Kirjallisuus

Tapaus Vihtori Salokannel

Syyskuun 24. päivänä 1917 Pitkäniemen mielisairaalan työntekijöiden keskuudessa kuohui. Keväällä perustetun ammattiosaston, Pitkäniemen Palveluskunnan osaston, puheenjohtaja Vihtori Salokannel ilmoitti, että sairaalan johto oli irtisanonut hänet sairaalan palveluksesta. Perusteluna koneenkäyttäjän irtisanomiselle oli ”kykenemättömyys sähkötyöhön”. Ammattiosaston jäsenet eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä perustelua, ja he näkivät että taustalla oli paikallisen ay-liikkeen johtoon kohdistunut poliittinen vaino. Hieman irtisanomisen jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi ilmoituksen, jossa haettiin Salokanteleen paikan täyttäjää.

Salokannel selvitti ammattiosaston kokouksessa, että hän oli kääntynyt työtehtävissään Nokian sähkömestarin puoleen ja pyytänyt tätä Pitkäniemeen auttamaan työtehtäviin liittyen. Syynä avunpyynnölle oli, ettei Salokanteleen lähin esimies Nyström ollut ”kyennyt neuvoa antamaan”. Ilmeisesti Nyström koki Salokanteleen hyppineen varpailleen, ja hän valitti tapauksesta sairaalan johdolle. Pian valituksen jälkeen sairaalan johto totesi Salokanteleen olevan ammattitaidoton tehtäväänsä.

Ammattiosasto ryhtyi vastatoimiin. Se vetosi sairaalan taloudenhoitajaan, teknisen puolen ylimpään esimieheen, ja vaati tarkempaa selvitystä irtisanomisesta. Samalla osasto oli yhteydessä Suomen Tehdas- ja Sekatyöväenliittoon hakeakseen lupaa ja tukea mahdolliselle työtaistelulle.

Sairaalan taloudenhoitaja Svendelin ei juuri pitänyt ay-liikkeestä. Hän totesi, ettei peruuta tai anna kirjallista selvitystä irtisanomisesta, sillä ”hän ei tahdo olla osaston kanssa missään kirjeenvaihdossa”. Osasto äänesti työtaisteluun ryhtymisestä, ja äänet jakautuivat 48 puolesta ja 13 vastaan.

Marraskuun alussa sairaalan johto ja ammattiosaston edustajat kokoontuivat neuvottelupöydän ääreen. Toinen puoli vannoi Salokanteleen olevan pätevä ammattimies, toinen puolestaan perusteli miehen ammattitaidottomuutta. Neuvotteluissa ammattiosasto ei kyennyt aukottomasti todistamaan, että irtisanominen olisi ollut väärin perusteltu, ja näin sairaalanjohdon päätös jäi voimaan.

Sähköinen ilmapiiri oli valmis työtaistelulle, mutta Salokannel ilmoitti itse, ettei halunnut enää tapauksen johdosta työskennellä Pitkäniemessä. Ammattiosasto tunsi itsensä voimattomaksi: ”Nykymaailma vaatii todistuksia ja niitä on vaikea löytää sillä isännistö ei ole ajanut itseään umpikujaan”. Sairaalan johto pelasi tällä kertaa kotikentällään, eikä ammattiosasto kokenut olleensa tasapuolinen neuvottelukumppani. Tappio jäi kuitenkin kaivertamaan, tapauksen korostettiin pysyvän ”tuoreessa muistissa” tulevien aikojen varalta.

Salokannel poistui sairaalan alueelta marraskuun 4.päivä taskussaan osaston antama lahja kiitoksena osaston ensimmäisenä puheenjohtajana toimimisesta. Vihtori Salokanteleen tapaus ei kuitenkaan unohtunut, vaan se nousi uudelleen esille tammikuussa 1918, jolloin työntekijät ottivat vallan sairaalassa.

