Historia

Kadonneen aarteen tutkija

Parhaimmillaan historiantutkimus on todella jännittävää! Sellaista se oli muun muassa kesällä 2013, jolloin kirjoitin tilaushistoriaa Pitkäniemen mielisairaalan ammatillisesta järjestäytymisestä. Olimme julkaisseet Nokian Uutisissa ilmoituksen, jossa haimme lähdeaineistoa paikalliseen ay-toimintaan liittyen; ikinähän ei voi tietää, millaisia kokoelmia ihmisillä on kotonaan. Täytyy myöntää, että itse odotin saaliiksi lähinnä vanhoja valokuvia, joten voitte kuvitella ihmetykseni kuullessani, että nokialainen pariskunta halusi luovuttaa tutkimuskäyttöön ammattiyhdistyksen pöytäkirjat vuosilta 1917–1918 !

Pitkäniemen Palveluskunnan osaston pöytäkirjat, joiden olemassaolosta tai säilymisestä ei siis ollut tiedetty yleisesti, oli löydetty 1970-luvulla omakotitaloremontin yhteydessä. Kirja oli piilotettu nokialaisen mökin vintin välikattoon yhdessä ruudin, valokuvien ja sytytyslangan kanssa. Minä pääsin ensimmäisenä historioitsijana analysoimaan tätä dokumenttia. Huikeaa!

Uskomattomalta tuntunut lähdelöytö tarjosi minulle tutkimuksellisesti paljon. Pitkäniemen sairaalan sisällissotaa oli toki käsitelty aikaisemminkin, mutta lähinnä sairaalan johdon näkökulmasta. Pöytäkirjat mahdollistivat uudella tavalla ammattiyhdistyksen ja johdon näkökulmien vertailun.

DSC_0002

Pöytäkirjat tarjosivat tietoa siitä, mitä paikallinen ammattiosasto ylipäätään oli tehnyt, millaisia keskusteluja sen kokouksissa oli käyty ja mitkä asiat osasto näki toiminnassaan tärkeiksi. Mutta sivut paljastivat myös kansalliset ja kansainväliset vaikutteet Pitkäniemen osaston toiminnan takana: pyörää ei todellakaan keksitty osastoa perustettaessa uudelleen, eikä (työ)taisteluihin ryhdytty ilman laajempaa tukea tai ideologista vakaumusta.

Pöytäkirjojen sivuilta nousi esille useita eri nimiä, joiden pohjalta rakensin hahmotelman ammattiosaston ydinpiiristä ja suhdannejäsenistä. Vertaillessani ydinpiiriin kuuluneiden nimiä Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektin tietokantoihin, pystyin selvittämään kuinka valkoinen terrori kohdistui pitkäniemeläisiin ammattiyhdistysaktiiveihin.

Ammattiyhdistysliikkeen suhdeverkosto (Teräs 2001, 312)

Ammattiyhdistysliikkeen suhdeverkosto (Teräs 2001, 312)

On mielenkiintoista pohdiskella, millaisia tunteita pöytäkirjat piilottaneella Oskari Pajusella on keväällä 1918 pyörinyt mielessään. Samaan aikaan kun sairaalassa selvitettiin työntekijöiden osallisuutta vallankumoukseen ja työntekijöitä irtisanottiin ja pidätettiin agitoinnin perusteella, Pajunen piilotti nahkakantisen kirjan kotiinsa. Ammattiosaston omaisuus oli julistettu kielletyksi, ja tuollaisen materiaalin hallussapidosta olisi hyvinkin voinut saada kuolemantuomion. Lisäksi pöytäkirjojen sivuilla mainitut kollegat olisivat niin ikään olleet hengenvaaraassa. Olen pohtinut tarkemmin näitä pöytäkirjan herättämiä monipuolisia tunteita tiedelehti Hybrikseen kirjoittamassani reportaasissa.

Tarinan opetuksena todettakoon, ettei ikinä voi tietää, millaisia aarteita lymyää mummolan vintillä tai isosedän jäämistössä. Löytyneet aarteet eivät välttämättä tee löytäjästään rahallisesti lottovoittajaa, mutta esine saattaa kätkeä itseensä paljon symboli- ja tunnearvoa ja kadonneeksi luultua tietoa. Joku iloisesti yllättyvä historioitsija saattaa saada esineestä vaikka kuinka paljon analyysiä irti. Ja ainakin Pitkäniemen pöytäkirjojen tapainen löytö tarjoaa niin löytäjille kuin myös muille lähipiiriläisille huiman elämänkestävän tarinan, jota voi sitten kerrata kahvipöydässä, kulmakuppilassa tai vaikka täällä somessa.

Kaivakaa siis metallinpaljastimenne ja kaivauslastanne kaapin perältä ja pitäkää silmänne auki kadonneiden aarteiden varalta!

 

Lähteet:

Teräs, Kari, Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin 1880–1920. Bibliotheca Historica 66, SKS, 2001 Helsinki.

Tapaus Vihtori Salokannel

Syyskuun 24. päivänä 1917 Pitkäniemen mielisairaalan työntekijöiden keskuudessa kuohui. Keväällä perustetun ammattiosaston, Pitkäniemen Palveluskunnan osaston, puheenjohtaja Vihtori Salokannel ilmoitti, että sairaalan johto oli irtisanonut hänet sairaalan palveluksesta. Perusteluna koneenkäyttäjän irtisanomiselle oli ”kykenemättömyys sähkötyöhön”. Ammattiosaston jäsenet eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä perustelua, ja he näkivät että taustalla oli paikallisen ay-liikkeen johtoon kohdistunut poliittinen vaino. Hieman irtisanomisen jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi ilmoituksen, jossa haettiin Salokanteleen paikan täyttäjää.

Salokannel selvitti ammattiosaston kokouksessa, että hän oli kääntynyt työtehtävissään Nokian sähkömestarin puoleen ja pyytänyt tätä Pitkäniemeen auttamaan työtehtäviin liittyen. Syynä avunpyynnölle oli, ettei Salokanteleen lähin esimies Nyström ollut ”kyennyt neuvoa antamaan”. Ilmeisesti Nyström koki Salokanteleen hyppineen varpailleen, ja hän valitti tapauksesta sairaalan johdolle. Pian valituksen jälkeen sairaalan johto totesi Salokanteleen olevan ammattitaidoton tehtäväänsä.

Ammattiosasto ryhtyi vastatoimiin. Se vetosi sairaalan taloudenhoitajaan, teknisen puolen ylimpään esimieheen, ja vaati tarkempaa selvitystä irtisanomisesta. Samalla osasto oli yhteydessä Suomen Tehdas- ja Sekatyöväenliittoon hakeakseen lupaa ja tukea mahdolliselle työtaistelulle.

Sairaalan taloudenhoitaja Svendelin ei juuri pitänyt ay-liikkeestä. Hän totesi, ettei peruuta tai anna kirjallista selvitystä irtisanomisesta, sillä ”hän ei tahdo olla osaston kanssa missään kirjeenvaihdossa”. Osasto äänesti työtaisteluun ryhtymisestä, ja äänet jakautuivat 48 puolesta ja 13 vastaan.

