Kirjoittaja: teemusiltanen

Hei! Toivotan sinut tervetulleeksi lukemaan blogiani Yhteiskunnan lastuja. Mukavia lukuhetkiä kirjoitusteni parissa!

Kansankodin historiaa, osa III

Hyvinvointivaltion viikko jatkuu! Hurraa! Tämän kunniaksi julkaisen  jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen kolmas osa ”SAP:n matka kohti valtaa”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?” ja toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja”.

 

SAP:n matka kohti valtaa

Ruotsalainen työväenliike  lähestyi yhteiskunnallista muutosta käytännönläheisesti: mahdollisuuksien, resurssien ja osallistumisen demokratisoinnilla tähdättiin oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan. Ihmiset tuli saattaa tasa-arvoisiksi kansalaisiksi, ja tämä tavoite ohitti sosialismille tutun tavoitteen pääoman uudelleenjaosta. (Esping-Andersen 1993, 38.)

SAP astui vaalikentille vuonna 1911, jolloin aikuiset miehet saivat äänestää. Gullan Gidlund näkee, että tällöin SAP otti tärkeän askeleen, sillä puolue päätti tavoitella parlamentaarista valtaa ja ottaa tätä kautta vastuuta ruotsalaisesta yhteiskunnasta. (Gidlund 1992, 98–99.) Puolue hyväksyi lopullisesti ajatuksen yhteiskunnan muuttamisesta järjestelmän sisältä.

Sotien välisenä aikana Ruotsiin ei juuri muodostunut poliittista tyhjiötä äärioikeiston täytettäväksi. Tyystin ilman ongelmia maan poliittinen eliitti ei kuitenkaan selvinnyt.  Venäjän vallankumouksen tuulet saavuttivat myös Ruotsin, ja eliitti valmistautui vallankumousyritykseen. Poiketen esimerkiksi Suomesta vallankumousta ei kuitenkaan syttynyt. SAP ja ammattiyhdistysliike (LO) ohjasivat mielenosoitukset väkivallattomaan suuntaan. (Berman 2006, 161–162; Larsson & Bäck 2011, 69; Therborn 1992, 16–18.)

Vallankumouksen luoma paine sai kuitenkin aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia, ja vuonna 1920 astui valtaan maan ensimmäinen sosiaalidemokraattinen hallitus. Vuonna 1921 Riksdag hyväksyi asetuksen yhtäläisestä äänioikeudesta (aikalaiskuvaa vaalitunnelmista voi katsoa täältä). Aika vaikutti myös puolueen sisällä, ja kommunistit erosivat SAP:stä ja perustivat oman puolueensa. Tästä huolimatta SAP nousi maan suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi, kykenemättä kuitenkaan muodostaan enemmistöhallitusta. Vuosien 1919–1932  aikana Ruotsissa nähtiin kymmenen hallitusta, mikä näyttäytyy poikkeuksellisen riitaisena ja epävakaana aikana maan poliittisessa historiassa. (Berman 2006, 161–162; Larsson & Bäck 2011, 69; Therborn 1992, 16–18.)

article-2012-rostratt_308557373

Maailmansota huononsi neutraalina pysytelleen Ruotsin tilannetta, eikä tilanne ollut juuri parantunut 1930-luvulle tultaessa. Työttömiä oli paljon ja lakkoilu yleistä. Köyhyys vaivasi etenkin vanhuksia ja lapsiperheitä. Syntyvyys oli Euroopan vähäisin, ja vanhojen ihmisten osuus väestöstä puolestaan päivä päivältä suurempi. (Lundberg & Åmark 2010, 160)

Tiuhaan vaihtuvien hallitusten kausi päättyi vuonna 1932, jolloin SAP nousi valtaan Bondeförbundetin tuella. SAP:n halu toteuttaa uudistuksia oli suuri. Poliittinen järjestelmä tutkivine komiteoineen mahdollisti myös muille puolueille keinon vaikuttaa kansankodin perustuksiin. Tämä jaettu päätöksenteko ja vastuu mahdollistivat omalta osaltaan sen, että SAP kykeni pysyttelemään vallassa aina 1970-luvulle asti. Osaltaan seikkaan vaikutti myös se, että puolueen ajama kansankotipolitiikka onnistui luomaan työpaikkoja ja ennennäkemätöntä vaurautta. Politiikan tavoitteena ollut universalismi takasi sosiaalietuudet koko kansalle, jolloin myös vauraampi väestönosa antoi siunauksensa SAP:lle.

Vuoden 1932 vaalimainos lupasi työtä ja ostovoiman kasvua.

Vuoden 1932 vaalimainos lupasi työtä ja ostovoiman kasvua.

Huomenna julkaistaan jatkokertomuksen viimeinen osa! Loppuhuipennuksessa syvennytään ideaan kansankodin takana. Stay tuned!

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Esping-Andersen, Gøsta, The Making of a Social Democratic Welfare State. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Gidlung, Gullan, From Popular Movement to Political Party: Development of the Social Democratic Labor Party Organization. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Larsson, Torbjörn & Bäck, Henry, Governing and Governance in Sweden. Studentlitteratur, 2011, Malmö.

Lundberg, Urban & Åmark, Klas, Social Rights and Social Security: The Swedish Welfare State 1900–2000. Scandinavian Journal of History 26:3, 157–176.

Therborn, Göran, A Unique Chapter in the History of Democracy: The Social Democrats in Sweden. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

 

Kansankodin historiaa, osa II

Tänään on vuorossa kertomuksen toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”.

 

Ruotsalaisen työväenliikkeen linja

Ruotsalainen työväenliike ja sosiaalidemokraattinen puolue SAP (Sveriges socialdemokratiska arbetareparti) eivät koskaan ole olleet kovin dogmaattisia marxismin suhteen. SAP:n ensimmäinen johtaja Hjalmar Branting (johdossa vuodet 1889–1925) oli alkujaan liberaali, mikä vaikutti hänen tulkintoihinsa marxismista ja politiikasta yleisemminkin. Branting koki, että yhteiskunta oli muuttunut Marxin ajoista, ja hänen johtamassaan SAP:ssa tuli olla tilaa eriäville mielipiteille. Sama epädogmaattinen linja jatkui myös Brantingin seuraajan Per Albin Hanssonin valtakaudella (1925–1946). Sheri Bermanin mukaan tämä ideologinen joustavuus auttoi puoluetta reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. (Berman 2006, 152–154.)

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Ruotsalainen politiikka on tunnettu konsensushakuisuudestaan. Yhteistyö on alusta asti kuulunut osaksi SAP:n strategiavalikoimaa. 1890-luvulla SAP kutsui liberaalien vasemmistosiiven yhteistyöhön kanssaan. Ruotsissa ei ollut vielä tuolloin yhtäläistä äänioikeutta ja vain alle viisi prosenttia yli 20-vuotiaista miehistä sai äänestää. Näin ollen äänioikeus oli sosiaalidemokraattien suurimpia vaatimuksia. Yhdessä liberaalien kanssa SAP väsäsi painostusorganisaatioita (folksriksdag), joilla vaadittiin yhteiskunnan demokratisointia. Niin ikään liberaalien tuella puheenjohtaja Brantingista tuli ensimmäinen sosialisti, joka valittiin Ruotsin parlamenttiin. (Berman 2006, 155–156.)