 

Tämä ja monet muut tarinat Pitkäniemen työntekijöiden historiasta löytyvät kirjasta ”Suljetun maailman työntekijät – Pitkäniemen ammattiyhdistyksen historiaa 1900–2014.” Kirja julkaistiin eilen Pitkäniemen juhlasalissa. Jos kiinnostuit kirjasta, lähetä mailia osoitteeseen t.k.siltanen@gmail.com

 

Tikli ja lentämisen mahdottomuus

Tarinan alussa raskolnikovilainen hahmo kamppailee omatuntonsa kanssa amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Vainoharhainen amerikkalainen, pelkotiloja ja kuumetta, ongelmallinen äiti–poika-suhde, joulu yksin vieraassa kaupungissa. Kuka on tämä lukijalle tuntematon amerikkalainen ja kuinka hän on päätynyt Amsterdamiin?

Donna Tartt aloittaa uutukaisensa Tiklin (The Goldfinch) vahvasti. Aloitustapa on tuttu Tarttin kulttimaineeseen nousseesta esikoisesta Jumalat juhlivat öisin (The Secret History), jossa lukijalle tarjottiin avaimet tarinan ymmärtämiseen jo kättelyssä. Ja tapa tuntuu toimivan; kuten esikoinen, myös Tikli tempaisee otteeseensa, josta paluuta ei ole.

Donna Tartt: Tikli

Donna Tartt: Tikli

Lukijalle selviää melko nopeasti, että alun amerikkalainen, Theo nimeltään, koki varhaisnuoruudessaan järkyttävän tragedian. Eräänä keväisenä päivänä Theo hakeutui äitinsä kanssa sateelta suojaan newyorkilaiseen Metropolitan-taidemuseoon, ja äiti ja poika käyttävät tilaisuuden hyväksi tutustumalla alankomaalaisten mestareiden töihin. Kohtalon oikusta museossa tapahtuu juuri silloin terrori-isku. Theo jää ihmeen kaupalla henkiin ja toipuessaan räjähdyksestä, hän varastaa sekavassa mielentilassa mukaansa Carel Fabritiuksen Tiklin.

Maalaus esittää jalastaan ketjulla vankina olevaa tikliä. Tikli on kuin vertauskuva Theon elämään; vaikka olisi kuinka rohkea ja päättäväinen, lentoon pääsee vain hetkeksi ja karkuun pääsy on toivotonta. Millaista on kasvaa aikuiseksi, kun nilkan ympärille asetetaan murtumaton ketju jo 13-vuotiaana?

tikli

Carel Fabritius, Het puttertje, 1654.

Tarina kuljettaa Theoa ja maalausta ympäri Yhdysvaltoja ja aina Eurooppaan asti. Matkalla tavataan värikkäitä henkilöhahmoja, jotka ovat kaikki pohjimmiltaan yhtä haavoittuvaisia kuin maalauksen pikkulintu. Haluaako Tartt sanoa, että meillä kaikilla oma ketjumme, jonka paksuus ainoastaan vaihtelee henkilöstä riippuen? Olemmeko kaikki oman kohtalomme vankeja?

Mieleenpainuvimpana hahmona erottuu Theon kaveri Boris. Jukka Petäjä rinnasti HS:n arvostelussaan Theon nykyaikaiseksi Huckleberry Finniksi ja Boriksen ”kokaa niiskuttavaksi” Tom Sawyeriksi. Vertauskuva on monella tapaa osuva ja onnistunut. Rinnastus Mark Twainiin on toki suuri kunnianosoitus kirjailijalle, mutta Donna Tartt on kiistatta yksi mielenkiintoisimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista. Twainin lisäksi Tarttin tarinankerrontaa on verrattu, niin Petäjän kuin Veijo Hietalankin toimesta, toiseen legendaan eli Charles Dickensiin.

Itseeni vetosi myös Tiklin paikoitellen film noir -elokuvista ammentava epätoivoinen tunnelma. En ihmettelisi, vaikka Theon kasvutarina muodostuisi nopeastikin nykykirjallisuuden klassikoksi. Kuvaus sukupolvensa edustajasta, joka elää jatkuvassa epävarmuudessa.