Marraskuun alussa sairaalan johto ja ammattiosaston edustajat kokoontuivat neuvottelupöydän ääreen. Toinen puoli vannoi Salokanteleen olevan pätevä ammattimies, toinen puolestaan perusteli miehen ammattitaidottomuutta. Neuvotteluissa ammattiosasto ei kyennyt aukottomasti todistamaan, että irtisanominen olisi ollut väärin perusteltu, ja näin sairaalanjohdon päätös jäi voimaan.

Sähköinen ilmapiiri oli valmis työtaistelulle, mutta Salokannel ilmoitti itse, ettei halunnut enää tapauksen johdosta työskennellä Pitkäniemessä. Ammattiosasto tunsi itsensä voimattomaksi: ”Nykymaailma vaatii todistuksia ja niitä on vaikea löytää sillä isännistö ei ole ajanut itseään umpikujaan”. Sairaalan johto pelasi tällä kertaa kotikentällään, eikä ammattiosasto kokenut olleensa tasapuolinen neuvottelukumppani. Tappio jäi kuitenkin kaivertamaan, tapauksen korostettiin pysyvän ”tuoreessa muistissa” tulevien aikojen varalta.

Salokannel poistui sairaalan alueelta marraskuun 4.päivä taskussaan osaston antama lahja kiitoksena osaston ensimmäisenä puheenjohtajana toimimisesta. Vihtori Salokanteleen tapaus ei kuitenkaan unohtunut, vaan se nousi uudelleen esille tammikuussa 1918, jolloin työntekijät ottivat vallan sairaalassa.

 

Tämä ja monet muut tarinat Pitkäniemen työntekijöiden historiasta löytyvät kirjasta ”Suljetun maailman työntekijät – Pitkäniemen ammattiyhdistyksen historiaa 1900–2014.” Kirja julkaistiin eilen Pitkäniemen juhlasalissa. Jos kiinnostuit kirjasta, lähetä mailia osoitteeseen t.k.siltanen@gmail.com

 

Kansankodin historiaa, osa IV

Tämä viikko on blogissani hyvinvointivaltion viikko. Tämän kunniaksi julkaisen viikon aikana jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen viimeinen osa ”Kansankoti”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”, toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja” ja kolmas osa ”SAP:n matka kohti valtaa”.

 

Kansankoti

Vaikka kansankoti (folkhemmet) yhdistetään lähinnä sosiaalidemokraatteihin, sanana se ei ole vasemmistolaisten keksimä. Poliittisena terminä kansankotia käyttivät alun perin konservatiivipoliitikot, ja heidän suussaan kansankoti vastusti työväenliikettä ja sen ajamaa internationalismia. (Hilson 2008, 105–106) Per-Albin Hansson kuitenkin valjasti termin SAP:n käyttöön Riksdagissa pitämässä puheessaan vuonna 1928, mutta toisensisältöisenä. Nyt termi tarkoitti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, joka muistutti onnellista kotia. Ruotsi tuli muuttaa täksi kansalaisten kodiksi ilman etuoikeutettuja kullannuppuja ja sorrettuja lapsipuolia.

Vaikka kansankodin merkitys muuttui termin siirryttyä sosiaalidemokraattien retoriseen työkalupakkiin, konservatiivien internationalismin vastaisuus ei kadonnut termin takaa. Kansankoti oli tarkoitettu ruotsalaisten kodiksi, ja perheenjäsenyys ojennettiin Ruotsin kansalaisuuden muodossa. Voidaankin todeta, että kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteinen koti oli ideana hyvin vieras internationalismille (lue jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys”). Kansankoti kutsui kaikkia ruotsalaisia liittymään yhteen, unohtaen samalla muiden maiden proletariaatin.

Idea kansankodin taustalla oli samanaikaisesti hyvin sosiaalidemokraattinen. Tarkoituksena oli murtaa sosiaaliset ja taloudelliset raja-aidat maan sisällä, jolloin myös yhteiskuntaluokat tulisivat katoamaan. Idea oli ristiriidassa ortodoksisen marxilaisuuden kanssa, mutta suhteutettuna Ruotsin ja ruotsalaisen työväenliikkeen historiaan, yhteistyötä korostanut idea ei tunnu kovin erikoiselta.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson  oli vuodet 1932-1946.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson oli vuodet 1932-1946.

Samaan aikaan kun Ruotsin sosiaalidemokraatit omaksuivat kansankotiterminologiansa, muualla Euroopassa samankaltaista retoriikkaa käyttivät äärioikeistopuolueet. SAP kykeni taitavasti mukautumaan yhteiskunnan muutoksiin ja valjastamaan kasvavan nationalismin oman puolueensa eduksi. Puolue korvasi luokkakäsitteen kansakäsitteellä, ja onnistui saavuttamaan kannatusta myös työväenluokan ulkopuolelta (Berman 2006, 162–167.) Tämä oli yksi merkittävä syy siihen, ettei Ruotsissa juuri noussut äärioikeistolaista liikehdintää sotien välisenä aikana.

Vaikka SAP:n retoriikka saattoi muistuttaa äärioikeiston vastaavaa, oli SAP:n harjoittamalla politiikalla demokratiaa vahvistanut vaikutus Ruotsissa. Hyvinvointivaltiopolitiikalla oli myönteinen vaikutus maan talouteen, ja ihmiset uskoivat sosiaalidemokraatteihin. Vuoden 1936 parlamenttivaaleissa SAP keräsi 46 prosenttia annetuista äänistä. (Berman 2006, 174–175.) Tätä voidaan pitää todella sosiaalidemokraattien hegemonian alkuna, ja se jatkui katkeamatta aina vuoteen 1976 asti. Tänä aikana Ruotsista kehkeytyi valtio, joka päätyi ympäri maailman valtio-opin oppikirjoihin malliesimerkkiksi sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta.

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Hilson, Mary, The Nordic Model. Scandinavia since 1945. 2008 London, Reaktion Books.

Kansankodin historiaa, osa III

Hyvinvointivaltion viikko jatkuu! Hurraa! Tämän kunniaksi julkaisen  jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen kolmas osa ”SAP:n matka kohti valtaa”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?” ja toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja”.

 

SAP:n matka kohti valtaa

Ruotsalainen työväenliike  lähestyi yhteiskunnallista muutosta käytännönläheisesti: mahdollisuuksien, resurssien ja osallistumisen demokratisoinnilla tähdättiin oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan. Ihmiset tuli saattaa tasa-arvoisiksi kansalaisiksi, ja tämä tavoite ohitti sosialismille tutun tavoitteen pääoman uudelleenjaosta. (Esping-Andersen 1993, 38.)

