Kulttuuri

Vasemmistolainen dystopiakuvaus Suomesta

Suomalainen yhteiskunta on jakaantunut liike-elämän palveluksessa rikastuvaan eliittiin ja yhä vain köyhtyviin vähäosaisiin. Kerjäläisiä on ilmaantunut Helsingin kaduille ja kaatopaikoilla asuvat ihmiset ovat arkipäivää. Rikollisen ja liikemiehen erottaa vain siististi leikatusta puvusta, jos nyt aina siitäkään. Yritykset palkkaavat entisiä rikollisia palvelukseensa turvallisuuskonsulteiksi. Kansa näkee kurjuutta, mutta valtion yritykset jakavat miljardiosinkoja. Espoosta on tehty erikoistalousalue, jonka tehtävänä on tarjota yrityksille edellytykset säilyttää toimintansa Suomessa yhä kovenevassa globaalissa kilpailussa.

Viimeinen lause viimeistään paljastaa, ettei kirjoitukseni käsittelekään nykyistä yhteiskuntaamme. Todellisuudessa yllä oleva kuvaus on vuonna 2000 esitetyn televisiosarja Raidin kuvaamasta suomalaisesta yhteiskunnasta. Tuo maailma on karu. Ihmishenki ei ole minkään arvoinen, kun panoksena on varallisuus. Suomi on muuttunut villiksi länneksi, jossa tavallisen ihmisen on vain toivottava, että oikeudenmukaisuuden nimiin vannova asesankari vetää nopeimmin.

Raidin (Kai Lehtinen, vas.) miehinen maaima on kova.

Raidin (Kai Lehtinen, vas.) miehinen maaima on kova.

Pidin sarjasta paljon katsoessani sitä 12-vuotiaana. Raidin pääosissa on loistavia näyttelijöitä (mm. Kai Lehtinen, Oiva Lohtander, Esko Salminen), ikimuistoisia roolihahmoja (Maradona, Perse-Arska, pornokauppias Sundman, Ratsumies, Hammar), väkivaltaa, huumoria, lakonista kaurismäkeläistä dialogia ja ikimuistoinen tunnussävelmä Mari Rantasilan (sarjassa Raidin ihana naisystävä Tarja) esittämänä. Tämän vuoksi ilahduin suuresti huomatessani sarjan löytyvän Netflixin tarjonnasta. Uuden katselukerran jälkeen olen yhä sitä mieltä, että sarja erottuu loistavana poikkeuksena suomalaisen tv:n tarjontavirran historiassa.

Tällä katselukerralla minut kuitenkin yllätti sarjan selkeä yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Raid maalaa tulevaisuusvision, joka on kuin 1990-luvun loppupuoliskon vasemmistolaisen pahin painajainen. Sarja esittelee yhteiskunnan, jossa poliisi on valjastettu yritysmaailman etujen ajamiseen. Kun poliisimies erehtyy tutkimaan ylikansallisen megayhtiö Esconin korruptioepäilyjä, hänet murhataan suorassa tv-lähetyksessä. Tapausta tutkiva komisario Jansson erottuu poliisivoimissa poikkeuksena, koska uskoo yhä oikeudenmukaisuuteen.

Oikeudentaju ajaa komisario Janssonin (Oiva Lothander) vastakkain rikollisten lisäksi myös esimiesten kanssa.

Oikeudentaju ajaa komisario Janssonin (Oiva Lohtander) vastakkain rikollisten lisäksi myös esimiestensä kanssa.

Janssonin hahmo on muutoinkin kiinnostava. Hän edustaa jäänteitä 1960-luvun opiskelijaradikalismista, ja oli mukana myös Vanhan ylioppilastalon valtauksessa (tietysti!). Hänen entiset aatetoverinsa ovat kuitenkin ajansaatossa myyneet ihanteensa. Yksi näistä on Risto Aaltosen näyttelemä liikemies Hallvik. Miesten erilleen ajautumista kuvailee hyvin heidän käymänsä dialogi Hallvikin hulppean kotitalon edustalla:

Hallvik: ”Mitä sä täällä teet?”

Jansson: ”Kiinnosti nähdä, miten varattomat asuu täällä erikoistalousalueella. Entisen stalinistin kämpäks tuo näyttää kovin vaatimattomalta.”