Tarttin Tikli on lähes yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi, mutta lukuelämyksenä vertaansa vailla. Puolessa välissä tavoitin itseni toivomasta, ettei romaani koskaan loppuisi. Tällaista tapahtuu itselleni vain ani harvoin. Paikoitellen kirjan loppupuolella oli hieman tyhjäkäyntiä, mutta kokonaisuutena ehdottomasti Pulitzerinsa ansainnut.

Kirja mahdollistaisi loputtoman analysoinnin, niin loistavasti Tartt luo yhteyksiä ja kuljettaa tarinaansa. Tikli on samanaikaisesti viihdyttävä, koskettava ja älykäs. Tämän vuoksi kehotan hankkimaan tai lainaamaan kirjan, ja varaamaan tarpeeksi aikaa uppoutumiselle. Toivottavasti seuraavaa Tarttia odottaessa ei mene yli kymmentä vuotta!

 

Donna Tartt: The Goldfinch
Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen 2014)
1.painos, WSOY
Kirjani alkuperä: oma

Tarina impivaaralaisesta suvaitsevaisuudesta

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden eli Aleksis Kiven päivää. Alexis Stenvall syntyi 10.10.1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Aikanaan ankarasti arvosteltu kirjailija oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden uranuurtaja, ja myöhemmin hänet on korotettu yhdeksi Suomen historian kansallissankareista. Kirjailijan syntymäpäivää on liputettu vuodesta 1950 lähtien ja lisämääreen ”suomalaisen kirjallisuuden päivä” 10. lokakuuta sai vuonna 1978. Aleksiksen innoittamana – ja kotiseutuylpeyttä tuntien – perehdyn Kiven tuotantoon: Tarkastelen kirjailijan pääteoksessa Seitsemässä veljeksessä (julkaistu vuonna 1870) esiintyneen romaniperheen Rajamäen rykmentin ja veljesten suhdetta, samalla pohtien Kiven luomaa kuvaa romaneista.

Aleksis Kivi todennäköisesti Albert Edelfeltin kuvaamana.

Mitä ilmeisemmin Albert Edelfeltin näkemys Aleksis Kivestä.

Kiven kuvaama veljeskatras – Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero – ei suurempia esittelyjä kaipaa. Mutta on syytä huomioida, että vaikka Kivi kuvaa veljekset suurta ymmärrystä ja lämpöä tuntien, hän kuvaa heidät myös nurmijärveläiseen yhteiskuntaan sopimattomiksi rääväsuiksi, jotka näkevät parempana ratkaisuna Impivaaran korpeen pakenemisen kuin koulunkäynnin tai armeijaan liittymisen. Ennen pakoaan villiin luontoon, veljekset ehtivät tunnetusti suututtaa paikallisen lukkarin ja tappelemaan naapureidensa kanssa. Jälkimmäinen ei ole mikään toverillinen paini, sillä se tulehduttaa Jukolan jullien ja Toukolan poikien välit aina kirjan lopulle asti.

Nurmijärvi, johon veljekset eivät sopeudu, ei kuitenkaan ole Kiven kuvaamana homogeeninen paikka, sillä veljekset kohtaavat tarinansa aikana toistaan värikkäämpiä henkilöhahmoja, laukkuryssän ja tietysti myös tämän tekstin tarkasteleman romaniperheen. Sivuhuomautuksena todeten, Kiven antama kuva monivivahteisesta maaseudusta noudattelee nykyhistoriantutkimuksen kuvaa suomalaisesta 1800-luvun agraarista yhteiskunnasta: myytti muinaisesta yhden kulttuurin Suomesta on harhaa. (Häkkinen, Pulma & Tervonen 2005.)

Veljekset törmäävät Rajamäen rykmenttiin ensimmäisen kerran epäonnistuneen koulunkäyntinsä jälkeisellä pakomatkalla, toki pienen paikkakunnan kasvatit tuntevat toisensa jo ennalta. Perhe kuvataan seuraavasti:

”Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaiken tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä pitkiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista ilokonetta tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, katsellen kaulaansa aina tarjomusta mukaan. – Mutta kiltti kuppari on hänen akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin tuliaispussi. – On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän matkoillensa kylästä kylään, talosta taloon.”