SAP astui vaalikentille vuonna 1911, jolloin aikuiset miehet saivat äänestää. Gullan Gidlund näkee, että tällöin SAP otti tärkeän askeleen, sillä puolue päätti tavoitella parlamentaarista valtaa ja ottaa tätä kautta vastuuta ruotsalaisesta yhteiskunnasta. (Gidlund 1992, 98–99.) Puolue hyväksyi lopullisesti ajatuksen yhteiskunnan muuttamisesta järjestelmän sisältä.

Sotien välisenä aikana Ruotsiin ei juuri muodostunut poliittista tyhjiötä äärioikeiston täytettäväksi. Tyystin ilman ongelmia maan poliittinen eliitti ei kuitenkaan selvinnyt.  Venäjän vallankumouksen tuulet saavuttivat myös Ruotsin, ja eliitti valmistautui vallankumousyritykseen. Poiketen esimerkiksi Suomesta vallankumousta ei kuitenkaan syttynyt. SAP ja ammattiyhdistysliike (LO) ohjasivat mielenosoitukset väkivallattomaan suuntaan. (Berman 2006, 161–162; Larsson & Bäck 2011, 69; Therborn 1992, 16–18.)

Vallankumouksen luoma paine sai kuitenkin aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia, ja vuonna 1920 astui valtaan maan ensimmäinen sosiaalidemokraattinen hallitus. Vuonna 1921 Riksdag hyväksyi asetuksen yhtäläisestä äänioikeudesta (aikalaiskuvaa vaalitunnelmista voi katsoa täältä). Aika vaikutti myös puolueen sisällä, ja kommunistit erosivat SAP:stä ja perustivat oman puolueensa. Tästä huolimatta SAP nousi maan suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi, kykenemättä kuitenkaan muodostaan enemmistöhallitusta. Vuosien 1919–1932  aikana Ruotsissa nähtiin kymmenen hallitusta, mikä näyttäytyy poikkeuksellisen riitaisena ja epävakaana aikana maan poliittisessa historiassa. (Berman 2006, 161–162; Larsson & Bäck 2011, 69; Therborn 1992, 16–18.)

article-2012-rostratt_308557373

Maailmansota huononsi neutraalina pysytelleen Ruotsin tilannetta, eikä tilanne ollut juuri parantunut 1930-luvulle tultaessa. Työttömiä oli paljon ja lakkoilu yleistä. Köyhyys vaivasi etenkin vanhuksia ja lapsiperheitä. Syntyvyys oli Euroopan vähäisin, ja vanhojen ihmisten osuus väestöstä puolestaan päivä päivältä suurempi. (Lundberg & Åmark 2010, 160)

Tiuhaan vaihtuvien hallitusten kausi päättyi vuonna 1932, jolloin SAP nousi valtaan Bondeförbundetin tuella. SAP:n halu toteuttaa uudistuksia oli suuri. Poliittinen järjestelmä tutkivine komiteoineen mahdollisti myös muille puolueille keinon vaikuttaa kansankodin perustuksiin. Tämä jaettu päätöksenteko ja vastuu mahdollistivat omalta osaltaan sen, että SAP kykeni pysyttelemään vallassa aina 1970-luvulle asti. Osaltaan seikkaan vaikutti myös se, että puolueen ajama kansankotipolitiikka onnistui luomaan työpaikkoja ja ennennäkemätöntä vaurautta. Politiikan tavoitteena ollut universalismi takasi sosiaalietuudet koko kansalle, jolloin myös vauraampi väestönosa antoi siunauksensa SAP:lle.

Vuoden 1932 vaalimainos lupasi työtä ja ostovoiman kasvua.

Vuoden 1932 vaalimainos lupasi työtä ja ostovoiman kasvua.

Huomenna julkaistaan jatkokertomuksen viimeinen osa! Loppuhuipennuksessa syvennytään ideaan kansankodin takana. Stay tuned!

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Esping-Andersen, Gøsta, The Making of a Social Democratic Welfare State. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Gidlung, Gullan, From Popular Movement to Political Party: Development of the Social Democratic Labor Party Organization. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Larsson, Torbjörn & Bäck, Henry, Governing and Governance in Sweden. Studentlitteratur, 2011, Malmö.

Lundberg, Urban & Åmark, Klas, Social Rights and Social Security: The Swedish Welfare State 1900–2000. Scandinavian Journal of History 26:3, 157–176.

Therborn, Göran, A Unique Chapter in the History of Democracy: The Social Democrats in Sweden. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

 

Kansankodin historiaa, osa II

Tänään on vuorossa kertomuksen toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”.

 

Ruotsalaisen työväenliikkeen linja

Ruotsalainen työväenliike ja sosiaalidemokraattinen puolue SAP (Sveriges socialdemokratiska arbetareparti) eivät koskaan ole olleet kovin dogmaattisia marxismin suhteen. SAP:n ensimmäinen johtaja Hjalmar Branting (johdossa vuodet 1889–1925) oli alkujaan liberaali, mikä vaikutti hänen tulkintoihinsa marxismista ja politiikasta yleisemminkin. Branting koki, että yhteiskunta oli muuttunut Marxin ajoista, ja hänen johtamassaan SAP:ssa tuli olla tilaa eriäville mielipiteille. Sama epädogmaattinen linja jatkui myös Brantingin seuraajan Per Albin Hanssonin valtakaudella (1925–1946). Sheri Bermanin mukaan tämä ideologinen joustavuus auttoi puoluetta reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. (Berman 2006, 152–154.)

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Ruotsalainen politiikka on tunnettu konsensushakuisuudestaan. Yhteistyö on alusta asti kuulunut osaksi SAP:n strategiavalikoimaa. 1890-luvulla SAP kutsui liberaalien vasemmistosiiven yhteistyöhön kanssaan. Ruotsissa ei ollut vielä tuolloin yhtäläistä äänioikeutta ja vain alle viisi prosenttia yli 20-vuotiaista miehistä sai äänestää. Näin ollen äänioikeus oli sosiaalidemokraattien suurimpia vaatimuksia. Yhdessä liberaalien kanssa SAP väsäsi painostusorganisaatioita (folksriksdag), joilla vaadittiin yhteiskunnan demokratisointia. Niin ikään liberaalien tuella puheenjohtaja Brantingista tuli ensimmäinen sosialisti, joka valittiin Ruotsin parlamenttiin. (Berman 2006, 155–156.)

Sheri Berman vertailee ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja heidän eurooppalaisiin kollegoihinsa ja toteaa, että ruotsalaisten ymmärrys muun muassa luokkakonfliktin osalta poikkesi vahvasti. Kuten edellä näimme, yhteistyö vastapuolen kanssa oli suvaittavaa. Myös itse puolue pyrki levittämään kannatustaan teollisuuden työntekijöiden ulkopuolelle. Poiketen muista Euroopan työväenliikkeistä SAP pyrki houkuttelemaan keskiluokkaa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Osittain tämän notkeuden ja yhteistyökyvyn ansiosta SAP selvisi maailmansodasta huomattavasti paremmin kuin useat muut eurooppalaiset työväenliikkeet. (Berman 2006, 156–157.)