Hallvik: ”Unelmat murtuu. Toisia tulee tilalle. Susta tuli pamputtajapoliisi, minusta kapitalistiriistäjä.”

Jansson: ”Niin se maailma heittelee vanhanvaltaajia.”

——

Hallvik: ”Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguaarilla.”

Onko Raidin kuvaama yhteiskunta on päätynyt pisteeseensä, koska sen rakentanut sukupolvi on luopunut solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelusta, ja hyväksynyt tilalle itsekkyyden? Nyt ihmisen arvo määrittyy automerkin mukaan. Sarja antaa tylyn kuvan julkisen sektorin tilasta. Leikkaukset ja tuloslaskelmat tekevät työnteosta mahdotonta. Janssonkin määrätään kesken murhatutkinnan pakolliselle kurssille, joka alleviivaa poliisin suorittaman liike-elämän etujen turvaamisen merkitystä kansantaloudelle:

Myös julkinen sairaanhoito on ajettu ahtaalle. Kun Heikki Määttäsen esittämä vasikka Suvela löytää vaimonsa itsemurhayrityksen jälkeen, yksityistetty hätäkeskuslaitos ei suostu lähettämään paikalle ambulanssia, koska Suvelalla ei ole antaa luottokortin tai vakuutuksen tietoja.

Raid sen sijaan pääsee julkiseen sairaanhoitoon ampumaselkkauksen jälkeen. Sairaala vaikuttaa sarjassa melko kaoottiselta paikalta. Myös työntekijöiden palkkatilanteeseen viitataan, sillä Minna Koskelan näyttelemä sairaanhoitaja joutuu hankkimaan lisätienestejä stripparina ja pornoalalta selviytyäkseen opintolainastaan.

Yhteiskunnan tila on ajautunut niin synkäksi, että suomalainen vasemmisto on radikalisoitunut. Sarjassa heidät kuvataan kuitenkin lähinnä omaa näkökulmaansa huutavina puuhastelijoina. Kohtauksessa, jossa Raid käy tutustumassa Työttömät ry:n tiloihin, toimihenkilöt pauhaavat niin paljon yhteiskunnan vääryydestä, että unohtavat työttömänä pitämänsä Raidin eli edustamansa ihmisen tyystin. Heijasteleeko tämä vasemmiston sekavaa tilaa?

Eräs Työttömät ry:n aktiivijäsenistä on lopulta niin turhautunut, että yrittää poliittista attentaattia Eugen Schaumanin jalanjäljissä valtioneuvoston linnassa. Ennen itsemurhayritystään hän kajauttaa uhmakkaasti ilmoille Kansainvälisen alkusanat. Edustaako poliittinen eliitti 1990-luvun lopulla samaa epäoikeudenmukaisuutta kuin kenraalikuvernöörin nähtiin edustavan 1900-luvun alussa?

Raid tarjoaa halukkaille mahdollisuuden tulkita sarjaa eräänlaisena profetiana. Yhteiskuntamme on kieltämättä eriarvoistunut. Sarjassa kuvattiin Helsingin kaduilla kerjäläisiä aikana, jolloin ajatus tuntui vielä melko kaukaiselta. Nyt se on arkipäivää. Terrorismi on tullut keskuuteemme kouluampumisten muodossa. Joskus tämäkin ajatus tuntui vielä hyvin vieraalta. Leikkauspolitiikka vaikuttaa sekä julkisen terveydenhuollon tasoon että poliisinkin toimintaan. Yritysjätti Escon viitannee sarjassa Nokiaan: Escon ajautuu vaikeuksiin poliittisen juonittelun paljastuttua, eikä myöhemmän Nokian kaatumisen yhteydestä ole puuttunut salaliittoteorioita.

Raidia on tietysti tulkittava oman aikansa kulttuurituotteena. 2010-luvulla voidaan tehdä havainto, ettei kaikki yksityistäminen ole johtanut kaaokseen. Myös usko New Public Managementin luomaan tehokkuuteen osataan asettaa kyseenalaiseksi. Ja vaikka kansantalouden merkitystä korostetaan kyllästymiseen asti, eikä inhimillisyydelle tunnu aina olevan keskustelussa tilaa, olemme silti säästyneet erikoistalousalueilta, ja uskoisin poliisilaitoksemme olevan yhä luotettavimpia maailmassa. Pessimisti voi nyt huudahtaa: ”toistaiseksi!”.