Kivi kuvaa kirjassaan porukan äänekkääksi ja epäsiistiksi, mutta sympaattiseksi. Ja mitä ilmeisimmin heillä on paikkansa nurmijärveläisessä yhteisössä. Kuohitsijan ammatti oli erittäin merkityksellinen Aleksis Kiven aikaisessa maalaisyhteisössä: Hevosen taloudellinen merkitys oli suuri, ja kuohitsijoiden onnistuminen työssään vaikutti suoraan maatilan toimeentuloon. (Häkkinen 2005, 245–246.) Muusikonkaan kykyjä ei pidä väheksyä aikana ennen Spotifyta. Kaisa-vaimon kuppaustaidot puolestaan olivat entisajan ihmisiin kohdistuvaa hoitotyötä. Veljekset eivät kuitenkaan paljoa välittäneet romaniperheen tunteista tai harjoittamien ammattien tärkeydestä, vaan haistattelevat heille heti kättelyssä esittämällä romaniperheestä pilkkalaulun. Kaisa vertaa tämän jälkeen veljeksiä ryöväreihin ja petoihin, kun romaniperhe itse kulkee kunnialla pitkin teitä. Ja todella, Rajamäen rykmentti on tässä tarinan vaiheessa kunniallisempi kuin kirjan sankarina toimivat veljekset.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan näkemyksenä.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan kuvaamana.

Suunsoiton seurauksena – kunniallisuudestaan huolimatta – Mikko heittää veljeksiä kivellä. Ei kirjailija romaniperhettäkään enkeleiksi kuvannut. Myös vihanpito veljesten ja Rajamäen rykmentin välillä jatkuu kirjan lopulle, mitä lietsoo ja ylläpitää Eeron pilkallinen laulu impivaaralaisen arjen ja kurrapelien lomassa. Kuitenkaan veljet eivät pohjimmiltaan ole läpimätiä, eivätkä suhtaudu suoranaisen väkivaltaisesti Rajamäen rykmenttiin. Kun Eero ja Juhani suunnittelevat kivittämistä takaisin, estelevät muut heitä. Simeoni kritisoi veljiensä aggressiivista käytöstä:

”Voi te ilkeen-aikalaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot!”

Konflikti rakentuu kahden eri etnistä taustaa edustavan ryhmän välille, mutta kyseessä on ennemmin suunsoitto ja naljailu kyläläisten kesken kuin rasismista kumpuava viha, vaikkakin veljekset tuovat ilmi myös ennakkoluulonsa romaneja kohtaan nimittelemällä heitä ”jumalattomiksi” ja ”villeiksi”. Tutkimuksen perusteella romaneihin liitettiin suomalaisessa maalaisyhteisössä vahva ryhmästigma, mutta tämä kohdistettiin yleensä vieraisiin romaneihin. Puolestaan kotipaikkakunnan ”tutut” romanit kuuluivat ainakin jossain määrin samaan paikallisyhteisöön. (Häkkinen 2005, 251, 255; Tervonen 2005, 265-268). Kiven veljeskatras on sisimmissään kunnon poikia, ja kivi jää heittämättä.

Mielenkiintoinen vivahde Kiven muutoin melko modernilta tuntuvassa tavassa käsitellä mustalaisjoukkoa on se, että Kaisa ennustaa suutuksissaan veljeksille, että heidän saunansa ja tupansa tulevat palamaan, jonka seurauksena veljet joutuvat etsimään suojaa paleltuville ruumiilleen. Tarinan muistavat tietävät, että Kaisan ennustus toteutuu jouluna, ja veljekset todella juoksevat hädissään Jukolaan saakka. Kiven romanihahmoihin liittyykin siis mystisyyttä, joka ei muutoin kirjassa tule esiin. Lukijalle jää epäselväksi, onko Kaisalla todella kyky nähdä tulevaisuutta vai osuuko hänen herjansa sattumalta oikeaan.