1900-luvun alun Ruotsi ei muistuttanut nykyistä trendikästä ja hyvinvoivaa länsimaata: maa oli köyhä, rikkaudet jakaantuneet vain harvoille, syntyvyys vähäistä ja sadat tuhannet suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Ruotsin kansankodin taustalla on monesti korostettu olleen sosiaalidemokraatit. Todellisuudessa liberaalit ja konservatiivit olivat jo aloittaneet sosiaalisten uudistusten ajamisen ennen SAP:n valtakauden alkua muun muassa työttömyyskorvausten ja eläkkeiden muodossa. Näin ollen toisetkin suuret puolueet jakoivat ajatuksen sosiaalisten uudistusten tarpeellisuudesta. Tästä johtuen SAP ei joutunut myöhemmin taistelemaan kynsin ja hampain jokaisen uudistuksen saavuttamiseksi. Erona myöhempään oli kuitenkin mittakaavan pienuus, ja se, että tuet olivat kohdennettuja vain niitä kipeimmin tarvinneille; kyse oli vielä tuolloin köyhäinavusta, ei hyvinvointivaltiosta. (Esping-Andersen 1993, 40–42; Lundberg & Åmark 2010, 157–159.)

Huomenna julkaistaan tämän poliittisen trillerin kolmas osa, jossa tarkastellaan SAP:n nousua vallankahvaan Ruotsissa. Stay tuned!

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Esping-Andersen, Gøsta, The Making of a Social Democratic Welfare State. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Lundberg, Urban & Åmark, Klas, Social Rights and Social Security: The Swedish Welfare State 1900–2000. Scandinavian Journal of History 26:3, 157–176.

Kansankodin historiaa, osa I

Julistan tämän viikon blogissani hyvinvointivaltion viikoksi. Tämän kunniaksi julkaisen viikon aikana jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”.

 

Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?

Ruotsi tuli 1900-luvulla tunnetuksi kansankodistaan. Muun muassa amerikkalaisen journalistin Marquis Childsin mukaan Ruotsi muodosti kylmän sodan jakamassa maailmassa toimivan keskitien kapitalismin ja kommunismin välillä. Tanskalaisen Gøsta Esping-Andersenin klassikoksi muodostuneen hyvinvointivaltioluokittelun mukaan Ruotsi oli malliesimerkki sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta. Sosiaalidemokraattinen malli toimii vaihtoehtona konservatiiviselle ja liberaalille versiolle. Yhtenä omintakeisuutena tälle pohjoismaiselle mallille on universalismi, jossa koko porukka eli useimmiten kansakunta saa samat edut. Tähtäin ei siis Ruotsissakaan ole ollut vain apua tarvitsevien auttamisessa, vaan ennemminkin hyvän ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisessa. Tätä yhteistä projektia alettiin kutsua poliitikkojen toimesta kansankodiksi (folkhemmet).

Sosiaalidemokratian ja työväenliikkeen historiaan kuuluu vahvasti internationalismi. Marx ja Engels totesivat vuonna 1848 julkaistussa Kommunistisessa manifestissa, että kaikkien maiden proletaarien tulisi liittyä yhteen. Pari vuotta aikaisemmin Engels oli jo todennut, että työväenluokalla oli paikasta riippumatta samat intressit, yhteinen vihollinen ja yhteiset ongelmat. (Hobsbawm 1988, 8) Työväenliikkeen tunnuslauluna 1800-luvulta lähtien tutuksi tullut L’Internationale – kansainvälinen alleviivaa näitä ihanteita yhteneväisestä työntekijöiden luokasta ja kansallisvaltioiden kumoamisesta.

Toki sosialistit eivät olleet internationalisminsa kanssa yksin. Itse asiassa monet 1700- ja 1800-luvun ajattelijoista näki tulevaisuuden ilman valtioita. Kansallisvaltiot näyttäytyivät muun muassa John Stuart Millille ainoastaan välivaiheeksi, ihmiskunta oli matkalla lokaalista globaaliksi.

Kansainvälisyys näyttäytyi vahvasti myös työväenliikkeen ja sosialismin leviämisessä. 1800-luku oli ennennäkemättömän liikkumisen vuosisata, ja kasvava määrä liikkuvista henkilöistä kuului työväenluokkaan. Eric J. Hobsbawm korostaa, että juuri matkamiehet, maahanmuuttajat ja paluumuuttajat olivat erottamaton osa työväenliikettä. Ei ollut myöskään poikkeuksellista, että liikkeen varhaiset johtohahmot saattoivat häärätä useassa eri maassa samanaikaisesti, mistä Rosa Luxemburg näyttäytyy hyvänä esimerkkinä. (Hobsbawm 1988, 9–10.)

solidarity-of-labour

Tämä kaikki herättää ihmettelemään ruotsalaista työväenliikettä. Miten ruotsalainen työväenliike muuntautui ajamaan kansankotia eli siis ruotsalaisen kansan yhteistä valtiota, jossa työväenliike teki yhteistyötä porvareiden kanssa ja salli myös näiden ajaa omia etuaan ? Tämä kansankoti oli tarkasti rajattu, ja sen hedelmät oli tarkoitettu vain ruotsalaisen yhteiskunnan jäsenille. Hylkäsikö ruotsalainen työväenliike kansainvälisyyden jalon aatteen, vai onko se koskaan sellaisesta edes välittänyt ? Näihin kysymyksiin pyrin vastaamaan jatkokertomukseni seuraavissa osissa.

Ennen kuin innostumme syyttelemään ruotsalaisia työväenliikkeen harhateille johtamisesta, on syytä vilkaista työväenliikkeen yleisen kehityksen historiaan. Hobsbawm on nostanut esille työväenliikkeeseen liittyneen paradoksin. Ajan saatossa työväenliike onnistui yleisesti saamaan läpi useita yhteiskunnallisia parannuksia ja oikeuksia. Tästä johtuen työväenliike herätti samanaikaisesti kannattajiensa keskuudessa uskoa sekä kansainväliseen liikkeeseen että loi nationalistisia tunteita. (Hobsbawn 1988, 11–16.)

Esimerkkinä Hobsbawm käyttää kotimaataan Iso-Britanniaa, jossa työväenluokka alkoi käyttäytyä kunnon kansalaisen tavoin saatuaan kansalaiselle kuuluvat oikeudet. Tämä selittää miksi työväenluokkaan ja työväenliikkeeseen kuuluneet miehet tarttuivat vapaaehtoisesti aseisiin maailmansodan puhjettua vuonna 1914 ja vannoivat puolustavansa kotimaataan tappamalla toisen maan työväenluokkaan kuuluvia. (Hobsbawm 1988, 11–16.) Tämä kehitys ei varmasti noudattanut Marxin ja Engelsin ajatuksia kansainvälisestä työväenluokasta ja historian kehityksestä.

Englantilaisia vapaaehtoisia Lontoossa 1914.

Englantilaisia vapaaehtoisia Lontoossa 1914.

