmin näitä pöytäkirjan herättämiä monipuolisia tunteita tiedelehti Hybrikseen kirjoittamassani reportaasissa.

Tarinan opetuksena todettakoon, ettei ikinä voi tietää, millaisia aarteita lymyää mummolan vintillä tai isosedän jäämistössä. Löytyneet aarteet eivät välttämättä tee löytäjästään rahallisesti lottovoittajaa, mutta esine saattaa kätkeä itseensä paljon symboli- ja tunnearvoa ja kadonneeksi luultua tietoa. Joku iloisesti yllättyvä historioitsija saattaa saada esineestä vaikka kuinka paljon analyysiä irti. Ja ainakin Pitkäniemen pöytäkirjojen tapainen löytö tarjoaa niin löytäjille kuin myös muille lähipiiriläisille huiman elämänkestävän tarinan, jota voi sitten kerrata kahvipöydässä, kulmakuppilassa tai vaikka täällä somessa.

Kaivakaa siis metallinpaljastimenne ja kaivauslastanne kaapin perältä ja pitäkää silmänne auki kadonneiden aarteiden varalta!

 

Lähteet:

Teräs, Kari, Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin 1880–1920. Bibliotheca Historica 66, SKS, 2001 Helsinki.

Tavanomainen viisaus

Tuntuuko sinusta, että mediassa kiertävät päivästä toiseen samat ajatukset ja naamat? Esimerkkejä voisi osoittaa useita, mutta mainitaan vaikka suomalainen talouspolitiikka ja sen ympärillä vuosikymmeniä käyty keskustelu: tiedäthän Raimo Sailaksen, Sixten Korkmanin ynnä muut.  Asetelmaa on toki kritisoitukin, mutta oikeita totuuksia tuntuu silti löytyvän vain yksi. Asetelma on outo, sillä akateeminen tutkimus lähtee yleensä ajatuksesta, ettei yhtä totuutta ole olemassa.

Tästä huolimatta akateemisessa tutkimuksessa toistuu sama ajatuksien kierrättämisen kaava. Opiskelijat oppivat korkeakouluissaan, että tiettyihin muodikkaisiin nimiin viittaaminen tuo omalle opinnäytteelle lisäarvoa, joka näyttäytyy parempana arvosanana. Opiskelija osoittaa näin olevansa ajanhermoilla, tuntevansa oman tieteenalansa tuoreimmat virtaukset. Nuori tutkija saattaa tuntea tyytyväisyyttä siitä, että ajattelee samalla tavoin kuin kokeneet akateemikot. Tutkijat puolestaan kiertävät seminaareissa, joiden puheet he ovat kuulleet hieman eri muodossa kenties satoja kertoja aiemmin.

Pitäisikö kuitenkin pysähtyä ensin ajattelemaan, voisimmeko toimia toisin? Kun toistamme päivästä toiseen samoja totuuksia, muodostuvat ne lopulta hyväksytyiksi, jolloin niitä ei juuri kyseenalaisteta. Iso osa tutkimuksesta perustuu vanhan totuuden pukemiseen uusiin vaatteisiin.

Harvardin yliopiston edesmennyt taloustieteen professori John Kenneth Galbraith on määritellyt tämän ilmiön ”tavanomaiseksi viisaudeksi”.

J.K. Galbraith näki klassisen keynesiläisyyden edustavan tavanomaista viisautta. Galbraith tunnetaankin jälkikeyneisläisyyden johtavina teoreetikkoina.

J.K. Galbraith näki klassisen keynesiläisyyden edustavan tavanomaista viisautta. Herra tunnetaankin jälkikeyneisläisyyden johtavina teoreetikkoina.

Galbraithin mukaan yhteiskunnan monimutkaisuus aiheuttaa sen, että ihmiset hyväksyvät parhaiten ajatukset, jotka he ymmärtävät parhaiten. Se mitä on työläästi opittu, puolustetaan jopa ”uskonnollisella kiihkolla”. Ihmisillä on myös taipumus hyväksyttävyyden hakemiseen, ja ihmiset hyväksyvät sen, mikä ei järkytä normaalia elämänmenoa. Hyväksytyt ajatukset tuovat yhteiskuntaan mukavasti ennustettavuutta. Akateeminen tutkimus myös kehittää hyväksyttyjä ajatuksia aina vain monimutkaisimmiksi, niiden ympärille muodostuu laaja kirjallisuus – ja lopulta oma mystiikkansa.