Vaikka tuittupäiset veljekset pakenevat sivistystä, he saavat lopulta Impivaaran tilan kukoistamaan. Kivi ei kuitenkaan kuvaa veljien taivalta sankarillisena, vaan ensisijaisesti aikuistumistarinana. Kirjan lopulla veljekset palaavat vanhaan yhteiskuntaansa, tehden rauhan niin lukkarin, Rajamäen rykmentin kuin myös Toukolan poikien kanssa. Eri osapuolet suhtautuvat aluksi varautuneesti veljesten tarjoamaan rauhanpiippuun, pitäen sitä vain uutena metkuna, mutta lukkarin vakuuttelujen jälkeen sovinto voidaan solmia. Sovintoa seuraa suuret pidot, joista ei juhlamieltä puutu:

”Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti”

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta.

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta ja sovinnonteosta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Näin myös veljesten ja Rajamäen rykmentin suhteessa. Mutta mikä on Aleksiksen sadun lopullinen opetus? Ehkäpä opetus on se, että jo muinaisella Nurmijärvellä suvaitsevaisuus kulki samaa polkua aikuistumisen ja vastuunkannon kanssa?

Lähteet:

Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.), Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Helsinki 2005.

Häkkinen, Antti, Kiertäminen, kulkeminen ja muukalaisuuden kohtaaminen 1800-luvun ja 1900-luvun alun maalaisyhteisössä. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

Kivi, Aleksis, Seitsemän veljestä. Kustannusosakeyhtiö Otava Oy, 2007 Helsinki (3.p.).

Tervonen, Miika, Elämää veitsen terällä. Kiertävien romanien ja maanviljelijöiden väliset suhteet muistelukerronnassa 1920-1960. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

PS. Veljesten  tarinaan voi tutustua jälleen myös Kansallisbaletissa.

Ohjeita siman kulutukseen 1920-luvulta

Alkoholin vaarat vappuna

Vappu – tuo varma merkki kevään tulosta – on ovella! Koko kansan juhla, joka saa kaduille niin työläiset kuin porvarit, niin nuoret kuin vanhat, etenkin opiskelijat, mutta myös palkkatöissä käyvät ja työttömät.  Alkoholi kuuluu monilla isona osana vapunviettoon.

Alkoholinkäytöstä ollaan nykyisin kovin huolestuneita: milloin keskiolutta ollaan viemässä takaisin Alkoon ja milloin taas alkoholin katumainontaa ollaan kieltämässä. Tämä ei ole mitenkään poikkeuksellista Suomen historiassa, sillä itsenäisyyden aikana ollaan vähän väliä oltu huolissaan suomalaisten ”viinapäästä”.

Alkoholikeskustelun innoittamana kahlasin läpi kirjahyllyäni löytääkseni neuvoja omaan vapunviettooni. Käteeni osui kaksi elämäntapaopasta miehille (anteeksi naispuoliset lukijani!) kieltolain vuosilta. Ensimmäinen on partiolaitoksenkin perustajana tunnetun Robert Baden Powellin kirja Tie onneen vuodelta 1920 (suom. 1927 Kustannusosakeyhtiö Kirja) ja toinen on näköispainos Georg Henrik Theslöfin (nimimerkillä Brummell & Co.) kirjoittamasta oppaasta Hieno mies vuodelta 1926 (2011 Otava). Jos nämä herrat eivät osaa antaa ohjeita säädylliseen ja eleganttiin juhlintaan, ei osaa kukaan!

Elämäntapaoppaat herrasmiehiksi tahtoville. Brummell & Co. Hieno mies ja Robert Baden Powell Tie onneen.

Elämäntapaoppaat herrasmiehiksi tahtoville. Brummell & Co. Hieno mies ja Robert Baden Powell Tie onneen.

Vappuaatto: mieluiten raittiina

Itselläni juhlinta käsittää perinteisesti kaksi päivää: vappuaaton ja -päivän, joista ensimmäisenä on kulunut enemmänkin kuohuvaa. Baden Powell jakaa kuitenkin suorasukaiset ohjeensa alkoholinkäyttöön: parasta on, ettei totuttele viinin makuun. Myös kanssajuhlijat kannattaa valita huolella, sillä seura tekee alkoholistiksi ja ”juopot ovat vaaraksi valtiolle”. Onnekseni Robert ei kuitenkaan sylkenyt tyystin lasiin, sillä hänellekin maistui hyvä viini ja olut. Robert neuvoo kuitenkin jättämään nautiskelun kahteen lasiin, sillä kolmas vie humalaan: ”juopunut pitäen kiinni pöydän laidasta kysyy: ’Onko nyt joulu vai juhannus?’”