Voidaankin todeta, ettei työväenliike koskaan esittäytynyt puhtaana versiona Marxin ja Engelsin kirjoituksista. Ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen sai monet sosialistit muuttamaan suhtautumistaan omaan kansallisvaltioon myönteisemmäksi. (Berman 2009, 564–568) Myös ruotsalainen työväenliike oli oma sovelluksensa työväenliikkeiden joukossa. Ja myös siihen vaikutti Hobsbawmin esittelemä paradoksi, kasvavien oikeuksien myötä samaistuminen kansakuntaan tuli helpommaksi.

Huomenna julkaistavassa juttusarjan toisessa osassa tarkastelen tarkemmin ruotsalaisen työväenliikettä. Stay tuned !

 

Lähteet :

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Childs, Marquis, Sweden: The Middle Way. 1962 London: Faber & Faber.

Hobsbawn, Eric. J., Working-class internationalism. In van Holthoon, Frits & van der Linden, Marcel, Internationalism in the labour movement 1830–1940. The Netherlands 1988, E.J Brill.

Marx, Karl & Engels, Friedrich, The Communist Manifesto, 1993 Project Gutenberg. Julkaistu ensimmäisen kerran Lontoossa 1848.

Narvikin sotamuseo ja historiakuva

Olipa kerran Pohjois-Norjassa kaupunki nimeltä Narvik. Nykysilmin katsottuna kaupunki ei ole mitenkään erikoinen. Maaliskuun myräkät heittävät loskaa naamalle, mistä johtuen sunnuntaipromenadista ei kehkeydy nautintoa. Vuoristomaisemat voi kuvitella upeiksi, mutta lumisateen ja sumun keskellä tämä työ vaatii mielikuvitusta. Eteläsuomalaisena ihmettelee, miksi joku haluaa tehdä elämänsä vaikeaksi asumalla täällä.

Keväällä 74 vuotta sitten Narvik oli kuitenkin hetken koko maailman keskipiste. Kaupungin halusivat itselleen niin Saksa kuin liittoutuneetkin. Ja toki norjalaisilla itselläänkin oli asiansa sanottavana kaupungin kohtalosta. Syynä kiinnostukseen eivät olleet hiihtomahdollisuudet, vaan Ruotsin rautamalmi, joka oli elintärkeää sotiville valtioille. Narvikin satama valikoitui 1880-luvulla portiksi, jonka kautta Pohjois-Ruotsin rautaa pystyi viemään ulkomaille vuoden ympäri. Samaisesta strategisesta syystä Narvik sai osakseen huomiota 1940-luvun Euroopassa.

Narvikin taisteluiden alettua satamaa alettiin nopeasti kutsua "laivojen hautausmaaksi".

Narvikin taisteluiden sytyttyä kaupungin satamaa alettiin nopeasti kutsua ”laivojen hautausmaaksi”.

Huhtikuun 9. päivänä 1940 Saksan merivoimat hyökkäsivät Norjaan. Päivää aikaisemmin Iso-Britannia oli alkanut miinoittaa Narvikin edustaa. Risteävistä intresseistä kehkeytyi useampi taistelu ja paljon sankarivainajia. Maailmanpolitiikan tasapaino siirtyi kuitenkin loppukeväästä 1940 Skandinaviasta Ranskaan. Norjalaiset joukot taistelivat yhä saksalaisia vastaan, mutta kun Etelä-Norja antautui, myös pohjoisen joukot joutuivat laskemaan aseensa. Kesäkuun 10. päivä saksalaiset marssivat Narvikiin, ja kaupunki vapautui miehityksestä vasta vuonna 1945.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten  itävaltalaisia alppijääkäreitä ja ranskalaisia legioonalaisia.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten itävaltalaisia ja ranskalaisia alppijääkäreitä .

Narvik esittäytyy norjalaisessa sotahistoriassa merkittävänä kaupunkina, ja lukija voi löytää menneisyyden tapahtumista sankaritarinoita urhoollisista patriooteista. Tästä johtuen kaupungissa on toiminut Norjan Punaisen ristin sotamuseo Røde Kors Krigsmuseum aina vuodesta 1964 lähtien. Vuonna 1980 museo muutti nykyisiin tiloihinsa.

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Narvikin sotamuseo tarjoaa vierailijalle paljon tietoa Narvikin taisteluista. Kiinnostunut löytää kuvia ja pienoismalleja taistelulaivoista ja lentokoneista, vanhoja aseita ja sotilaiden tarvikkeita. Ongelmana kuitenkin on, ettei sotamuseo edusta akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa. Sotaa katsellaan huoletta norjalaisten silmälasien takaa, jolloin saksalaiset näyttäytyvät pahoina, liittoutuneet hyvinä ja norjalaiset sankareina. Museon esittämässä versiossa ”rauhaarakastavat” narvikilaiset ja heidän ”pieni kylänsä” joutuivat ”shokkiin” havaittuaan maanmiestensä ”ruumiiden kelluvan satamassa” . Tästä huolimatta pienen kylän asukkailla riitti sisua kohdata natsit. Lapphaugenin taistelu oli ensimmäinen kerta toisessa maailmansodassa, kun saksalaiset joukot ”pysäytettiin, lyötiin ja pakotettiin perääntymään” (lainaukset ovat peräisin museon opasvihkosesta). Varmuuden vuoksi Lapphaugenin urhoolliset tapahtumat toistetaan näyttelyssä useaan otteeseen.

Häiritsevää museossa ei ollut ainoastaan tarjotun tiedon puolueellisuus ja mustavalkoisuus, vaan myös kaiken analyysin puute. Asioita ja tavaroita ainoastaan esitettiin, eikä tapahtumien taustalta pyritty löytämään syy-seuraussuhteita. Museo oli myös täynnä erilaisia esineitä, joiden merkitystä ei vaivauduttu selittämään. Tuskinpa ikä voi olla ainoa syy esineiden olemassaololle museon näyttelyssä.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Museokokemus on parhaimmillaan eläytymistä, uuden tiedon omaksumista, ajatuksia ja mukaansatempaavia tarinoita. Hyvä opas on usein kullanarvoinen; ainoastaan vanhaa vaasia tuijottamalla ei kukaan keksi vaasin takana olevaa kummitustarinaa. Myös nykyteknologia mahdollistaa museosta nauttimisen aivan toisella tapaa kuin aiemmin. Sekä opastetut kierrokset että tabletit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja vierailija sai tyytyä opastevihkoseen.

Vierailu museossa oli toisaalta erittäin mielenkiintoinen kokemus. Museoiden yhteiskunnallinen funktio on erittäin tärkeä, sillä ne rakentavat ihmisten historiakuvaa; mikä on muistamisen arvoista, mikä puolestaan ei ja miten menneisyys tulee muistaa. Narvikin sotamuseo toteuttaa myös tätä tehtävää: Museo ylläpitää ja siirtää mustavalkoista kuvaa Norjan sotahistoriasta jälkipolville. Tämän vuoksi museon käytävillä kirmanneet pikkulapset saivat mieleni mustaksi. Narvikin sotamuseon tapaiset paikat laittavat pohtimaan kotimaisten museoiden nykytilaa. Itse toivon hartaasti (ja naiivisti?), etten löydä vastaavaa paikkaa Suomesta.