Sheri Berman vertailee ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja heidän eurooppalaisiin kollegoihinsa ja toteaa, että ruotsalaisten ymmärrys muun muassa luokkakonfliktin osalta poikkesi vahvasti. Kuten edellä näimme, yhteistyö vastapuolen kanssa oli suvaittavaa. Myös itse puolue pyrki levittämään kannatustaan teollisuuden työntekijöiden ulkopuolelle. Poiketen muista Euroopan työväenliikkeistä SAP pyrki houkuttelemaan keskiluokkaa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Osittain tämän notkeuden ja yhteistyökyvyn ansiosta SAP selvisi maailmansodasta huomattavasti paremmin kuin useat muut eurooppalaiset työväenliikkeet. (Berman 2006, 156–157.)

1900-luvun alun Ruotsi ei muistuttanut nykyistä trendikästä ja hyvinvoivaa länsimaata: maa oli köyhä, rikkaudet jakaantuneet vain harvoille, syntyvyys vähäistä ja sadat tuhannet suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Ruotsin kansankodin taustalla on monesti korostettu olleen sosiaalidemokraatit. Todellisuudessa liberaalit ja konservatiivit olivat jo aloittaneet sosiaalisten uudistusten ajamisen ennen SAP:n valtakauden alkua muun muassa työttömyyskorvausten ja eläkkeiden muodossa. Näin ollen toisetkin suuret puolueet jakoivat ajatuksen sosiaalisten uudistusten tarpeellisuudesta. Tästä johtuen SAP ei joutunut myöhemmin taistelemaan kynsin ja hampain jokaisen uudistuksen saavuttamiseksi. Erona myöhempään oli kuitenkin mittakaavan pienuus, ja se, että tuet olivat kohdennettuja vain niitä kipeimmin tarvinneille; kyse oli vielä tuolloin köyhäinavusta, ei hyvinvointivaltiosta. (Esping-Andersen 1993, 40–42; Lundberg & Åmark 2010, 157–159.)

Huomenna julkaistaan tämän poliittisen trillerin kolmas osa, jossa tarkastellaan SAP:n nousua vallankahvaan Ruotsissa. Stay tuned!

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Esping-Andersen, Gøsta, The Making of a Social Democratic Welfare State. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Lundberg, Urban & Åmark, Klas, Social Rights and Social Security: The Swedish Welfare State 1900–2000. Scandinavian Journal of History 26:3, 157–176.

Kansankodin historiaa, osa I

Julistan tämän viikon blogissani hyvinvointivaltion viikoksi. Tämän kunniaksi julkaisen viikon aikana jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”.

 

Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?

Ruotsi tuli 1900-luvulla tunnetuksi kansankodistaan. Muun muassa amerikkalaisen journalistin Marquis Childsin mukaan Ruotsi muodosti kylmän sodan jakamassa maailmassa toimivan keskitien kapitalismin ja kommunismin välillä. Tanskalaisen Gøsta Esping-Andersenin klassikoksi muodostuneen hyvinvointivaltioluokittelun mukaan Ruotsi oli malliesimerkki sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta. Sosiaalidemokraattinen malli toimii vaihtoehtona konservatiiviselle ja liberaalille versiolle. Yhtenä omintakeisuutena tälle pohjoismaiselle mallille on universalismi, jossa koko porukka eli useimmiten kansakunta saa samat edut. Tähtäin ei siis Ruotsissakaan ole ollut vain apua tarvitsevien auttamisessa, vaan ennemminkin hyvän ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa. Tätä yhteistä projektia alettiin kutsua poliitikkojen toimesta kansankodiksi (folkhemmet).

Sosiaalidemokratian ja työväenliikkeen historiaan kuuluu vahvasti internationalismi. Marx ja Engels totesivat vuonna 1848 julkaistussa Kommunistisessa manifestissa, että kaikkien maiden proletaarien tulisi liittyä yhteen. Pari vuotta aikaisemmin Engels oli jo todennut, että työväenluokalla oli paikasta riippumatta samat intressit, yhteinen vihollinen ja yhteiset ongelmat. (Hobsbawm 1988, 8) Työväenliikkeen tunnuslauluna 1800-luvulta lähtien tutuksi tullut L’Internationale – kansainvälinen alleviivaa näitä ihanteita yhteneväisestä työntekijöiden luokasta ja kansallisvaltioiden kumoamisesta.

Toki sosialistit eivät olleet internationalisminsa kanssa yksin. Itse asiassa monet 1700- ja 1800-luvun ajattelijoista näki tulevaisuuden ilman valtioita. Kansallisvaltiot näyttäytyivät muun muassa John Stuart Millille ainoastaan välivaiheeksi, ihmiskunta oli matkalla lokaalista globaaliksi.

Kansainvälisyys näyttäytyi vahvasti myös työväenliikkeen ja sosialismin leviämisessä. 1800-luku oli ennennäkemättömän liikkumisen vuosisata, ja kasvava määrä liikkuvista henkilöistä kuului työväenluokkaan. Eric J. Hobsbawm korostaa, että juuri matkamiehet, maahanmuuttajat ja paluumuuttajat olivat erottamaton osa työväenliikettä. Ei ollut myöskään poikkeuksellista, että liikkeen varhaiset johtohahmot saattoivat häärätä useassa eri maassa samanaikaisesti, mistä Rosa Luxemburg näyttäytyy hyvänä esimerkkinä. (Hobsbawm 1988, 9–10.)

solidarity-of-labour

Tämä kaikki herättää ihmettelemään ruotsalaista työväenliikettä. Miten ruotsalainen työväenliike muuntautui ajamaan kansankotia eli siis ruotsalaisen kansan yhteistä valtiota, jossa työväenliike teki yhteistyötä porvareiden kanssa ja salli myös näiden ajaa omia etuaan ? Tämä kansankoti oli tarkasti rajattu, ja sen hedelmät oli tarkoitettu vain ruotsalaisen yhteiskunnan jäsenille. Hylkäsikö ruotsalainen työväenliike kansainvälisyyden jalon aatteen, vai onko se koskaan sellaisesta edes välittänyt ? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan jatkokertomukseni seuraavissa osissa.

Ennen kuin innostumme syyttelemään ruotsalaisia työväenliikkeen harhateille johtamisesta, on syytä vilkaista työväenliikkeen yleisen kehityksen historiaan. Hobsbawm on nostanut esille työväenliikkeeseen liittyneen paradoksin. Ajan saatossa työväenliike onnistui yleisesti saamaan läpi useita yhteiskunnallisia parannuksia ja oikeuksia. Tästä johtuen työväenliike herätti samanaikaisesti kannattajiensa keskuudessa uskoa sekä kansainväliseen liikkeeseen että loi nationalistisia tunteita. (Hobsbawn 1988, 11–16.)

Esimerkkinä Hobsbawm käyttää kotimaataan Iso-Britanniaa, jossa työväenluokka alkoi käyttäytyä kunnon kansalaisen tavoin saatuaan kansalaiselle kuuluvat oikeudet. Tämä selittää miksi työväenluokkaan ja työväenliikkeeseen kuuluneet miehet tarttuivat vapaaehtoisesti aseisiin maailmansodan puhjettua vuonna 1914 ja vannoivat puolustavansa kotimaataan tappamalla toisen maan työväenluokkaan kuuluvia. (Hobsbawm 1988, 11–16.) Tämä kehitys ei varmasti noudattanut Marxin ja Engelsin ajatuksia kansainvälisestä työväenluokasta ja historian kehityksestä.