Näistä syistä hyväksytyt ajatukset ovat yleensä hyvin pitkäikäisiä, ja niiden kritisoijat voidaan helposti leimata vääräoppineiksi: tavanomaista viisautta kritisoiva ei ole vain ymmärtänyt viisauden monimutkaisuutta.

Galbraith ei suinkaan tuomitse kaikkea tavanomaisen viisauden ympärillä pyörivää tutkimusta, sillä kehittäähän sekin tiedettä. Hän kuitenkin korostaa, ettei tavanomainen viisaus tietyn ajan jälkeen ”mukaudu siihen maailmaan, jota se on tarkoitettu tulkitsemaan, vaan kuulijakunnan maailmankatsomukseen.” Kun maailma muuttuu, tavanomainen viisaus vanhentuu.

”Mutta onhan tiedemaailmakin muuttunut ajansaatossa”, voisi joku todeta. Galbraith vastaisi, että tavanomaisen viisauden kumoajat tavallisesti kiteyttävät vain sen, minkä tapahtumat ovat jo tehneet selväksi. Uutta viisautta ei tässä vaiheessa voi enää kiistää, ja jos niin tekee, siirtyy viisaiden ryhmästä vanhojen hölmöjen ryhmään.

Palataksemme kirjoituksen alkuun, varsinkin taloustiede on kokenut valtavasti näitä tavanomaisen viisauden syntymiä ja kuolemia. Vallalla on ollut klassista taloustiedettä, keynesiläisyyttä, jälkikeynesiläisyyttä, uusklassisuutta: aina on tullut uusi suuntaus kumoamaan vanhan dogmin, ja aina on muodostunut uusi tavanomainen viisaus.

Tietenkään taloustiede ei ole ainoa joukossaan, enkä halua, että kirjoitukseni leimataan tyystin talouspoliittiseksi kannanotoksi. Tavanomaisen viisauden käsite liittyy erottamattomasti kaikkeen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Voimme kuitenkin jokainen tahoillamme pohtia, mitkä ovat oman aikamme tavanomaiset viisaudet, ja pyrkiä näkemään asiat myös toisesta näkökulmasta.

Lähteet:

Galbraith, John Kenneth, Runsauden yhteiskunta (alkp. The Affluent Society, 1958). Kirjayhtymä, 1969 Helsinki.

Wes Andersonin ylistyslaulu humanismille

Odotukseni eivät olleet ylilatautuneet Wes Andersonin uusimman suhteen. Olin nähnyt ohjaajan tuotannosta The Roayl Tenenbaumsin (2001) useita vuosia aikaisemmin ja muistaakseni pidin elokuvasta. Myöhemmästä tuotannosta Darjeeling Limited (2007) ja Fantastic Mr. Fox (2009) ovat tuttuja; vaikka ensimmäisellä oli kiinnostavan ohjaustyön ansiosta puolensa, ei se ollut mielestäni millään tavoin mestariluomus, ja jälkimmäinen puolestaan oli hauska, mutta leffa taisi kuulua jonkin krapulasunnuntain ohjelmistoon, enkä tästäkään teoksesta myöhemmin tarkasteltuna kauheasti muistanut. Anderson ei siis ollut itselleni mikään tuttu ystävä, mutta kuitenkin sen verran myönteiset kokemukset herrasta oli, että olin valmis maksamaan Finnkinon viikonlopun ryöstöhinnan.

The Grand Budapest Hotel sijoittuu kuvitteellisen Zubrowkan tasavallan vuoristomaisemiin itäisessä Euroopassa. Aluksi katsoja tutustuu tähän entisten aikojen loistohotelliin 1960-luvun loppupuolella, kun Jude Lawin esittämä hermojensa kanssa kamppaileva kirjailija vetäytyy sen tarjoaman yksinäisyyden huomiin. Täällä kirjailija tapaa hotellin omistajan (F. Murray Abraham), joka tarjoilee tarinan hotellin päätymisestä omistukseensa.

Tarinan pääosassa ei ole varsinaisesti kertoja itse, vaan sotien välisenä aikana hotellia varmoin käsin pyörittänyt concierge Gustave H. (Ralph Fiennes). Gustave on pedantti naistennaurattaja ja runointoilija, joka pitää alaisensa nuhteessa, asiakkaansa (varsinkin iäkkäämmät rouvashenkilöt) tyytyväisinä ja tyydytettyinä ja itsensä hyväntuoksuisena. Elokuvan alussa eräs Gustaven vakiasiakkaista kuolee, ja Gustave lähtee hotellin pikkolon Zeron (Tony Revolori) kanssa kunnioittamaan vainajan muistoa viimeisen kerran. Paikalle on totta kai kokoontunut perinnön perässä myös edesmenneen rikkaan kaukaisimmatkin sukulaiset. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, josta ei puutu takaa-ajoja, huumoria tai murhia. Seikkailu kiidättää portieeria ja pikkoloa 1930-luvun maisemissa: Eurooppa kerää ylleen tummenevia pilviä, ja inhimillisyydelle on koko ajan vähemmän tilaa.