Tarinan opetuksena: Tämän museon vuoksi ei kannata vaivautua Narvikiin!

Mahdollista oli myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Museossa oli mahdollista myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Kuka määrittelee kansan?

Vastaus: Populisti.

Benedict Andersonin määritelmän mukaan kansa on kuviteltu yhteisö. Lontoo antaa hyvän kohteen lähestyä Andersonin ideaa, sillä lontoolaisuus on helppo ymmärtää konstruktioksi.

Julien Tamplen erinomainen dokumentti Lontoo, uusi Babylon (London, The Modern Babylon) maalaa kuvan Iso-Britannian pääkaupungin historiasta. Elokuvasta käy ilmi, kuinka Lontoo on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana ja millaisia kasvukipuja kaupungilla on ollut. Lontoolaisuus on muuttunut ajan saatossa, ja lukuisat maahanmuuttajat ovat tuoneet osan kulttuuristaan mukanaan. Kaupungin historiassa osa on aina kammoksunut vierasta: milloin irlantilaisia, jamaikalaisia, sikhejä, pitkätukkaisia miehiä, minihameita, punkkareita, somaleja. Eri ryhmät ovat kuitenkin sulautuneet osaksi kaupunkia ja muuttaneet samalla lontoolaisuutta. Madness-solisti Graham ”Suggs” McPherson kiteyttää lontoolaisuuden ytimen: ”It’s just a process, man.” Ei ole löydettävissä mitään alkuperäistä lontoolaisuutta, on löydettävissä vain lontoolaisuuden prosessi. Ennen ajanlaskun alkua Londiniumissa puhuttiin vielä latinaa.

Mutta ilmiö ei rajoitu ainoastaan lontoolaisuuteen. Emme esimerkiksi löydä Karjalan kunnailta tai Kainuun metsistä alkuperäistä suomalaisuutta tai Suomen kansaa. Kuten lontoolaisuus, suomalaisuuskin on alati muuttuva konstruktio. Mikko Lehtonen määrittelee asian seuraavasti: ”suomalaisuus ei ole ajasta aikaan samana pysyvä ominaisuus, vaan jatkuvasti käynnissä olevan kansallisen identiteetin tuottamisen kulloinenkin tulos” (Lehtonen 2004, 9).

Suomalaisuus kehittyy suhteessa muuhun maailmaan. Nykyisin hyvin monet määrittelevät osaksi suomalaisuutta Kanadasta lähtöisin olevan talviurheilulajin, osa puolestaan näkee suomalaisuutta alkujaan argentiinalaisessa paritanssissa.  Myös peruna ja leijona kuuluvat suomalaisuuteen, vaikka ne eivät luonnostaan usein esiinny Suomen miljöössä.

Kansa itsessään on määrittelyn tulos, sillä jokainen ihmisryhmä koostuu keskenään erilaisista yksilöistä. Jokainen heistä näkee ryhmän eri tavalla. Tästä syystä sosiaalisella ryhmällä ei voi myöskään olla yhtenäistä identiteettiä. Ja itse asiassa ryhmän muodostavat yksilöt kuuluvat aina myös useampaan muuhun ryhmään ja saattavat samaistua sellaisiin ryhmiin, joihin muut eivät heitä laske kuuluvaksi.

Nyt päästään edustuksellisuuden ikuiseen ongelmaan. Koska ei ole olemassa aitoa kansan tahtoa, mitä tahtoa kansan edustajat sitten toteuttavat?

Kenellä on valta määritellä kansa ja mikä sen tahto on? Tämä määrittelyvalta on jatkuvan kamppailun kohde. Kansa onkin näyttäytynyt hyvin erilailla riippuen, onko sen määritellyt esimerkiksi työväenliike vai porvarit. Eronsa on varmasti myös perussuomalaisten näkemyksellä suomalaisuudesta ja Pekka Himasen käsityksellä samasta käsitteestä. Onko suomalainen keskiluokkainen, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu eurooppalainen, vai jotain muuta? Mediassa tehdään päivittäin määrittelyä suomalaisuudesta (laskin päivän paperihesarista 1.12. viisi juttua, joissa jollakin tapaa otetaan osaa tähän määrittelyyn). Presidenttikin osallistuu vuosittain tähän prosessiin: nähdäänkö Tampere-talolla 6.12.2013 edustava otos Suomen kansasta?

Vaikka edustuksellisuus on ongelmallista, se on välttämätöntä. Eihän kukaan voi olla jatkuvasti kaikkialla edustamassa itseään (Young 2000, 124). Mikäli edustaja pyrkii edustamaan muitakin kuin itseään, hänen tulee määritellä ainakin itselleen suuren ihmisjoukon tahto: opiskelijapoliitikko määrittelee opiskelijoiden, kunnallispoliitikko kuntalaisten ja kansanedustaja kansan tahdon.

Mutta miten se populisti liittyy tähän kaikkeen?

Viime vuosina populismi (lat. populus, kansa) on noussut julkisen keskustelun aiheeksi – eikä loppua näy. Populismi määritellään usein kansansuosion tavoitteluksi. Pierre Rosanvallon määrittelee populismin toiminnaksi, jossa ehdotetaan ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelma kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle. (Rosavallon 2008, 210.)

Mutta, jos populisti pyrkii loihtimaan kuvitelman yhtenäisestä kansasta, tarkoittaako se, että kaikki edustajat ovat lopulta populisteja? Mikä on populistin vastakohta, jos populisti pyrkii määrittelemään määrittelemättömän? Eivätkö kaikki tee tätä? Elääkö meissä kaikissa siis pieni populisti? Rosavallon ei varmastikaan olisi samaa mieltä (sillä hän määrittelee populismin epäpolitiikaksi), mutta mitä mieltä sinä olet?

Lähteet:

Lehtonen, Mikko, Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, Mikko, Löytty, Olli &Ruuska, Petri (toim.) Suomi toisin sanoen. Vastapaino, 2004 Tampere.

Rosavallon, Pierre, Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Vastapaino, 2008 Tampere.

Young, Iris Mation, Inclusion and Democracy. Oxford University Press, 2000 New York.

Julien Templen Lontoo, uusi Babylon on katsottavissa Yle Areenassa (http://areena.yle.fi/tv/2059389). Suosittelen!

Monet blogitekstin ajatukset ovat heränneet Mikko Lehtosen luentojen ja niillä käytyjen keskustelujen aikana Tampereella keväällä ja syksyllä 2013.