Englantilaisia vapaaehtoisia Lontoossa 1914.

Englantilaisia vapaaehtoisia Lontoossa 1914.

Voidaankin todeta, ettei työväenliike koskaan esittäytynyt puhtaana versiona Marxin ja Engelsin kirjoituksista. Ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen sai monet sosialistit muuttamaan suhtautumistaan omaan kansallisvaltioon myönteisemmäksi. (Berman 2009, 564–568) Myös ruotsalainen työväenliike oli oma sovelluksensa työväenliikkeiden joukossa. Ja myös siihen vaikutti Hobsbawmin esittelemä paradoksi, kasvavien oikeuksien myötä samaistuminen kansakuntaan tuli helpommaksi.

Huomenna julkaistavassa juttusarjan toisessa osassa tarkastelen tarkemmin ruotsalaisen työväenliikettä. Stay tuned !

 

Lähteet :

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Childs, Marquis, Sweden: The Middle Way. 1962 London: Faber & Faber.

Hobsbawn, Eric. J., Working-class internationalism. In van Holthoon, Frits & van der Linden, Marcel, Internationalism in the labour movement 1830–1940. The Netherlands 1988, E.J Brill.

Marx, Karl & Engels, Friedrich, The Communist Manifesto, 1993 Project Gutenberg. Julkaistu ensimmäisen kerran Lontoossa 1848.

Narvikin sotamuseo ja historiakuva

Olipa kerran Pohjois-Norjassa kaupunki nimeltä Narvik. Nykysilmin katsottuna kaupunki ei ole mitenkään erikoinen. Maaliskuun myräkät heittävät loskaa naamalle, mistä johtuen sunnuntaipromenadista ei kehkeydy nautintoa. Vuoristomaisemat voi kuvitella upeiksi, mutta lumisateen ja sumun keskellä tämä työ vaatii mielikuvitusta. Eteläsuomalaisena ihmettelee, miksi joku haluaa tehdä elämänsä vaikeaksi asumalla täällä.

Keväällä 74 vuotta sitten Narvik oli kuitenkin hetken koko maailman keskipiste. Kaupungin halusivat itselleen niin Saksa kuin liittoutuneetkin. Ja toki norjalaisilla itselläänkin oli asiansa sanottavana kaupungin kohtalosta. Syynä kiinnostukseen eivät olleet hiihtomahdollisuudet, vaan Ruotsin rautamalmi, joka oli elintärkeää sotiville valtioille. Narvikin satama valikoitui 1880-luvulla portiksi, jonka kautta Pohjois-Ruotsin rautaa pystyi viemään ulkomaille vuoden ympäri. Samaisesta strategisesta syystä Narvik sai osakseen huomiota 1940-luvun Euroopassa.

Narvikin taisteluiden alettua satamaa alettiin nopeasti kutsua "laivojen hautausmaaksi".

Narvikin taisteluiden sytyttyä kaupungin satamaa alettiin nopeasti kutsua ”laivojen hautausmaaksi”.

Huhtikuun 9. päivänä 1940 Saksan merivoimat hyökkäsivät Norjaan. Päivää aikaisemmin Iso-Britannia oli alkanut miinoittaa Narvikin edustaa. Risteävistä intresseistä kehkeytyi useampi taistelu ja paljon sankarivainajia. Maailmanpolitiikan tasapaino siirtyi kuitenkin loppukeväästä 1940 Skandinaviasta Ranskaan. Norjalaiset joukot taistelivat yhä saksalaisia vastaan, mutta kun Etelä-Norja antautui, myös pohjoisen joukot joutuivat laskemaan aseensa. Kesäkuun 10. päivä saksalaiset marssivat Narvikiin, ja kaupunki vapautui miehityksestä vasta vuonna 1945.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten  itävaltalaisia alppijääkäreitä ja ranskalaisia legioonalaisia.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten itävaltalaisia ja ranskalaisia alppijääkäreitä .

Narvik esittäytyy norjalaisessa sotahistoriassa merkittävänä kaupunkina, ja lukija voi löytää menneisyyden tapahtumista sankaritarinoita urhoollisista patriooteista. Tästä johtuen kaupungissa on toiminut Norjan Punaisen ristin sotamuseo Røde Kors Krigsmuseum aina vuodesta 1964 lähtien. Vuonna 1980 museo muutti nykyisiin tiloihinsa.

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Narvikin sotamuseo tarjoaa vierailijalle paljon tietoa Narvikin taisteluista. Kiinnostunut löytää kuvia ja pienoismalleja taistelulaivoista ja lentokoneista, vanhoja aseita ja sotilaiden tarvikkeita. Ongelmana kuitenkin on, ettei sotamuseo edusta akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa. Sotaa katsellaan huoletta norjalaisten silmälasien takaa, jolloin saksalaiset näyttäytyvät pahoina, liittoutuneet hyvinä ja norjalaiset sankareina. Museon esittämässä versiossa ”rauhaarakastavat” narvikilaiset ja heidän ”pieni kylänsä” joutuivat ”shokkiin” havaittuaan maanmiestensä ”ruumiiden kelluvan satamassa” . Tästä huolimatta pienen kylän asukkailla riitti sisua kohdata natsit. Lapphaugenin taistelu oli ensimmäinen kerta toisessa maailmansodassa, kun saksalaiset joukot ”pysäytettiin, lyötiin ja pakotettiin perääntymään” (lainaukset ovat peräisin museon opasvihkosesta). Varmuuden vuoksi Lapphaugenin urhoolliset tapahtumat toistetaan näyttelyssä useaan otteeseen.

Häiritsevää museossa ei ollut ainoastaan tarjotun tiedon puolueellisuus ja mustavalkoisuus, vaan myös kaiken analyysin puute. Asioita ja tavaroita ainoastaan esitettiin, eikä tapahtumien taustalta pyritty löytämään syy-seuraussuhteita. Museo oli myös täynnä erilaisia esineitä, joiden merkitystä ei vaivauduttu selittämään. Tuskinpa ikä voi olla ainoa syy esineiden olemassaololle museon näyttelyssä.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Museokokemus on parhaimmillaan eläytymistä, uuden tiedon omaksumista, ajatuksia ja mukaansatempaavia tarinoita. Hyvä opas on usein kullanarvoinen; ainoastaan vanhaa vaasia tuijottamalla ei kukaan keksi vaasin takana olevaa kummitustarinaa. Myös nykyteknologia mahdollistaa museosta nauttimisen aivan toisella tapaa kuin aiemmin. Sekä opastetut kierrokset että tabletit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja vierailija sai tyytyä opastevihkoseen.

Vierailu museossa oli toisaalta erittäin mielenkiintoinen kokemus. Museoiden yhteiskunnallinen funktio on erittäin tärkeä, sillä ne rakentavat ihmisten historiakuvaa; mikä on muistamisen arvoista, mikä puolestaan ei ja miten menneisyys tulee muistaa. Narvikin sotamuseo toteuttaa myös tätä tehtävää: Museo ylläpitää ja siirtää mustavalkoista kuvaa Norjan sotahistoriasta jälkipolville. Tämän vuoksi museon käytävillä kirmanneet pikkulapset saivat mieleni mustaksi. Narvikin sotamuseon tapaiset paikat laittavat pohtimaan kotimaisten museoiden nykytilaa. Itse toivon hartaasti (ja naiivisti?), etten löydä vastaavaa paikkaa Suomesta.