Onnenpyörä kiinnostaa tavallaista kansaa enemmän kuin valtaelitiikin korruptoituneisuus.

Onnenpyörä ja Aku Ankka kiinnostavat tavallista kansaa enemmän kuin valtaelitiikin korruptoituneisuus.

Kun sarjan lopussa joukko poliitikkoja joutuu vastuuseen vehkeilystään ja Yleisradio uutisoi tapahtuneesta, kamera siirtyy kuvaamaan ”tavallista suomalaista” edustavaa perhettä, joka toljottaa autuaan tietämättömänä maailman tapahtumista kotisohvallaan Onnenpyörää. Malliesimerkki passiivisesta nykykansalaisesta. Kun todellisuudessa poliitikot kärysivät vaalirahakohussa, seuraukset olivat syyllistyneille melko mitättömät, mutta eittämättä tapahtunut johti poliittisen kulttuurin avoimuutta korostaneeseen muutokseen, ja varsinkin kansalaiset reagoivat siihen voimakkaasti. Sosiaalinen media ja kaupunkiosatoiminta tarjoavat puolestaan useita esimerkkejä siitä, kuinka nykykansalainen haluaa vaikuttaa ja osallistua – ollen siis kaikkea muutakin kuin ainoastaan passiivinen.

Ehkei Raidista ole toteutuneeksi yhteiskunnalliseksi dystopiakuvaukseksi, vaikka sitä tästä näkökulmasta voidaankin tarkastella. Oman aikansa tuotoksena tv-sarja on kuitenkin todella kiinnostava, ja sen luoma kuva yhteiskunnasta heijastaa eittämättä niitä tunnelmia, joita kirjailija Harri Nykänen, sarjan käsikirjoittaja Tapio Piirainen ja sarjan asiantuntijana käytetty Juha Siltala ovat aistineet vuosisadan lopun Suomessa.

”Niinpä”, ehdottomasti tutustumisen arvoinen osa suomalaista televisiokulttuuria!

Wes Andersonin ylistyslaulu humanismille

Odotukseni eivät olleet ylilatautuneet Wes Andersonin uusimman suhteen. Olin nähnyt ohjaajan tuotannosta The Roayl Tenenbaumsin (2001) useita vuosia aikaisemmin ja muistaakseni pidin elokuvasta. Myöhemmästä tuotannosta Darjeeling Limited (2007) ja Fantastic Mr. Fox (2009) ovat tuttuja; vaikka ensimmäisellä oli kiinnostavan ohjaustyön ansiosta puolensa, ei se ollut mielestäni millään tavoin mestariluomus, ja jälkimmäinen puolestaan oli hauska, mutta leffa taisi kuulua jonkin krapulasunnuntain ohjelmistoon, enkä tästäkään teoksesta myöhemmin tarkasteltuna kauheasti muistanut. Anderson ei siis ollut itselleni mikään tuttu ystävä, mutta kuitenkin sen verran myönteiset kokemukset herrasta oli, että olin valmis maksamaan Finnkinon viikonlopun ryöstöhinnan.

The Grand Budapest Hotel sijoittuu kuvitteellisen Zubrowkan tasavallan vuoristomaisemiin itäisessä Euroopassa. Aluksi katsoja tutustuu tähän entisten aikojen loistohotelliin 1960-luvun loppupuolella, kun Jude Lawin esittämä hermojensa kanssa kamppaileva kirjailija vetäytyy sen tarjoaman yksinäisyyden huomiin. Täällä kirjailija tapaa hotellin omistajan (F. Murray Abraham), joka tarjoilee tarinan hotellin päätymisestä omistukseensa.