Tarina impivaaralaisesta suvaitsevaisuudesta

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden eli Aleksis Kiven päivää. Alexis Stenvall syntyi 10.10.1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Aikanaan ankarasti arvosteltu kirjailija oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden uranuurtaja, ja myöhemmin hänet on korotettu yhdeksi Suomen historian kansallissankareista. Kirjailijan syntymäpäivää on liputettu vuodesta 1950 lähtien ja lisämääreen ”suomalaisen kirjallisuuden päivä” 10. lokakuuta sai vuonna 1978. Aleksiksen innoittamana – ja kotiseutuylpeyttä tuntien – perehdyn Kiven tuotantoon: Tarkastelen kirjailijan pääteoksessa Seitsemässä veljeksessä (julkaistu vuonna 1870) esiintyneen romaniperheen Rajamäen rykmentin ja veljesten suhdetta, samalla pohtien Kiven luomaa kuvaa romaneista.

Aleksis Kivi todennäköisesti Albert Edelfeltin kuvaamana.

Mitä ilmeisemmin Albert Edelfeltin näkemys Aleksis Kivestä.

Kiven kuvaama veljeskatras – Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero – ei suurempia esittelyjä kaipaa. Mutta on syytä huomioida, että vaikka Kivi kuvaa veljekset suurta ymmärrystä ja lämpöä tuntien, hän kuvaa heidät myös nurmijärveläiseen yhteiskuntaan sopimattomiksi rääväsuiksi, jotka näkevät parempana ratkaisuna Impivaaran korpeen pakenemisen kuin koulunkäynnin tai armeijaan liittymisen. Ennen pakoaan villiin luontoon, veljekset ehtivät tunnetusti suututtaa paikallisen lukkarin ja tappelemaan naapureidensa kanssa. Jälkimmäinen ei ole mikään toverillinen paini, sillä se tulehduttaa Jukolan jullien ja Toukolan poikien välit aina kirjan lopulle asti.

Nurmijärvi, johon veljekset eivät sopeudu, ei kuitenkaan ole Kiven kuvaamana homogeeninen paikka, sillä veljekset kohtaavat tarinansa aikana toistaan värikkäämpiä henkilöhahmoja, laukkuryssän ja tietysti myös tämän tekstin tarkasteleman romaniperheen. Sivuhuomautuksena todeten, Kiven antama kuva monivivahteisesta maaseudusta noudattelee nykyhistoriantutkimuksen kuvaa suomalaisesta 1800-luvun agraarista yhteiskunnasta: myytti muinaisesta yhden kulttuurin Suomesta on harhaa. (Häkkinen, Pulma & Tervonen 2005.)

Veljekset törmäävät Rajamäen rykmenttiin ensimmäisen kerran epäonnistuneen koulunkäyntinsä jälkeisellä pakomatkalla, toki pienen paikkakunnan kasvatit tuntevat toisensa jo ennalta. Perhe kuvataan seuraavasti:

”Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaiken tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä pitkiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista ilokonetta tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, katsellen kaulaansa aina tarjomusta mukaan. – Mutta kiltti kuppari on hänen akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin tuliaispussi. – On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän matkoillensa kylästä kylään, talosta taloon.”

Kivi kuvaa kirjassaan porukan äänekkääksi ja epäsiistiksi, mutta sympaattiseksi. Ja mitä ilmeisimmin heillä on paikkansa nurmijärveläisessä yhteisössä. Kuohitsijan ammatti oli erittäin merkityksellinen Aleksis Kiven aikaisessa maalaisyhteisössä: Hevosen taloudellinen merkitys oli suuri, ja kuohitsijoiden onnistuminen työssään vaikutti suoraan maatilan toimeentuloon. (Häkkinen 2005, 245–246.) Muusikonkaan kykyjä ei pidä väheksyä aikana ennen Spotifyta. Kaisa-vaimon kuppaustaidot puolestaan olivat entisajan ihmisiin kohdistuvaa hoitotyötä. Veljekset eivät kuitenkaan paljoa välittäneet romaniperheen tunteista tai harjoittamien ammattien tärkeydestä, vaan haistattelevat heille heti kättelyssä esittämällä romaniperheestä pilkkalaulun. Kaisa vertaa tämän jälkeen veljeksiä ryöväreihin ja petoihin, kun romaniperhe itse kulkee kunnialla pitkin teitä. Ja todella, Rajamäen rykmentti on tässä tarinan vaiheessa kunniallisempi kuin kirjan sankarina toimivat veljekset.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan näkemyksenä.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan kuvaamana.

Suunsoiton seurauksena – kunniallisuudestaan huolimatta – Mikko heittää veljeksiä kivellä. Ei kirjailija romaniperhettäkään enkeleiksi kuvannut. Myös vihanpito veljesten ja Rajamäen rykmentin välillä jatkuu kirjan lopulle, mitä lietsoo ja ylläpitää Eeron pilkallinen laulu impivaaralaisen arjen ja kurrapelien lomassa. Kuitenkaan veljet eivät pohjimmiltaan ole läpimätiä, eivätkä suhtaudu suoranaisen väkivaltaisesti Rajamäen rykmenttiin. Kun Eero ja Juhani suunnittelevat kivittämistä takaisin, estelevät muut heitä. Simeoni kritisoi veljiensä aggressiivista käytöstä:

”Voi te ilkeen-aikalaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot!”

Konflikti rakentuu kahden eri etnistä taustaa edustavan ryhmän välille, mutta kyseessä on ennemmin suunsoitto ja naljailu kyläläisten kesken kuin rasismista kumpuava viha, vaikkakin veljekset tuovat ilmi myös ennakkoluulonsa romaneja kohtaan nimittelemällä heitä ”jumalattomiksi” ja ”villeiksi”. Tutkimuksen perusteella romaneihin liitettiin suomalaisessa maalaisyhteisössä vahva ryhmästigma, mutta tämä kohdistettiin yleensä vieraisiin romaneihin. Puolestaan kotipaikkakunnan ”tutut” romanit kuuluivat ainakin jossain määrin samaan paikallisyhteisöön. (Häkkinen 2005, 251, 255; Tervonen 2005, 265-268). Kiven veljeskatras on sisimmissään kunnon poikia, ja kivi jää heittämättä.

Mielenkiintoinen vivahde Kiven muutoin melko modernilta tuntuvassa tavassa käsitellä mustalaisjoukkoa on se, että Kaisa ennustaa suutuksissaan veljeksille, että heidän saunansa ja tupansa tulevat palamaan, jonka seurauksena veljet joutuvat etsimään suojaa paleltuville ruumiilleen. Tarinan muistavat tietävät, että Kaisan ennustus toteutuu jouluna, ja veljekset todella juoksevat hädissään Jukolaan saakka. Kiven romanihahmoihin liittyykin siis mystisyyttä, joka ei muutoin kirjassa tule esiin. Lukijalle jää epäselväksi, onko Kaisalla todella kyky nähdä tulevaisuutta vai osuuko hänen herjansa sattumalta oikeaan.