Tony Revolori (oik.) ja Ralph Fiennes parivaljakkona Wes Andersonin visuaalisessa mestariteoksessa.

Tony Revolori (oik.) ja Ralph Fiennes (kesk.) parivaljakkona Wes Andersonin visuaalisessa mestariteoksessa.

Kuten otsikosta voinee päätellä, pidin The Grand Budapest Hotelista valtavasti. Elokuva oli juuri sopiva sekoitus absurdia ja realistisuutta, huumoria ja vakavuutta, unohtamatta tietenkään omaleimaista ohjausta ja mahtavia näyttelijäsuorituksia. Pääosaparina seikkailevat Ralp Fiennes ja Tony Revolori muodostavat toimivan parivaljakon, ja nuori Revolori ei jää mielestäni kokeneen Fiennesin varjoon millään tavoin. Tämä ei kuitenkaan laske konkarinäyttelijän loistavan suorituksen tasoa. Olisin valmis jopa menemään niin pitkälle, että ylistäisin Fiennesin roolia keikaroivana Gustavena hänen uransa parhaaksi!

The Grand Budapest Hotelin sivuosat täyttyvät pitkästä listasta niin ikään mahtisuorituksia tykitteleviä tähtinäyttelijöitä: Adrien Brody, Willem Dafoe, Saraoirse Ronan, Jude Law, Edward Norton, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Bill Murray, Jason Schwartzman ja F. Murray Abraham. Wes Andersonin ohjausta ei voi kuin ihailla. Elokuvan esteettisyys on kerrassaan uskomatonta, mutta tarina ja henkilöhahmot pysyvät silti pääroolissa. Myös loistavat vuorosanat hurmaavat. Andersonin ote ei lipsu hetkeksikään.

Ralph Fiennes elämänsä roolissa.

Fiennes elämänsä roolissa.

Anderson ilmoittaa elokuvan aluksi, että The Grand Budapest Hotel on syntynyt itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942) kirjoitusten inspiroimana. Zweig oli  juutalaiseen perheeseen syntynyt kirjailija, jonka kenties tunnetuin teos on Shakkitarina (Schachnovelle). Zweig oli vannoutunut pasifisti, ja pyrki muun muassa kulttuurityön avulla lähentämään Saksan ja Ranskan suhteita. Kun rotuopit keräsivät yhä enemmän kannatusta kirjailijan kotimaassa, hän pakeni Brasiliaan. Zweig kuitenkin masentui Euroopan henkisestä rappiosta siinä määrin, että riisti hengen itseltään vuonna 1942. Zweigin tarinan tuntien Andersonin elokuvan maailma avautuu entisestään.

Itselleni elokuvakokemuksen loistavinta antia oli juuri sen pinnan alla väreillyt sanoma. Anderson onnistuu loistavalla tavalla yhdistämään oudon huumorinsa ja värikkään fantasiansa yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja moraalisiin kysymyksiin, kuitenkin ilman turhaa alleviivausta tai paasausta. Vaikka Andersonin elokuva on visuaalista karnevaalia ja posketonta huumoria, on se samanaikaisesti surullinen ja koskettava tarina ihmisistä, elämästä ja rakkaudesta. Se on muistutus katsojille, että vaikka menneisyys vaikuttaa ajoittain loistokkaalta ja nostalgiselta, eivät asiat välttämättä olleet paremmin. Voimmeko kuitenkin oppia menneestä? Katsokaamme nykyisen maailmamme henkistä tilaa ja olkaamme huolissamme, mutta pyrkikäämme parempaan.

The Grand Budapest Hotel on kerrassaan kaunis ylistyslaulu humanismille!