Tarinan opetuksena: Tämän museon vuoksi ei kannata vaivautua Narvikiin!

Mahdollista oli myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Museossa oli mahdollista myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Suomi ja Krimin kriisi

Suomalaisessa mediassa pohditaan kovasti, miten Krimin niemimaan tapahtumat heijastuvat EU:hun ja Suomeen. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka sai suomalaiset varpailleen. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö kiirehti toteamaan, että Suomen tulee nostaa valmiuttaan, jottei sille käy kuin Ukrainalle. Puolustusministeri Carl Haglund perui tapaamisensa Venäjän puolustusministerin Sergei Šoigun kanssa, jottei lännessä ajateltaisi Suomen olevan jälleen suomettunut. Pääministeri Jyrki Katainen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja totesivat Suomen toimivan kriisin suhteen osana EU:ta, ja presidentti Sauli Niinistö tuomitsi Venäjän toiminnan kansainvälisen oikeuden vastaisena, vaikka korostikin keskusteluyhteyden ylläpitämistä Moskovaan tärkeänä.

Suomi osoitti välittömästi kenen puolella se on. Ja hyvähän se on, ettei tässä aleta nöyristelemään ja vaikenemaan Venäjänkään ulkopolitiikasta. Historia tuppaa kuitenkin opettamaan, että kriisit ovat usein vaikeasti ymmärrettäviä tapauksia. Historioitsijaa pidetään mustavalkoisena, mikäli tämä tarkastelee menneisyyden tapahtumia yksipuolisesti. Miksi siis nykyajan tapahtumien suhteen pitäisi toimia näin?

Pelonväristyksistä huolimatta on lohduttavaa, että asiantuntijat ja poliittinen eliitti ovat pyrkineet vakuuttelemaan ihmisille, ettei Suomi ole varsinaisessa sodanvaarassa. En halua kiistää sitä, ettei tilanne olisi Euroopan mittakaavassa todella vakava. Mutta myös median tulee ymmärtää, ettei pelonlietsonta ole tällä hetkellä järkevää. Tyylilleen uskollisena Aamulehti muun muassa uutisoi, että Ukrainan kriisi on ”myrkkyä” Suomen talouden elpymiselle. Mikäli ei sotilaallista uhkaa ilmene, niin sitten ainakin taloudellinen. Onneksi Kauppalehti muistuttaa, että Venäjän keskuspankilla on runsaasti ”vipuvartta” tukea ruplan kurssia.

Toki myös Paavo Väyrynen ennätti kommentoimaan kriisiä blogissaan. Hänen mielestään Haglund toimi typerästi peruessaan tapaamisen Sergei Šoigun kanssa: ”Tapaamisessa olisi voinut saada hyödyllistä tietoa Ukrainan kriisistä ja siinä olisi voitu pyrkiä vaikuttamaan rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.”

En totea seuraavaa monesti elämäni aikana, mutta olen Paavo Väyrysen kanssa samoilla linjoilla. Voisiko Suomen poliittinen johto toimia kriisin suhteen kerrankin rohkeasti? Suomen tuskin tarvitsee pelätä sodan syttymistä Venäjän kanssa tämän kriisin jälkeenkään, vaikka The Ulkopolitist onkin varmasti oikeassa analysoidessaan sivuillaan, että eskaloituessaan kriisi muuttaisi Itä-Euroopan kansainvälisen politiikan pelisääntöjä, millä olisi seurauksensa myös Suomelle.

Mutta tästä huolimatta (tai juuri tästä syystä!), voisiko poliittinen johtomme kantaa vastuuta kansainvälisessä politiikassa, hyödyntää hyviä suhteitaan niin itään kuin länteen ja toimia rauhanvälittäjänä eri osapuolten välillä? Presidentti Niinistö esittikin tämänsuuntaisia toimia keskustellessaan tilanteesta presidentti Putinin kanssa.  Rauha olisi koko Euroopan etu, mutta niin olisi myös mahdollisimman monen ihmishengen säästäminen. Parhaimmassa tapauksessa neutraaliutensa kanssa painiskeleva Suomi saisi hattuunsa niin hienon sulan, ettei Jorma Ollilan maabrändityöryhmäkään uskaltaisi sellaisesta edes toivoa. Ehkäpä seuraavalla kerralla YK:n turvallisuusneuvoston ovet aukeaisivat, kun Suomella olisi jotain näyttöjä myös vuoden 1975 jälkeen. Ja mitä Suomi voi menettää, mikäli se epäonnistuu rauhankyyhkyn tehtävissä?

Sen lisäksi, että pohdimme Krimin tapahtumien vaikutuksia Suomeen, voisimme pohtia Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Krimin tilanteeseen.

Luottamuksesta

Politiikassa puhutaan usein luottamuksesta. Koko poliittisen järjestelmän toimintakyky pohjautuu siihen. Kuten Mikael Jungner totesi Pressiklubissa (Heidi Hautalaan liittyen):

”Politiikka on sellaista, että kun sä oot ministeri, niin kun luottamus loppuu, se on saman tien ulos. Ei siinä oo kysymys siitä, onko syyllinen vai syytön. Joko sitä luottamusta on tai sitten sitä ei ole.”

Luottamus on luottamustehtävässä toimimisen ehto. Tämähän on sinällään itsestään selvää, eihän kukaan halua, että itseä edustaa ihminen, johon ei luota.

Poliitikkojen luottamus on noussut pinnalle viime aikoina. Heidi Hautala luopui ministerin toimestaan, koska hänellä ei ollut enää luottamusta. Kun Paavo Arhinmäki sammui Sotshissa, pääministeri joutui vastaamaan medialle, nauttiiko Arhinmäki enää hallituksen luottamusta.  Moni pohti varmasti myös luottamustaan Alexander Stubbiin, kun ministeri saattoi itsensä naurunalaiseksi maikkarin ”kokoperheenhuumoriohjelmassa”. Myös media uutisoi tasaisesti siitä, kehen poliitikkoon tai mihin instituutioon kansa luottaa eniten. Luottamus, luottamus, luottamus.

Luottamukseen vetoaminen on tuttua, mutta kuka todella määrittelee kehen voi luottaa? Onko se pääministeri tai poliitikon kollegat? Vai onko se kansa, jota poliitikot edustavat? Yksinkertainen vastaus on, että luottamus mitataan vaaleissa, jolloin kansa ilmaisee kehen se luottaa ja kehen ei. Tämän jälkeen päätöksenteko ulkoistetaan näille luotettaville edustajille. Harvoin vaalien välillä järjestetään kansanäänestyksiä poliitikon luottamuksesta. Voidaankin  puhua kahdenlaisesta luottamuksesta: ulkopäin tulevasta luottamuksesta (joka näyttäytyy esimerkiksi äänestyskäyttäytymisenä) ja poliittisen eliitin sisäisestä luottamuksesta.

Mutta mihin luottamus perustuu? Liittyykö luottamus edustajan luonteeseen; hyveellisyyteen ja moraaliin? Aristoteleen filosofiaan tutustuneet tietävät, että oikeamielisen hallitsijan erottaminen väärämielisestä voi olla vaikeaa. Luottamus voi kummuta ehkä myös koulutustaustasta: ammattilaisella (oli tämä sitten poliitikko tai sitten esimerkiksi lääkäri) on hallussaan sellaista tietoa, joka tekee toimijasta luotettavan, asiantuntijan. Mutta koulutustausta ei poista ongelmaa, että ihminen voi käyttää tietoaan ja asemaansa vääriin tarkoituksiin. Mistä tiedämme, etteivät omat asiantuntijamme ole juurikin niitä vekkuleita, jotka ylläpitävät, kuten Platonin kuuluisassa luolavertauksessa, varjonäytelmää kansalle? Mistä tiedämme, ettemme  istu itse yleisössä?