Vaikka tuittupäiset veljekset pakenevat sivistystä, he saavat lopulta Impivaaran tilan kukoistamaan. Kivi ei kuitenkaan kuvaa veljien taivalta sankarillisena, vaan ensisijaisesti aikuistumistarinana. Kirjan lopulla veljekset palaavat vanhaan yhteiskuntaansa, tehden rauhan niin lukkarin, Rajamäen rykmentin kuin myös Toukolan poikien kanssa. Eri osapuolet suhtautuvat aluksi varautuneesti veljesten tarjoamaan rauhanpiippuun, pitäen sitä vain uutena metkuna, mutta lukkarin vakuuttelujen jälkeen sovinto voidaan solmia. Sovintoa seuraa suuret pidot, joista ei juhlamieltä puutu:

”Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti”

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta.

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta ja sovinnonteosta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Näin myös veljesten ja Rajamäen rykmentin suhteessa. Mutta mikä on Aleksiksen sadun lopullinen opetus? Ehkäpä opetus on se, että jo muinaisella Nurmijärvellä suvaitsevaisuus kulki samaa polkua aikuistumisen ja vastuunkannon kanssa?

Lähteet:

Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.), Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Helsinki 2005.

Häkkinen, Antti, Kiertäminen, kulkeminen ja muukalaisuuden kohtaaminen 1800-luvun ja 1900-luvun alun maalaisyhteisössä. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

Kivi, Aleksis, Seitsemän veljestä. Kustannusosakeyhtiö Otava Oy, 2007 Helsinki (3.p.).

Tervonen, Miika, Elämää veitsen terällä. Kiertävien romanien ja maanviljelijöiden väliset suhteet muistelukerronnassa 1920-1960. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

PS. Veljesten  tarinaan voi tutustua jälleen myös Kansallisbaletissa.

Matka hullujen saarelle

Aurinko lämmittää Östernin kannella. Laiva matkaa halki kuvankauniin Saaristomeren.   Mieltä lämmittää hotelli Strandbon terassilla nautittu kalapainotteinen aamiainen. Jostain takaa kuuluu saksaa. Nuoria, kenties vaihto-opiskelijoita, tai muuten vain Suomessa matkalla. Kuka tietää. Pidennettyä kesäviikonloppua ei voisi paremmin viettää. Östern saapuu Seilille. Tarkistan iPhonen näytöltä lauttaliikenteen aikataulun.  

Tervetuloa Seilille!

Tervetuloa Seilille!

Seilin saarella on ollut asutusta aina 1500-luvulta; kruununtalonpoikia ja maanviljelystä. Nykyisin saarelle majoittuu Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos. Kuuluisimmat Seilin asukkaista ovat kuitenkin yhteiskunnan marginaalista: spitaalisia, köyhiä, invalideja ja mielisairaita. Heille saarelle saapuminen ei ollut samanlainen kokemus kuin minulle: Heidät eristettiin muusta yhteiskunnasta, mukana oli 20 taaleria ja laudat ruumisarkkua varten – paluuta entiseen ei ollut.

Oleminen ei ollut kummoista. Spitaalisten ja mielisairaiden hoitokeinoina toimivat Kupittaan ja Naantalin terveyslähteiden vesi ja Jumalan sana. Jälkimmäisestä muistuttaa saarella yhä vanha 1730-luvulla rakennettu karunoloinen puukirkko. Rakennusmateriaali koostui saaristotuulen pieksämästä puusta, joten rakennus on säilynyt muiden aikakauden talojen mädännyttyä aikaa sitten. Potilaat asuivat pienissä hökkeleissä ja päätyivät lopulta kirkkomaahan ikuiseen lepoon.

Usko oli pitkään ainoita hoitokeinoja mielen sairauksiin.

Usko oli pitkään ainoita hoitokeinoja mielen sairauksiin.

Kävellessä maisema muuttuu koko ajan. Vanha mielisairaalan uusklassisistinen päärakennus pistää silmään saaristossa. Punaiset maatalousrakennukset sopivat tänne paljon luontevammin. Välistä maisema on kuin Välimerellä. Tunnelmaa tehostaa taustalla lipuvat purjeveneet. Kohta ollaankin jo metsän siimeksessä. Kirjosieppo laulaa, kauempaa kuuluu palokärjen nakutusta. Mietin, että vanhassa tavassa eristää mielisairaat näin kauniiseen paikkaan on samanaikaisesti jotain kaunista ja surullista. Olla vankina kauneuden keskellä. Toisaalta, ajatus kauniin luonnon rauhoittavasta (ja ehkäpä jopa parantavasta) vaikutuksesta ei tunnu kovin vieraalta.

Saari siirtyi kokonaan mielisairaiden hoitopaikaksi viimeisen spitaalisen kuollessa 1785. Vuodesta 1889 saarella hoidettiin ainoastaan naisia. Seilin mielisairaala toimi melko kauan, aina vuoteen 1962 asti. Eristämisen perinteestä kertoo myös saaren omavaraisuus. Vuodesta 1894 sairaalan taloudenhoitajat saivat viljellä maata ilmaiseksi. Nykyisin historiasta muistuttaa Fogdebyn karjatila, joka on yhä saarelaisten käytössä. Saarella oli lupa myös polttaa itse viinaa. Alkoholin uskottiin sopivan hyvin juuri mielisairaille.

J.P Gylichin suunnittelema komea päärakennus valmistui 1851.

J.P Gylichin suunnittelema komea päärakennus valmistui 1851.

Vierailu Seilillä saa minut ajattelemaan mielisairauden historiaa. Mielisairaat kuuluivat ja kuuluvat yhä yhteiskunnan marginaaliin. Se, kuinka kohtelemme marginaalissa olevia ihmisiä, kertoo paljon meistä itsestämme. Pitkään mielisairaanhoidossa koettiin ongelmaksi potilaan ulkoisesti poikkeava käytös. Tällöin yhteiskuntaan sopeutuneeksi katsottiin sellainen, joka käyttäytyi rauhallisesti ja säyseästi. Käsitys sairaudesta kytkeytyi vahvasti ajatukseen normaaliudesta. Samanlainen ajattelu on voimissaan vielä nykyäänkin, vaikka psykiatria ymmärtääkin mielen sairaudet paljon monipuolisemmin. Enää potilaita ei rauhoiteta lobotomialla, vaan lääkkeillä.

Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät hoitajat ja lääkärit pahuuttaan kiusanneet potilaita shokkihoidoilla ja kylpyhoidoilla. Esimerkiksi insuliinilla aiheutettu kooma oli 1940-luvulla järkevää ja uusinta lääketiedettä hyödyntävää mielisairaanhoitoa, joka näytti saavan aikaan oikeita tuloksia.

Mitä asioita me pidämme järkevinä, mutta joista tulevaisuuden ihmiset toteavat: ”eivät he pahuuttaan, vaan tietämättömyyttään…”? Tänään Helsingin Sanomat uutisoi, että Hus aikoo keskittää lähes kaiken pääkaupunkiseudun psykiatrisen hoidon yhteen isoon jättisairaalaan. Samassa laitospaikkoja vähennetään vuoteen 2020 mennessä 200. Tämä on kuulemma taloudellisesti järkevää. Mutta kestääkö suunnitelma tulevaisuuden ihmisten arvostelun?