Kypäräpäät ja euroliberaalit samassa joukkueessa

Ennen muinoin Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Kokoomusta edusti kypäräpäinen pappi. Viime vuonna Hesarin Kuukausiliite järjesti piirroskilpailun, jossa haettiin Karin hahmoille moderneja korvaajia: ajatuksena oli, että klassikot olivat ajan kuluessa vanhentuneet. Lukijat kertoivat mielipiteensä, ja kilpailun ylivoimaiseksi voittajaksi selviytyivät Jukka Koivusaaren puoluehahmot. Äänestäneet näkivät kokkareita edustavan leveästi hymyilevän ja sliipatun pukumiehen.

Kari Suomalaisen näkemys Kokoomuksesta (oik.), KD:stä, Keskustasta ja SDP:stä. HS 14.12.1976.

Kari Suomalaisen näkemys Kokoomuksesta (vas.), KD:stä, Keskustasta ja SDP:stä. HS 14.12.1976.

Jukka Koivusaaren näkemys Kokoomuksesta 2013.

Jukka Koivusaaren näkemys Kokoomuksesta 2013.

Viime viikkoina Helsingin Sanomia seuratessani olen pohtinut, kuinka kokonaisvaltaisesti edellä kuvattu muodonmuutos papin lipereistä mittatilauspukuun on todella tapahtunut.

Toki myönnettäköön, että ensimmäisenä tuosta Koivusaaren hahmosta tulee mieleen puolueen nykyinen, jenkkihymystään tunnettu, puheenjohtaja Alex Stubb. Mutta missä määrin tämä kosmopoliitti edustaa puolueensa jäseniä?

Kansansuosio on kiistatta valtava, mistä kertovat melko selkeä voitto Kokoomuksen puheenjohtajavaaleissa, 148 101 ääntä Eurovaaleissa kuin myös lähes 119 000 seuraajaa Twitterissä. Kuitenkin puolueen aktiivit tuntuivat liputtavan aktiivisesti reaalipoliitikko Jan Vapaavuoren puolesta. Ja Stubbin valinta tuntui yllättävän, ainakin HS:n mukaan, niin asiantuntijat kuin toisten puolueiden puheenjohtajatkin.

Koti, uskonto ja isänmaa eivät ole tyystin kadonneet kansallisen taustajoukkojen ideologiapakista. Arvokonservatismi nosti viimeksi päätänsä, kun lakivaliokunta torjui kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista: kolme neljästä valiokunnan kokoomuslaisesta äänesti lakialoitetta vastaan. Välittömästi tämän jälkeen Kokoomuksen arvoliberaalien joukoissa nousi nurinaa, ja tapahtunutta valiteltiin niin Facebookin päivityksissä kuin blogimaailmassa. Muun muassa Kasary ry:n puheenjohtaja Janne Hälinen harmittelee, että lakivaliokuntaan valikoitui ”kohtuuttoman suuri edustus kokoomuksen konservatiivisiipeä.” Hän ilmaisee myös närkästyksensä siitä, että ”Holmlund ja kumppanit” eivät ilmaise suoraan vastustavansa lakialoitteen sisältöä.

Stubb itse on ollut vahvasti lakialoitteen puolella, ja muistutti joukkojaan, että puoluekokous päätyi myönteiselle kannalle tasa-arvoisen avioliittolain suhteen.

Näin siis Kokoomuksen arvoliberaalisiipi oli jälleen huomion keskipisteenä. Mutta ei pidä unohtaa, että todellisessa elämässä lakivaliokunta hylkäsi aloitteen. Hesari nosti mielenkiintoisesti esille, että vuosi 1967 muodostui valiokunnassa merkittäväksi rajaksi. Sitä ennen syntyneet äänestivät vastaan, myöhemmin syntyneet puolesta.

HS 25.6.2014

HS 25.6.2014

Kokoomuksen eduskuntaryhmän 44 jäsenestä 31 eli himpun verran yli 70 prosenttia on syntynyt ennen vuotta 1967. Lisäksi Janne Sankelo ja Jukka Kopra ovat syntyneet mystisenä rajavuotena. Mikäli siis Kokoomuksen kansanedustajat voitaisiin jakaa konservatiivi–liberaali-akselille syntymävuoden perusteella, suuri osa vastustaisi avioliittolakia ja kuuluisi näin Hälisen mainitsemaan ”konservatiivisiipeen”.

Tietenkään edustajien kategorisointi ei ole näin helppoa, mutta ehkäpä syntymävuodellakin on jotain vaikutusta ihmisen arvoihin. Mielenkiintoista olisi lisäksi tietää, kuinka moni puolueen vaikutusvaltaisista tukijoista kuuluu alle 47-vuotiaisiin. Villinä veikkauksena voisin heittää, että suomalaisten yritysten hallituksissa istuu aimo joukko tätä vanhempia ihmisiä, jotka äänestävät oikeistoa ja jakavat keskenään melko arvokonservatiivisen arvomaailman.