Platonin vastaus on, että kansa tarvitsee oikeamielisen filosofihallitsijan kertomaan sille, mikä on totta ja mikä ei. Ongelmina ovat, miten kasvatamme lahjakkaista nuoristamme oikeamielisiä, ja kuinka voimme olla varmoja, etteivät he käytä valtaansa väärämielisesti? Tarvitsemme lisää filosofeja, ihmisiä joilla on kyky nähdä asioiden oikea tila, kasvattamaan ja vartioimaan hallitsijoita. Mutta mistä tiedämme, että nämä vartijat käyttävät valtaansa oikein? Jos filosofihallitsijaa tarkkailevat toiset filosofit paljastavat kansalle hallitsijan väärinkäytökset, kuinka tiedämme, etteivät nämä vartijat käytä juuri sillä hetkellä valtaansa väärin? (Mikko Lahtinen ihmisen arvostelukyvystä ja filosofihallitsijasta, Lahtinen 2002, 12–19, 36–49.) Nämä antiikin ajoista ihmismieltä askarruttaneet kysymykset ovat yhä esittämisenarvoisia. Kehen voi luottaa? Kuinka arvioida hallitsijan hyveellisyyttä?

Lähtökohtaisesti demokraattisessa järjestelmässä on niin, etteivät kaikki edustajat nauti koko kansan tai edes äänestyskriteerit täyttävien ihmisten luottamusta. Kuinka moni Vasemmistoliittoa äänestänyt luottaa Jyrki Kataiseen? Tai puolestaan, kuinka moni Kokoomusta äänestänyt luottaa Timo Soiniin? Onko niin, että jokainen poliitikko kärsii luottamuspulasta, ja ratkaisevaa on hetki, kun omat tukijat ja poliittiset liittolaiset menettävät luottamuksensa edustajaan.  Luottamuspula vallitsee poliittisen eliitin sisällä, ja tällöin  poliitikon voi irtisanoa ilman kysymistä kansalta.

Monesti (ei toki aina!) luottamuspulaa edeltää se, että media nostaa tietyn poliitikon luottamuksen julkisen suurennuslasin alle. Vaikka poliitikon säännösrikkomuksista olisi tiedetty jo aikaisemmin eliitin piirissä, joskus vasta vallanvahtikoiran puututtua asiaan poliitikon luottamus joutuu kyseenalaiseksi. Tällaisessa tilanteessa kyse ei ole siis puhtaasti rikkeestä (poliitikon moraalittomasta toiminnasta), vaan puolueen ja järjestelmän maineesta (teon paljastumisesta laajalle yleisölle). Tällöin poliitikon ulkoapäin nauttima luottamus on vaarassa, mikä heikentää koko puolueen tai eliitin nauttimaa luottamusta.

Mielenkiintoista on tietysti myös pohtia median roolia. Miten voimme tietää, ettei media käytä valtaansa väärin? Eikö kyseessä ole samat ongelmat kuin Platonin filosofihallitsijoiden ja heidän filosofivartioidensa kohdalla? Kuten Jungner lainauksessaan ilmaisi, ei ole kysymys syyllisyydestä vaan luottamuksesta. Medialla on valtaa vaikuttaa siihen, keneen kansa luottaa ja kehen ei, ja ilmeisesti luottamuksen voi menettää jopa olematta syyllinen. Media myös monesti edustaa kansaa eliitille laatimalla kyselyitä ja haastattelemalla hallittavia, jonka pohjalta eliitti muodostaa itselleen kuvaa siitä, kuinka vahvaa heidän ulkoapäin tuleva luottamuksensa on.

Kuka siis vartioi mediaa ja sen vallankäyttöä? Mielestäni tämä on entistä tärkeämpi kysymys aikana, jolloin eri lehdet kopioivat uutisia nettisivuilleen toisten lehtien nettisivuilta, ilman sen kummempaa lähdekritiikkiä.

Pohdiskelua luottamuksen luonteesta vaikeuttaa se, etteivät samat säännöt päde kaikkiin ihmisiin. Toiset menettävät luottamuksensa helpommin kuin toiset. Kuten Kaarina Hazard osuvasti toteaa Taustapeili-ohjelmassa: mikäli Arhinmäen sijasta Sotshissa olisi sammunut Jutta Urpilainen, olisi luottamus todennäköisesti karissut helpommin. Eikä kyse ole vain sukupuolesta: esimerkiksi toisilta miespoliitikoilta hyväksytään tekstiviestit, kun taas toiset menettävät niiden vuoksi luottamuksensa. On syytä pohtia, mikä on se veteen piirretty raja, mikä määrittelee luottamuksen? Ja miten esimerkiksi pääministeri perustelee omaa luottamustaan yksittäisiin ministereihinsä?

Näyttää siltä, että luottamus on tunne tai suhde, jota on vaikea määritellä järkiperäisesti. Voidaan siis todeta, että joillakin sitä on ja toisilla taas ei, eikä tätä väittämää tarvitse sen paremmin perustella. Argumentointi luottamuksesta on kuitenkin vahvasti sidoksissa vallankäyttöön. Tästä syystä, kun poliitikko tai toimittaja mainitsee sanan luottamus tai luottamuspula, äänestäjien tulisi olla varuillaan.

Lähteet:

Lahtinen, Mikko, Ihminen, poliittinen eläin. Vastapaino, Tampere 2002.

Esimerkki satumaasta?

”Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan  lähtisi en linnun lailla pois.”

Ah Ruotsi, suomalaisen paratiisi! Niin täydellinen, että ärsyttää.  Ne ovat hyviä pukeutumaan, menestyvät bisneksessä, urheilussa ja laulukilpailuissa ja puhuvat sujuvaa englantia. Niiden hyvinvointijärjestelmä oli huipussaan vuosina 1950–1970. Skördetiden loi mahdollisuuksia myös suomalaisille, ja sadat tuhannet matkasivat paratiisiin luomaan parempaa tulevaisuutta itselleen ja perheelleen. Oma hyvinvointijärjestelmämme kehittyi suurissa määrin vasta 1970-luvun aikana, juuri kun hyvinvointivaltio oli menossa pois muodista Euroopassa.

Olemme Suomessa tottuneet ruotsalaisten paremmuuteen. Sen vuoksi pari voittoa jääkiekossa säilyy sydämissämme ikuisesti. Ne erottuvat niinä harvoina hetkinä, jolloin saimme olla onnekkaita ja voitokkaita. Muissa tapauksissa keskitymme arvostelemaan ruotsalaisten myönteistä elämänasennetta tai bastuja, jotka ovat tietysti huonoja kopioita alkuperäisestä.

Mutta onko Ruotsi todella satumaa? Ei tietenkään. Mutta vertailemalla näitä kahta suhteellisen paljon toisiaan muistuttavaa kulttuuria toisiinsa, voimme oppia paljon molemmista. Varsinkin omastamme. Vertailun jälkeen löydämme ehkä muutakin myönteistä kuin tulokset 4­–1 ja 1–6.