Baden Powellin mukaan väkijuomiin totuttautuneen miehen tulevaisuus on ankea. ”Tarmonsa ja työkykynsä menettäneenä hän lankeaa muihinkin kiusauksiin ja vajoaa lopulta paheisiin ja rikosten tielle, koska hän ei enää voi hillitä himojaan”. Kirjaan itselleni ylös: muista kahden lasin -sääntö!

Vappupäivänä: ei tappeluja

Monille – myös itselleni – vappulounas kuuluu osaksi toukokuun ensimmäistä. Onnekseni Theslöf tarjoaa ohjeita ravintolakäyttäytymiseen: ”Gentlemanni ei milloinkaan ryhdy riitelemään, eikä hänen mieleensä juolahda haukkua huolimatonta viinuria”. Myöskään vappuhulinassa minun ei kannata puhua ohi suuni: ”Aina joku ne [salaisuudet] kuulee, sillä pöydät ovat lähellä toisiaan”. Georg myös kehottaa herroja, ”jotka ovat nauttineet suurempia määriä alkoholia”, olemaan näyttäytymättä ravintolan ”isossa salissa”: Melko hyödyllinen vinkki kieltolain aikana, mutta käytännöllinen toki myös nykyisin!

Seuratessani Baden Powellin ohjeita, saattaa lounaalla eteeni tulla kiusallinen tilanne: maljannosto, juomalaulu ja snapsi. Theslöf kuitenkin kertoo, että ”on mautonta juoda »malja pohjaan» useammin kuin yhden kerran päivällisten aikana. Kaikki juopottelua lähentelevä on soveltumatonta hienouteen.”

Mutta hei, tässähän sallitaan siis maljat. Ja yhden saa vielä juoda pohjanmaan kautta!

Theslöffin suhtautuminen alkoholiin on siis ilmeisesti melko suvaitseva. Hän kirjoittaa: ”Me pidämme kieltolakia tilapäisenä ja paikallisena ilmiönä ja olemme senvuoksi tässä ikuiseksi ja kansainväliseksi aiotussa teoksessa olleet piittaamatta sen olemassa olosta. Samoinkuin lukijammekin ovat jokapäiväisessä, syntisessä elämässään.” Pyyhin muistikirjastani kahden lasin -säännön, ja kirjoitan: muista vain yksi yhdellä huikalla nautittu snapsi!

Kupliva sima

Onnistuneen vapun resepti

Yhteenvetona totean oppineeni seuraavaa: voin nauttia hyvässä seurassa olutta ja viiniä, snapseja unohtamatta. Minun tulee pitäytyä kohtuudessa ja varoa useampia ruokaryyppyjä. Pyrin myös pidättäytymään riidoista, vaikka palvelu olisikin krapulaisen tahmeaa. Kiitoksia Robert ja Georg, nyt vappuni sujuu elegantisti!

Hauskaa vappua kaikille!

Kirjojen tunnearvo kiinni kansissa?

”Seisooko hyllyssäsi kirja, jolla on valtavasti tunnearvoa, mutta jota vain ei tule koskaan luettua? Nyt on hyvä hetki ajatella tämä esine uusiksi. Pienellä näperryksellä kirjasta syntyy käsilaukku niin arkeen kuin juhlaankin.”

Tämä absurdilta kuulostava lainaus avaa Asukas-lehden vinkkipalstan jutun Kirjasta kassiksi. VVO:n asiakaslehden juttu kehottaa muokkaamaan kirjahyllyjen komistukset käteviksi käyttöesineiksi. Tällöin kirjojen tunnearvo välittyy myös uuteen esineeseen. Tuloksena ihana uusi laukku!