Mikko Lehtonen ja Anu Koivunen ovat jakaneet suomalaiset vuoden 2011 eduskuntavaalien perusteella kolmeen ryhmään: uusliberaalit globaalistajat, hyvinvointivaltion perinnön puolustajat ja uusnationalistit. (Lehtonen & Koivunen 2011, 11–12.) Vaikka uusi puheenjohtaja ja häntä tukevat Kokoomusnuoret tuntuvat kuuluvan kiistattomasti ensimmäiseen ryhmään, on kokoomuksen joukoissa paljon niitä, jotka tasapainoilevat eri ryhmien välillä.

Tätä kokkareiden värikkyyttä tukee Vesa Vareksen HS:n haastattelussa tarjoama luokittelu. Hän jakaa kokoomuslaiset aatesuunnat neljään kategoriaan. Joukossa on sosiaalireformistit, joiden juuret ovat vanhasuomalaisuudessa ja 1970-luvun remonttimiehissä (esim. Risikko). Toinen aatesuunta on markkina- tai talousliberaalit (esim. Vapaavuori). Kolmantena löytyvät konservatiivit eli se kypäräpäinen pappishenkilö. Neljäntenä ovat sivistysporvarit. Kahdella viimeisellä ei ollut Vareksen mukaan edustajaa puheenjohtajavaaleissa, vaikka Risikko saattoi vedota jossakin määrin myös konservatiiveihin. Stubbia Vares ei osannut sijoittaa mihinkään näistä ryhmistä, mutta ei hän ainakaan konservatiivi ole.

Vaikka HS:n uutisoinnissa ja somessa tuntuvat korostuvan Kokoomuksen sosiaalireformistiset ja markkinaliberaalit arvot, ei pidä vähätellä konservatiivisiiven vaikutusvaltaa puolueen sisällä; Stubb nousi johtoon kentän tuella, mutta kuinka pitkälle tuo kentän tuki lopulta riittää? Miten konservatiivit, sivistysporvarit ja sosiaalireformistit suhtautuvat brändiin nimeltä @alexstubb? Vares pohtii tätä samaa, sillä perinteisesti kokoomusjohtajat ovat olleet ”vakavia ja valtiomiesmäisiä”:

”Hän näyttää vetoavan suureen osaan suomalaisista, mutta vetoaako hän keski-ikäisiin tai vanhempiin kokoomuskannattajiin, jotka saattavat oudoksua hänen esiintymistapaansa.”

Alexander Stubb on erilainen ja vahvasti julkisuudessa esiintyvä kokoomusjohtaja. Kuva: Heini Kangasluoma.

Alexander Stubb on erilainen ja vahvasti julkisuudessa esiintyvä kokoomusjohtaja. Kuva: Heini Kangasluoma/ MTV3.

 

Tulevaisuus näyttää, kuinka Kokoomuksen linja ja joukkuehenki tulevat muuttumaan. Varmaa kuitenkin on, että jotain muutosta tulee tapahtumaan, niin erilainen persoona Stubb on verrattuna sillanrakentajana ja sosiaalireformistina tunnettuun Jyrki Kataiseen. Vahvat kannat niin Natosta, ay-liikemaksujen verovähennysoikeudesta ja vähän mistä tahansa vaikeuttavat varmasti tulevaa yhteistyötä muiden puolueiden kanssa. Vaikkakin Stubb on pääministeriksi valinnan jälkeen myös tullut vastaan ja pyrkinyt liennyttämään puolueiden välisiä suhteita, seuraavista vaaleista tulee erittäin mielenkiintoiset.

Saattaapa se teamspirit olla koetuksella myös omassa jengissä. Mutta kuka tietää, jos Stubb siivittää puolueensa vieläkin suurempaan menestykseen.

Vaikka Kokoomuksella on mennyt viimeisten vuosien aikana historiallisen hyvin, vaikuttaa kuitenkin siltä, että kulissien takana on vahvoja jännitteitä, jotka saattavat nousta pinnalle heikompien aikojen koittaessa. Ei olisi ensimmäinen kerta poliittisessa historiassamme, kun oikeistopuolue riitaantuisi ja jakaantuisi useampaan eri ryhmään. Mahtuvatko kypäräpäät ja sosiaalireformistit samaan joukkueseen markkinaliberaalien kanssa myös tulevaisuudessa? Tuskinpa kansallinen hajaannuksen partaalle ajautuu, mutta kasvavaa pukukoppivääntöä ja -valtataistelua uskaltaisin kuitenkin ennustaa.