Esimerkiksi yksi mielenkiintoinen eroavaisuus Uppsalan ja Tampereen välillä löytyy opiskelijoiden asuntopolitiikasta. Kun aloitin opintoni Tampereella, sain ensimmäisen asuntotarjoukseni TOASilta lähes välittömästi täytettyäni hakemuksen. Olin kuitenkin laatinut sen melko huolimattomasti, joten minulle tarjottiin yli sadan neliön ja viiden huoneen asuntoa. Hylättyäni ensimmäisen tarjouksen, sain seuraavan, tällä kertaa soluasunnon, kuukauden jonotuksella. Toki asuntotilanne on muuttunut Tampereella kesän 2008 jälkeen, eikä aina myönteiseen suuntaan. Väittäisin kuitenkin tilanteen olevan vielä parempi kuin täällä Uppsalassa.

Juttelin tässä eräänä iltana muutaman ruotsalaisen kanssa osakunnan baarissa. Toinen oli ollut asuntojonossa jo kolme vuotta, siis aloittanut jonottamisen lukioaikoina. Toisen isä oli puolestaan aloittanut jonottamisen jo 15 vuotta sitten! Kyseinen neitonen ei ollut varmasti aloittanut ala-astettaan vielä tuolloin. Tästä huolimatta juttukumppaneiden asunnot olivat perinteisiä opiskelijabokseja, joissa siis jaetaan keittiö ja suihku muiden kämppisten kanssa.

Vaikuttaakin, että Uppsalassa on vallallaan todellinen asuntokriisi. Olen kuullut puhetta, että osa opiskelijoista joutuu aloittamaan telttamajoituksessa. Tämä saattaa kuitenkin olla liioittelua, sillä en itse ole telttakyliin vielä törmännyt.

Järjestelmä, jossa asuntojonoihin pitää liittyä jo lapsena, on erittäin vahingollinen yhteiskunnan tasa-arvon kannalta. Jos päätös opiskelijakaupungista ja opiskeluasteesta tehdään jo ennen kuin lapsi oppii lukemaan, on erittäin todennäköistä, että asuntojonoihin hakeutuvat etupäässä korkeakoulutetut vanhemmat. Asunto on pohjoismaissa yksi elämisen perusedellytyksistä, ja ilman sitä jääminen voi tarkoittaa, ettei opiskelijalla ole mahdollisuutta aloittaa opintojaan. Näin monet lahjakkaat jäävät ilman koulutusta. Onkin mielenkiintoista, miksi vanhemmille edes sallitaan oikeus jonottaa opiskelija-asuntoja?

Tässä yksi esimerkki, jossa Suomessa (tai ainakin Tampereella) ollaan toistaiseksi paremmassa tilanteessa. Kaikessa ei tarvitse ottaa mallia länsinaapurista!

Kuka määrittelee kansan?

Vastaus: Populisti.

Benedict Andersonin määritelmän mukaan kansa on kuviteltu yhteisö. Lontoo antaa hyvän kohteen lähestyä Andersonin ideaa, sillä lontoolaisuus on helppo ymmärtää konstruktioksi.

Julien Tamplen erinomainen dokumentti Lontoo, uusi Babylon (London, The Modern Babylon) maalaa kuvan Iso-Britannian pääkaupungin historiasta. Elokuvasta käy ilmi, kuinka Lontoo on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana ja millaisia kasvukipuja kaupungilla on ollut. Lontoolaisuus on muuttunut ajan saatossa, ja lukuisat maahanmuuttajat ovat tuoneet osan kulttuuristaan mukanaan. Kaupungin historiassa osa on aina kammoksunut vierasta: milloin irlantilaisia, jamaikalaisia, sikhejä, pitkätukkaisia miehiä, minihameita, punkkareita, somaleja. Eri ryhmät ovat kuitenkin sulautuneet osaksi kaupunkia ja muuttaneet samalla lontoolaisuutta. Madness-solisti Graham ”Suggs” McPherson kiteyttää lontoolaisuuden ytimen: ”It’s just a process, man.” Ei ole löydettävissä mitään alkuperäistä lontoolaisuutta, on löydettävissä vain lontoolaisuuden prosessi. Ennen ajanlaskun alkua Londiniumissa puhuttiin vielä latinaa.

Mutta ilmiö ei rajoitu ainoastaan lontoolaisuuteen. Emme esimerkiksi löydä Karjalan kunnailta tai Kainuun metsistä alkuperäistä suomalaisuutta tai Suomen kansaa. Kuten lontoolaisuus, suomalaisuuskin on alati muuttuva konstruktio. Mikko Lehtonen määrittelee asian seuraavasti: ”suomalaisuus ei ole ajasta aikaan samana pysyvä ominaisuus, vaan jatkuvasti käynnissä olevan kansallisen identiteetin tuottamisen kulloinenkin tulos” (Lehtonen 2004, 9).

Suomalaisuus kehittyy suhteessa muuhun maailmaan. Nykyisin hyvin monet määrittelevät osaksi suomalaisuutta Kanadasta lähtöisin olevan talviurheilulajin, osa puolestaan näkee suomalaisuutta alkujaan argentiinalaisessa paritanssissa.  Myös peruna ja leijona kuuluvat suomalaisuuteen, vaikka ne eivät luonnostaan usein esiinny Suomen miljöössä.

Kansa itsessään on määrittelyn tulos, sillä jokainen ihmisryhmä koostuu keskenään erilaisista yksilöistä. Jokainen heistä näkee ryhmän eri tavalla. Tästä syystä sosiaalisella ryhmällä ei voi myöskään olla yhtenäistä identiteettiä. Ja itse asiassa ryhmän muodostavat yksilöt kuuluvat aina myös useampaan muuhun ryhmään ja saattavat samaistua sellaisiin ryhmiin, joihin muut eivät heitä laske kuuluvaksi.

Nyt päästään edustuksellisuuden ikuiseen ongelmaan. Koska ei ole olemassa aitoa kansan tahtoa, mitä tahtoa kansan edustajat sitten toteuttavat?

Kenellä on valta määritellä kansa ja mikä sen tahto on? Tämä määrittelyvalta on jatkuvan kamppailun kohde. Kansa onkin näyttäytynyt hyvin erilailla riippuen, onko sen määritellyt esimerkiksi työväenliike vai porvarit. Eronsa on varmasti myös perussuomalaisten näkemyksellä suomalaisuudesta ja Pekka Himasen käsityksellä samasta käsitteestä. Onko suomalainen keskiluokkainen, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu eurooppalainen, vai jotain muuta? Mediassa tehdään päivittäin määrittelyä suomalaisuudesta (laskin päivän paperihesarista 1.12. viisi juttua, joissa jollakin tapaa otetaan osaa tähän määrittelyyn). Presidenttikin osallistuu vuosittain tähän prosessiin: nähdäänkö Tampere-talolla 6.12.2013 edustava otos Suomen kansasta?

Vaikka edustuksellisuus on ongelmallista, se on välttämätöntä. Eihän kukaan voi olla jatkuvasti kaikkialla edustamassa itseään (Young 2000, 124). Mikäli edustaja pyrkii edustamaan muitakin kuin itseään, hänen tulee määritellä ainakin itselleen suuren ihmisjoukon tahto: opiskelijapoliitikko määrittelee opiskelijoiden, kunnallispoliitikko kuntalaisten ja kansanedustaja kansan tahdon.

Mutta miten se populisti liittyy tähän kaikkeen?