Vanhan sanonnan mukaan kirjaa ei saisi tuomita kansien perusteella. Asukas-lehti tuntuu kuitenkin olettavan, että kirjan tunnearvo perustuu juuri noihin kansiin. Dostojevskin, Fitzgeraldin ja Joycen nimet antavat kirjahyllylle sivistyneen ilmeen, minkä johdosta kirjat koetaan tärkeiksi. Tunnearvolla ei ole siis mitään tekemistä itse tarinoiden kanssa. Mikä lopulta tekee kirjasta kirjan? Eikö se ole juuri se sisältö? Vaikka toisinaan – varsin pinnallisesti – nautin Keltaisen kirjaston pitenevästä keltaisesta viivasta hyllyssäni, itselleni tunnearvo liittyy vahvasti kirjan lukemiseen, ei sen kansien ihailuun.

Henkilökohtaisesti pidän jokseenkin epäilyttävänä ihmistä, joka hajottaa itselleen tärkeän kirjan tehdäkseen siitä laukun. Jos joku haluasi tuhota rakkaat kirjani, loukkaantuisin melkoisesti. Enkä siis usko, että kirjalaukku saa ketään todella näyttämään sivistyneeltä hipsteriltä, mikä lienee tämän vinkkijutun keskeinen ajatus.

Asukas-lehti kehottaa uusiokäyttöön: hyödytön kirja ihnaksi laukuksi! Asukas 1/2013.

Asukas-lehti kehottaa uusiokäyttöön: hyödytön kirja ihanaksi laukuksi! Asukas 1/2013.

Kansallinen romanipolitiikka kelpaa esikuvaksi maailmalla

Helsingin Sanomat esittelee tänään Suomen romanien historian kulttuurisivuillaan. Kimmo Oksasen kirjoittamassa kirja-arvostelussa analysoidaan Panu Pulman toimittamaa ja monella tapaa merkityksellistä kuvausta yhden kansallisen vähemmistön historiasta. Kirja julkaistiin syksyllä 2012, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta ensimmäisten romanien saapumisesta Tukholman alueelle. Kuten Oksanen ihmettelee arviossaan, on merkillistä, ettei kirjaa julkaistu Ruotsissa ja ruotsiksi. Tunnelmia kirjan julkaisutilaisuudesta Ritarihuoneelta voi lukea Historian Lehden sivuilta (juttu sivulta 25).

Suomen romanien historia on merkityksellinen historianjulkaisu monella tapaa. Se on laatuaan ensimmäinen kattava kansallinen kuvaus romanien historiasta koko maailmassa. Merkityksellistä on myös, että kirjan tekijäpuolelta löytyy runsaasti romaneja. Kuten Oksanen toteaa, maailmalla romanien kirjoitustaito saati osallistuminen tieteelliseen työhön eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Oksanen kirjoittaa Kommentti-osiossa, että Itä-Euroopan romanikerjäläisten saapuminen Suomeen 2000-luvulla näytti, kuinka pitkälle suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on päästy. Suomessa ei ollut näkynyt kerjäläisiä useaan kymmeneen vuoteen. Kerjäläisromanit muistuttavat suomalaisten romanien historiasta ennen 1960-luvun sosiaalipoliittisia uudistuksia.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta "Europa erfindet die Zigeneuer.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta Europa erfindet die Zigeuner.  Kyseinen kirja siirtyy ehdottomasti myös omalle ostoslistalleni.

Mielestäni on varsin mielenkiintoista huomata, kuinka yhteiskuntamme elää vielä vahvasti kansallisvaltiosta ja nationalismista. Keskustelussa 2000-luvun romanikerjäläisistä nousee usein esille, että nämä kurjuudesta kärsivät ihmiset edustavat toiseutta. He eivät ole samaa ryhmää meidän kanssa, vaan esimerkiksi romanialaisia tai mustalaisia. Mieleen nousee suomalaisen romanipolitiikan historia, josta tunnemme nyt niin suurta kansallista ylpeyttä. Suomalainen romanipolitiikka on toiminut jopa vientituotteena Euroopassa.