 

Kirjallisuus:

Lehtonen, Mikko & Koivunen, Anu, Miltä tuntuu todella? Arjen kulttuuriset merkityskamppailut. Teoksessa Koivunen, Anu & Lehtonen, Mikko (toim.), Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino, 2011 Tampere.

Tapaus Vihtori Salokannel

Syyskuun 24. päivänä 1917 Pitkäniemen mielisairaalan työntekijöiden keskuudessa kuohui. Keväällä perustetun ammattiosaston, Pitkäniemen Palveluskunnan osaston, puheenjohtaja Vihtori Salokannel ilmoitti, että sairaalan johto oli irtisanonut hänet sairaalan palveluksesta. Perusteluna koneenkäyttäjän irtisanomiselle oli ”kykenemättömyys sähkötyöhön”. Ammattiosaston jäsenet eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä perustelua, ja he näkivät että taustalla oli paikallisen ay-liikkeen johtoon kohdistunut poliittinen vaino. Hieman irtisanomisen jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi ilmoituksen, jossa haettiin Salokanteleen paikan täyttäjää.

Salokannel selvitti ammattiosaston kokouksessa, että hän oli kääntynyt työtehtävissään Nokian sähkömestarin puoleen ja pyytänyt tätä Pitkäniemeen auttamaan työtehtäviin liittyen. Syynä avunpyynnölle oli, ettei Salokanteleen lähin esimies Nyström ollut ”kyennyt neuvoa antamaan”. Ilmeisesti Nyström koki Salokanteleen hyppineen varpailleen, ja hän valitti tapauksesta sairaalan johdolle. Pian valituksen jälkeen sairaalan johto totesi Salokanteleen olevan ammattitaidoton tehtäväänsä.

Ammattiosasto ryhtyi vastatoimiin. Se vetosi sairaalan taloudenhoitajaan, teknisen puolen ylimpään esimieheen, ja vaati tarkempaa selvitystä irtisanomisesta. Samalla osasto oli yhteydessä Suomen Tehdas- ja Sekatyöväenliittoon hakeakseen lupaa ja tukea mahdolliselle työtaistelulle.

Sairaalan taloudenhoitaja Svendelin ei juuri pitänyt ay-liikkeestä. Hän totesi, ettei peruuta tai anna kirjallista selvitystä irtisanomisesta, sillä ”hän ei tahdo olla osaston kanssa missään kirjeenvaihdossa”. Osasto äänesti työtaisteluun ryhtymisestä, ja äänet jakautuivat 48 puolesta ja 13 vastaan.

Marraskuun alussa sairaalan johto ja ammattiosaston edustajat kokoontuivat neuvottelupöydän ääreen. Toinen puoli vannoi Salokanteleen olevan pätevä ammattimies, toinen puolestaan perusteli miehen ammattitaidottomuutta. Neuvotteluissa ammattiosasto ei kyennyt aukottomasti todistamaan, että irtisanominen olisi ollut väärin perusteltu, ja näin sairaalanjohdon päätös jäi voimaan.

Sähköinen ilmapiiri oli valmis työtaistelulle, mutta Salokannel ilmoitti itse, ettei halunnut enää tapauksen johdosta työskennellä Pitkäniemessä. Ammattiosasto tunsi itsensä voimattomaksi: ”Nykymaailma vaatii todistuksia ja niitä on vaikea löytää sillä isännistö ei ole ajanut itseään umpikujaan”. Sairaalan johto pelasi tällä kertaa kotikentällään, eikä ammattiosasto kokenut olleensa tasapuolinen neuvottelukumppani. Tappio jäi kuitenkin kaivertamaan, tapauksen korostettiin pysyvän ”tuoreessa muistissa” tulevien aikojen varalta.

Salokannel poistui sairaalan alueelta marraskuun 4.päivä taskussaan osaston antama lahja kiitoksena osaston ensimmäisenä puheenjohtajana toimimisesta. Vihtori Salokanteleen tapaus ei kuitenkaan unohtunut, vaan se nousi uudelleen esille tammikuussa 1918, jolloin työntekijät ottivat vallan sairaalassa.