Viime vuosina populismi (lat. populus, kansa) on noussut julkisen keskustelun aiheeksi – eikä loppua näy. Populismi määritellään usein kansansuosion tavoitteluksi. Pierre Rosanvallon määrittelee populismin toiminnaksi, jossa ehdotetaan ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelma kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle. (Rosavallon 2008, 210.)

Mutta, jos populisti pyrkii loihtimaan kuvitelman yhtenäisestä kansasta, tarkoittaako se, että kaikki edustajat ovat lopulta populisteja? Mikä on populistin vastakohta, jos populisti pyrkii määrittelemään määrittelemättömän? Eivätkö kaikki tee tätä? Elääkö meissä kaikissa siis pieni populisti? Rosavallon ei varmastikaan olisi samaa mieltä (sillä hän määrittelee populismin epäpolitiikaksi), mutta mitä mieltä sinä olet?

Lähteet:

Lehtonen, Mikko, Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, Mikko, Löytty, Olli &Ruuska, Petri (toim.) Suomi toisin sanoen. Vastapaino, 2004 Tampere.

Rosavallon, Pierre, Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Vastapaino, 2008 Tampere.

Young, Iris Mation, Inclusion and Democracy. Oxford University Press, 2000 New York.

Julien Templen Lontoo, uusi Babylon on katsottavissa Yle Areenassa (http://areena.yle.fi/tv/2059389). Suosittelen!

Monet blogitekstin ajatukset ovat heränneet Mikko Lehtosen luentojen ja niillä käytyjen keskustelujen aikana Tampereella keväällä ja syksyllä 2013.

Tarina impivaaralaisesta suvaitsevaisuudesta

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden eli Aleksis Kiven päivää. Alexis Stenvall syntyi 10.10.1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Aikanaan ankarasti arvosteltu kirjailija oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden uranuurtaja, ja myöhemmin hänet on korotettu yhdeksi Suomen historian kansallissankareista. Kirjailijan syntymäpäivää on liputettu vuodesta 1950 lähtien ja lisämääreen ”suomalaisen kirjallisuuden päivä” 10. lokakuuta sai vuonna 1978. Aleksiksen innoittamana – ja kotiseutuylpeyttä tuntien – perehdyn Kiven tuotantoon: Tarkastelen kirjailijan pääteoksessa Seitsemässä veljeksessä (julkaistu vuonna 1870) esiintyneen romaniperheen Rajamäen rykmentin ja veljesten suhdetta, samalla pohtien Kiven luomaa kuvaa romaneista.

Aleksis Kivi todennäköisesti Albert Edelfeltin kuvaamana.

Mitä ilmeisemmin Albert Edelfeltin näkemys Aleksis Kivestä.

Kiven kuvaama veljeskatras – Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero – ei suurempia esittelyjä kaipaa. Mutta on syytä huomioida, että vaikka Kivi kuvaa veljekset suurta ymmärrystä ja lämpöä tuntien, hän kuvaa heidät myös nurmijärveläiseen yhteiskuntaan sopimattomiksi rääväsuiksi, jotka näkevät parempana ratkaisuna Impivaaran korpeen pakenemisen kuin koulunkäynnin tai armeijaan liittymisen. Ennen pakoaan villiin luontoon, veljekset ehtivät tunnetusti suututtaa paikallisen lukkarin ja tappelemaan naapureidensa kanssa. Jälkimmäinen ei ole mikään toverillinen paini, sillä se tulehduttaa Jukolan jullien ja Toukolan poikien välit aina kirjan lopulle asti.

Nurmijärvi, johon veljekset eivät sopeudu, ei kuitenkaan ole Kiven kuvaamana homogeeninen paikka, sillä veljekset kohtaavat tarinansa aikana toistaan värikkäämpiä henkilöhahmoja, laukkuryssän ja tietysti myös tämän tekstin tarkasteleman romaniperheen. Sivuhuomautuksena todeten, Kiven antama kuva monivivahteisesta maaseudusta noudattelee nykyhistoriantutkimuksen kuvaa suomalaisesta 1800-luvun agraarista yhteiskunnasta: myytti muinaisesta yhden kulttuurin Suomesta on harhaa. (Häkkinen, Pulma & Tervonen 2005.)

Veljekset törmäävät Rajamäen rykmenttiin ensimmäisen kerran epäonnistuneen koulunkäyntinsä jälkeisellä pakomatkalla, toki pienen paikkakunnan kasvatit tuntevat toisensa jo ennalta. Perhe kuvataan seuraavasti:

”Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaiken tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä pitkiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista ilokonetta tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, katsellen kaulaansa aina tarjomusta mukaan. – Mutta kiltti kuppari on hänen akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin tuliaispussi. – On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän matkoillensa kylästä kylään, talosta taloon.”

Kivi kuvaa kirjassaan porukan äänekkääksi ja epäsiistiksi, mutta sympaattiseksi. Ja mitä ilmeisimmin heillä on paikkansa nurmijärveläisessä yhteisössä. Kuohitsijan ammatti oli erittäin merkityksellinen Aleksis Kiven aikaisessa maalaisyhteisössä: Hevosen taloudellinen merkitys oli suuri, ja kuohitsijoiden onnistuminen työssään vaikutti suoraan maatilan toimeentuloon. (Häkkinen 2005, 245–246.) Muusikonkaan kykyjä ei pidä väheksyä aikana ennen Spotifyta. Kaisa-vaimon kuppaustaidot puolestaan olivat entisajan ihmisiin kohdistuvaa hoitotyötä. Veljekset eivät kuitenkaan paljoa välittäneet romaniperheen tunteista tai harjoittamien ammattien tärkeydestä, vaan haistattelevat heille heti kättelyssä esittämällä romaniperheestä pilkkalaulun. Kaisa vertaa tämän jälkeen veljeksiä ryöväreihin ja petoihin, kun romaniperhe itse kulkee kunnialla pitkin teitä. Ja todella, Rajamäen rykmentti on tässä tarinan vaiheessa kunniallisempi kuin kirjan sankarina toimivat veljekset.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan näkemyksenä.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan kuvaamana.

Suunsoiton seurauksena – kunniallisuudestaan huolimatta – Mikko heittää veljeksiä kivellä. Ei kirjailija romaniperhettäkään enkeleiksi kuvannut. Myös vihanpito veljesten ja Rajamäen rykmentin välillä jatkuu kirjan lopulle, mitä lietsoo ja ylläpitää Eeron pilkallinen laulu impivaaralaisen arjen ja kurrapelien lomassa. Kuitenkaan veljet eivät pohjimmiltaan ole läpimätiä, eivätkä suhtaudu suoranaisen väkivaltaisesti Rajamäen rykmenttiin. Kun Eero ja Juhani suunnittelevat kivittämistä takaisin, estelevät muut heitä. Simeoni kritisoi veljiensä aggressiivista käytöstä:

”Voi te ilkeen-aikalaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot!”

Konflikti rakentuu kahden eri etnistä taustaa edustavan ryhmän välille, mutta kyseessä on ennemmin suunsoitto ja naljailu kyläläisten kesken kuin rasismista kumpuava viha, vaikkakin veljekset tuovat ilmi myös ennakkoluulonsa romaneja kohtaan nimittelemällä heitä ”jumalattomiksi” ja ”villeiksi”. Tutkimuksen perusteella romaneihin liitettiin suomalaisessa maalaisyhteisössä vahva ryhmästigma, mutta tämä kohdistettiin yleensä vieraisiin romaneihin. Puolestaan kotipaikkakunnan ”tutut” romanit kuuluivat ainakin jossain määrin samaan paikallisyhteisöön. (Häkkinen 2005, 251, 255; Tervonen 2005, 265-268). Kiven veljeskatras on sisimmissään kunnon poikia, ja kivi jää heittämättä.