Vielä 1960-luvulla suomalaiset romanit nähtiin vahvasti toisina, valtaväestöstä irrallisena vähemmistönä. Heidän sosiaaliset ongelmansa nähtiin usein vähemmistön heimotavoista johtuviksi. Huonot asunto-olot tai terveydelliset ongelmat eivät liittyneet valtaväestöön millään tavoin. Asenneilmasto muuttui 1960-luvun edetessä: vähemmistöt alettiin ymmärtää suomalaisiksi  ja hyvinvointivaltio ulotettiin 1970-luvulla koskemaan myös romaneja. Positiivinen kehitys jatkui 1990-luvulla, ja viimein konstitutionaalisen kehityksen myötä romanit saivat vähemmistöoikeutensa. Nyt 2000-luvulla romanit voivat juhlia yhdessä valtaväestön kanssa sitä, että suurimmat epätasa-arvon vuodet tuntuvat olevan takanapäin.

Mielenkiintoista on, milloin köyhään ja epätasa-arvoisessa asemassa olevaan väestönosaan aletaan suhtautua ilman erottelua. Eikö puutteessa elävään ihmiseen voisi suhtautua  kanssaihmisenä, eikä toisena eli toisten ongelmana? Toteamalla ongelmien johtuvan yksilön omista valinnoista, elämäntavoista tai etnisestä taustasta, voidaan sammuttaa omatunnon tuskat. Jos uskotaan, että ihmisoikeudet toteutuvat Euroopassa, niin eikö yksilö tai kansa tyri itse omat mahdollisuutensa. Mikäli yksilö on toisen maan kansalainen, hänen ahdinkonsa ei kosketa meitä. Hän ei kuulu meihin. Kuten eivät kuuluneet romanitkaan ennen 1960-lukua.

Ihmeellinen Macondo

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.”

Näillä sanoilla alkaa Gabriel García Márquezin elämää suurempi teos Sadan vuoden yksinäisyys (Cien aňos de soledad). Kirja kertoo Buendían erikoisia persoonallisuuksia pursuavasta suvusta, ja heidän kotikaupungistaan Macondosta, jonka elämänrytmi tuntuu Suomen helmikuussa huumaavan hikiseltä.

Sain kirjan noin kuukausi sitten lahjaksi äidiltäni, joka oli löytänyt sen Suomalaisen kirjakaupan alelaarista muutamalla eurolla. Jokunen viikko sitten siirsin klassikon yöpöydälleni. Tammi-helmikuun murskaava työnmäärä on hidastanut lukuprojektiani hiukan, mutta tällä hetkellä olen suunnilleen kirjan puolivälissä.

Vielä on siis liian aikaista arvioida kirjaa kokonaisuutena. Tämän hetkinen suhtautumiseni on hieman hämmentynyt, mutta samalla varovaisen ihastunut. Márquezin rikas henkilökaarti hurmaa outoudellaan ja rehellisyydellään: kirjassa himo on himoa ja kylmäsydämisyys toisinaan puistattaa. Buendían suvun taipumus yksinäisyyteen tuntuu toisinaan ahdistavalta, toisinaan taas hahmojen kanssa saa nauraa. Henkilöhahmot ovat siis realistisia, mutta outouksineen samalla utopistisia satuhahmoja. Ei siis ihme, että Sadan vuoden genreksi on nimetty maaginen realismi.

Tällä hetkellä henkilöhahmojen suuri määrä tuntuu osittain myös hämmentävältä. Varsinkin Buendíojen taipumus nimetä lapsensa aina samannimiseksi, ei helpota kaikkien henkilöhahmojen syvällistä tuntemista. Koska olen lukenut kirjaa pieninä annoksina ennen nukkumaanmenoa, saattaa aloittaessa törmätä vaikeuksiin hahmottaa, kukas José Arcadio tässä olikaan kyseessä tällä kertaa. Macondossakun voi olla täysin mahdollista, että kyseessä on jo kertaalleen kuollut henkilö. Maagista realismia, todella!

Gabriel García Márquez: Cien aňos de soledad (1967)

Sadan vuoden yksinäisyys (Suom. Matti Rossi 1971)

23. painos WSOY 2010

Kirjani alkuperä: saatu lahjaksi