 

Tämä ja monet muut tarinat Pitkäniemen työntekijöiden historiasta löytyvät kirjasta ”Suljetun maailman työntekijät – Pitkäniemen ammattiyhdistyksen historiaa 1900–2014.” Kirja julkaistiin eilen Pitkäniemen juhlasalissa. Jos kiinnostuit kirjasta, lähetä mailia osoitteeseen t.k.siltanen@gmail.com

 

Tikli ja lentämisen mahdottomuus

Tarinan alussa raskolnikovilainen hahmo kamppailee omatuntonsa kanssa amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Vainoharhainen amerikkalainen, pelkotiloja ja kuumetta, ongelmallinen äiti–poika-suhde, joulu yksin vieraassa kaupungissa. Kuka on tämä lukijalle tuntematon amerikkalainen ja kuinka hän on päätynyt Amsterdamiin?

Donna Tartt aloittaa uutukaisensa Tiklin (The Goldfinch) vahvasti. Aloitustapa on tuttu Tarttin kulttimaineeseen nousseesta esikoisesta Jumalat juhlivat öisin (The Secret History), jossa lukijalle tarjottiin avaimet tarinan ymmärtämiseen jo kättelyssä. Ja tapa tuntuu toimivan; kuten esikoinen, myös Tikli tempaisee otteeseensa, josta paluuta ei ole.

Donna Tartt: Tikli

Donna Tartt: Tikli

Lukijalle selviää melko nopeasti, että alun amerikkalainen, Theo nimeltään, koki varhaisnuoruudessaan järkyttävän tragedian. Eräänä keväisenä päivänä Theo hakeutui äitinsä kanssa sateelta suojaan newyorkilaiseen Metropolitan-taidemuseoon, ja äiti ja poika käyttävät tilaisuuden hyväksi tutustumalla alankomaalaisten mestareiden töihin. Kohtalon oikusta museossa tapahtuu juuri silloin terrori-isku. Theo jää ihmeen kaupalla henkiin ja toipuessaan räjähdyksestä, hän varastaa sekavassa mielentilassa mukaansa Carel Fabritiuksen Tiklin.

Maalaus esittää jalastaan ketjulla vankina olevaa tikliä. Tikli on kuin vertauskuva Theon elämään; vaikka olisi kuinka rohkea ja päättäväinen, lentoon pääsee vain hetkeksi ja karkuun pääsy on toivotonta. Millaista on kasvaa aikuiseksi, kun nilkan ympärille asetetaan murtumaton ketju jo 13-vuotiaana?

tikli

Carel Fabritius, Het puttertje, 1654.

Tarina kuljettaa Theoa ja maalausta ympäri Yhdysvaltoja ja aina Eurooppaan asti. Matkalla tavataan värikkäitä henkilöhahmoja, jotka ovat kaikki pohjimmiltaan yhtä haavoittuvaisia kuin maalauksen pikkulintu. Haluaako Tartt sanoa, että meillä kaikilla oma ketjumme, jonka paksuus ainoastaan vaihtelee henkilöstä riippuen? Olemmeko kaikki oman kohtalomme vankeja?

Mieleenpainuvimpana hahmona erottuu Theon kaveri Boris. Jukka Petäjä rinnasti HS:n arvostelussaan Theon nykyaikaiseksi Huckleberry Finniksi ja Boriksen ”kokaa niiskuttavaksi” Tom Sawyeriksi. Vertauskuva on monella tapaa osuva ja onnistunut. Rinnastus Mark Twainiin on toki suuri kunnianosoitus kirjailijalle, mutta Donna Tartt on kiistatta yksi mielenkiintoisimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista. Twainin lisäksi Tarttin tarinankerrontaa on verrattu, niin Petäjän kuin Veijo Hietalankin toimesta, toiseen legendaan eli Charles Dickensiin.

Itseeni vetosi myös Tiklin paikoitellen film noir -elokuvista ammentava epätoivoinen tunnelma. En ihmettelisi, vaikka Theon kasvutarina muodostuisi nopeastikin nykykirjallisuuden klassikoksi. Kuvaus sukupolvensa edustajasta, joka elää jatkuvassa epävarmuudessa.

Tarttin Tikli on lähes yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi, mutta lukuelämyksenä vertaansa vailla. Puolessa välissä tavoitin itseni toivomasta, ettei romaani koskaan loppuisi. Tällaista tapahtuu itselleni vain ani harvoin. Paikoitellen kirjan loppupuolella oli hieman tyhjäkäyntiä, mutta kokonaisuutena ehdottomasti Pulitzerinsa ansainnut.