Mielenkiintoinen vivahde Kiven muutoin melko modernilta tuntuvassa tavassa käsitellä mustalaisjoukkoa on se, että Kaisa ennustaa suutuksissaan veljeksille, että heidän saunansa ja tupansa tulevat palamaan, jonka seurauksena veljet joutuvat etsimään suojaa paleltuville ruumiilleen. Tarinan muistavat tietävät, että Kaisan ennustus toteutuu jouluna, ja veljekset todella juoksevat hädissään Jukolaan saakka. Kiven romanihahmoihin liittyykin siis mystisyyttä, joka ei muutoin kirjassa tule esiin. Lukijalle jää epäselväksi, onko Kaisalla todella kyky nähdä tulevaisuutta vai osuuko hänen herjansa sattumalta oikeaan.

Vaikka tuittupäiset veljekset pakenevat sivistystä, he saavat lopulta Impivaaran tilan kukoistamaan. Kivi ei kuitenkaan kuvaa veljien taivalta sankarillisena, vaan ensisijaisesti aikuistumistarinana. Kirjan lopulla veljekset palaavat vanhaan yhteiskuntaansa, tehden rauhan niin lukkarin, Rajamäen rykmentin kuin myös Toukolan poikien kanssa. Eri osapuolet suhtautuvat aluksi varautuneesti veljesten tarjoamaan rauhanpiippuun, pitäen sitä vain uutena metkuna, mutta lukkarin vakuuttelujen jälkeen sovinto voidaan solmia. Sovintoa seuraa suuret pidot, joista ei juhlamieltä puutu:

”Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti”

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta.

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta ja sovinnonteosta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Näin myös veljesten ja Rajamäen rykmentin suhteessa. Mutta mikä on Aleksiksen sadun lopullinen opetus? Ehkäpä opetus on se, että jo muinaisella Nurmijärvellä suvaitsevaisuus kulki samaa polkua aikuistumisen ja vastuunkannon kanssa?

Lähteet:

Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.), Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Helsinki 2005.

Häkkinen, Antti, Kiertäminen, kulkeminen ja muukalaisuuden kohtaaminen 1800-luvun ja 1900-luvun alun maalaisyhteisössä. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

Kivi, Aleksis, Seitsemän veljestä. Kustannusosakeyhtiö Otava Oy, 2007 Helsinki (3.p.).

Tervonen, Miika, Elämää veitsen terällä. Kiertävien romanien ja maanviljelijöiden väliset suhteet muistelukerronnassa 1920-1960. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

PS. Veljesten  tarinaan voi tutustua jälleen myös Kansallisbaletissa.

Mieletön draivi, heikkoja ajatuksia

Kotiyliopistoni avaa tänään virallisesti ovensa kesän jälkeen. Tapahtumaa on laidasta laitaan, on juhlia, juhlapuheita, vanhoja ja uusia ystäviä, luentoja ja Anssi Kela. Aika on tosin muutenkin mielenkiintoinen opiskelijan näkökulmasta: Paljon puhuttu rakenneuudistus koskettaa myös opiskelijoita, sen tavoitteena on saada meidät valmistumaan nopeammin. Aktiivisemmat bloggaajat ovat ehtineetkin jo tarttua kiitettävästi hallituksen ratkaisuun (linkkejä näihin teksteihin löytyy sieltä täältä siroteltuna). Tässä tekstissä näkökulma on hieman toinen; pohdin, saako opintotuen muutos opiskelijat valmistumaan paremmin.

Yle haastatteli Juhani Sarsilaa tämän uuden esseekokoelman Melancholica – poleemisia esseitä tiimoilta. Sarsila kyseenalaistaa kirjoituksissaan nykymenon ja peräänkuuluttaa antiikin humanistisia hyveitä. Tampereen yliopiston dosentti toteaa haastattelussa: ”Faustinen ihminen haluaa vallata sekä makro- että mikrokosmoksen, mutta hänestä ei ole epäilemään, kyseenalaistamaan eikä myöskään tieteellisesti tutkimaan omaa saatanallista draiviaan.”

Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) nosti budjettiriihikeskustelussa esille, että vuonna 1992 säädettyä opintotukilakia on muutettu keskimäärin 2,5 kertaa vuodessa. Liitto ihmetteleekin: ”Minkä muun väestöryhmän toimeentulo on samalla tavalla koko ajan muutoksen alla?” Vauhti on huima! Mutta onko  mahdollista analysoida tehtyjen muutoksien vaikutusta ennen seuraavaa muutosta? Vai tehdäänkö ainoastaan muutosta muutoksen vuoksi, ja uskotaan ihmisen matkaavan kohti parempaa huomista? Valistusoptimismi elää vahvana. Toisaalta kyynikot, kuten Heikki Sairanen, ovat nähneet viimeisimpien ratkaisujen taustalla myös poliittista peliä.

Itse en suhtaudu yleisesti muutokseen lähtökohtaisesti kielteisenä asiana. On aivan kiistaton tosiasia, että valtion tulonsiirtoja tulee arvioida uudelleen ja tehdä nimenomaan järkeviä muutoksia. Mutta esimerkiksi opintotuen suhteen tulisi pysähtyä hetkeksi ja katsoa, miten jo tehdyt ratkaisut vaikuttavat ennen seuraavaa muutosta.

Nopeus ei aina ole hyve ja mielestäni keskustelua opintotukiuudistuksesta vaivaa osittain Sarsilan mainitsema faustinen henki. Yliopisto-opiskelun lähtökohta ei voi olla, että viisaus saavutetaan nopeasti, tehokkaasti ja helpolla. ”Saatanallisella draivilla” mennään helposti päin seiniä. Aina vain nopeampaa opiskelua peräänkuuluttavat ihmiset tuntuvat lähtevän siitä oletuksesta, että yliopisto on vain siirtymäriitti työelämään: mitä nopeammin pois alta, sen parempi. Vain diplomilla on merkitystä, ja työelämässä opitaan se olennainen. Jos asia olisi yksinomaan näin, yliopisto olisi kalliina instituutiona ajettava alas, ja tilalle olisi perustettava uusi akatemia. Vielä tämä on dystopiaa, mutta kuten Juha Isotalo tuo esiin, hallituksen kirjaama tavoite lisätä yli 55 opintopistettä vuodessa opiskelevien määrää saattaa johtaa opintopisteiden inflaatioon. Onko yhteiskunnan järkeä pyörittää kallista diplomitehdasta, kun pari kopiokonetta riittäisi ajamaan saman tehtävän?

Koulutetut tulee saada nopeammin työelämään, koska heitä ilmeisesti tarvitaan ja arvostetaan siellä. Näin saavutetaan kuulemma säästöjä. Voidaan kuitenkin pohtia asiaa toiselta kannalta: Jos yliopisto-opiskelu alistetaan putkiajatteluksi ja sprinttilajiksi, onko suomalaisille maistereille tai tohtoreille enää paikkaa työelämässä ja maailmassa? Millainen kuluerä tämä onkaan yhteiskunnalle, jos koulutamme kasapäin ihmisiä, joilla ei ole valmiuksia epäillä, kyseenalaistaa tai tutkia?