Kirja mahdollistaisi loputtoman analysoinnin, niin loistavasti Tartt luo yhteyksiä ja kuljettaa tarinaansa. Tikli on samanaikaisesti viihdyttävä, koskettava ja älykäs. Tämän vuoksi kehotan hankkimaan tai lainaamaan kirjan, ja varaamaan tarpeeksi aikaa uppoutumiselle. Toivottavasti seuraavaa Tarttia odottaessa ei mene yli kymmentä vuotta!

 

Donna Tartt: The Goldfinch
Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen 2014)
1.painos, WSOY
Kirjani alkuperä: oma

Kansankodin historiaa, osa IV

Tämä viikko on blogissani hyvinvointivaltion viikko. Tämän kunniaksi julkaisen viikon aikana jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen viimeinen osa ”Kansankoti”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”, toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja” ja kolmas osa ”SAP:n matka kohti valtaa”.

 

Kansankoti

Vaikka kansankoti (folkhemmet) yhdistetään lähinnä sosiaalidemokraatteihin, sanana se ei ole vasemmistolaisten keksimä. Poliittisena terminä kansankotia käyttivät alun perin konservatiivipoliitikot, ja heidän suussaan kansankoti vastusti työväenliikettä ja sen ajamaa internationalismia. (Hilson 2008, 105–106) Per-Albin Hansson kuitenkin valjasti termin SAP:n käyttöön Riksdagissa pitämässä puheessaan vuonna 1928, mutta toisensisältöisenä. Nyt termi tarkoitti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, joka muistutti onnellista kotia. Ruotsi tuli muuttaa täksi kansalaisten kodiksi ilman etuoikeutettuja kullannuppuja ja sorrettuja lapsipuolia.

Vaikka kansankodin merkitys muuttui termin siirryttyä sosiaalidemokraattien retoriseen työkalupakkiin, konservatiivien internationalismin vastaisuus ei kadonnut termin takaa. Kansankoti oli tarkoitettu ruotsalaisten kodiksi, ja perheenjäsenyys ojennettiin Ruotsin kansalaisuuden muodossa. Voidaankin todeta, että kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteinen koti oli ideana hyvin vieras internationalismille (lue jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys”). Kansankoti kutsui kaikkia ruotsalaisia liittymään yhteen, unohtaen samalla muiden maiden proletariaatin.

Idea kansankodin taustalla oli samanaikaisesti hyvin sosiaalidemokraattinen. Tarkoituksena oli murtaa sosiaaliset ja taloudelliset raja-aidat maan sisällä, jolloin myös yhteiskuntaluokat tulisivat katoamaan. Idea oli ristiriidassa ortodoksisen marxilaisuuden kanssa, mutta suhteutettuna Ruotsin ja ruotsalaisen työväenliikkeen historiaan, yhteistyötä korostanut idea ei tunnu kovin erikoiselta.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson  oli vuodet 1932-1946.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson oli vuodet 1932-1946.

Samaan aikaan kun Ruotsin sosiaalidemokraatit omaksuivat kansankotiterminologiansa, muualla Euroopassa samankaltaista retoriikkaa käyttivät äärioikeistopuolueet. SAP kykeni taitavasti mukautumaan yhteiskunnan muutoksiin ja valjastamaan kasvavan nationalismin oman puolueensa eduksi. Puolue korvasi luokkakäsitteen kansakäsitteellä, ja onnistui saavuttamaan kannatusta myös työväenluokan ulkopuolelta (Berman 2006, 162–167.) Tämä oli yksi merkittävä syy siihen, ettei Ruotsissa juuri noussut äärioikeistolaista liikehdintää sotien välisenä aikana.

Vaikka SAP:n retoriikka saattoi muistuttaa äärioikeiston vastaavaa, oli SAP:n harjoittamalla politiikalla demokratiaa vahvistanut vaikutus Ruotsissa. Hyvinvointivaltiopolitiikalla oli myönteinen vaikutus maan talouteen, ja ihmiset uskoivat sosiaalidemokraatteihin. Vuoden 1936 parlamenttivaaleissa SAP keräsi 46 prosenttia annetuista äänistä. (Berman 2006, 174–175.) Tätä voidaan pitää todella sosiaalidemokraattien hegemonian alkuna, ja se jatkui katkeamatta aina vuoteen 1976 asti. Tänä aikana Ruotsista kehkeytyi valtio, joka päätyi ympäri maailman valtio-opin oppikirjoihin malliesimerkkiksi sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta.

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Hilson, Mary, The Nordic Model. Scandinavia since 1945. 2008 London, Reaktion Books.