Tarinan pääosassa ei ole varsinaisesti kertoja itse, vaan sotien välisenä aikana hotellia varmoin käsin pyörittänyt concierge Gustave H. (Ralph Fiennes). Gustave on pedantti naistennaurattaja ja runointoilija, joka pitää alaisensa nuhteessa, asiakkaansa (varsinkin iäkkäämmät rouvashenkilöt) tyytyväisinä ja tyydytettyinä ja itsensä hyväntuoksuisena. Elokuvan alussa eräs Gustaven vakiasiakkaista kuolee, ja Gustave lähtee hotellin pikkolon Zeron (Tony Revolori) kanssa kunnioittamaan vainajan muistoa viimeisen kerran. Paikalle on totta kai kokoontunut perinnön perässä myös edesmenneen rikkaan kaukaisimmatkin sukulaiset. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, josta ei puutu takaa-ajoja, huumoria tai murhia. Seikkailu kiidättää portieeria ja pikkoloa 1930-luvun maisemissa: Eurooppa kerää ylleen tummenevia pilviä, ja inhimillisyydelle on koko ajan vähemmän tilaa.

Tony Revolori (oik.) ja Ralph Fiennes parivaljakkona Wes Andersonin visuaalisessa mestariteoksessa.

Tony Revolori (oik.) ja Ralph Fiennes (kesk.) parivaljakkona Wes Andersonin visuaalisessa mestariteoksessa.

Kuten otsikosta voinee päätellä, pidin The Grand Budapest Hotelista valtavasti. Elokuva oli juuri sopiva sekoitus absurdia ja realistisuutta, huumoria ja vakavuutta, unohtamatta tietenkään omaleimaista ohjausta ja mahtavia näyttelijäsuorituksia. Pääosaparina seikkailevat Ralp Fiennes ja Tony Revolori muodostavat toimivan parivaljakon, ja nuori Revolori ei jää mielestäni kokeneen Fiennesin varjoon millään tavoin. Tämä ei kuitenkaan laske konkarinäyttelijän loistavan suorituksen tasoa. Olisin valmis jopa menemään niin pitkälle, että ylistäisin Fiennesin roolia keikaroivana Gustavena hänen uransa parhaaksi!

The Grand Budapest Hotelin sivuosat täyttyvät pitkästä listasta niin ikään mahtisuorituksia tykitteleviä tähtinäyttelijöitä: Adrien Brody, Willem Dafoe, Saraoirse Ronan, Jude Law, Edward Norton, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Bill Murray, Jason Schwartzman ja F. Murray Abraham. Wes Andersonin ohjausta ei voi kuin ihailla. Elokuvan esteettisyys on kerrassaan uskomatonta, mutta tarina ja henkilöhahmot pysyvät silti pääroolissa. Myös loistavat vuorosanat hurmaavat. Andersonin ote ei lipsu hetkeksikään.

Ralph Fiennes elämänsä roolissa.

Fiennes elämänsä roolissa.

Anderson ilmoittaa elokuvan aluksi, että The Grand Budapest Hotel on syntynyt itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942) kirjoitusten inspiroimana. Zweig oli  juutalaiseen perheeseen syntynyt kirjailija, jonka kenties tunnetuin teos on Shakkitarina (Schachnovelle). Zweig oli vannoutunut pasifisti, ja pyrki muun muassa kulttuurityön avulla lähentämään Saksan ja Ranskan suhteita. Kun rotuopit keräsivät yhä enemmän kannatusta kirjailijan kotimaassa, hän pakeni Brasiliaan. Zweig kuitenkin masentui Euroopan henkisestä rappiosta siinä määrin, että riisti hengen itseltään vuonna 1942. Zweigin tarinan tuntien Andersonin elokuvan maailma avautuu entisestään.

Itselleni elokuvakokemuksen loistavinta antia oli juuri sen pinnan alla väreillyt sanoma. Anderson onnistuu loistavalla tavalla yhdistämään oudon huumorinsa ja värikkään fantasiansa yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja moraalisiin kysymyksiin, kuitenkin ilman turhaa alleviivausta tai paasausta. Vaikka Andersonin elokuva on visuaalista karnevaalia ja posketonta huumoria, on se samanaikaisesti surullinen ja koskettava tarina ihmisistä, elämästä ja rakkaudesta. Se on muistutus katsojille, että vaikka menneisyys vaikuttaa ajoittain loistokkaalta ja nostalgiselta, eivät asiat välttämättä olleet paremmin. Voimmeko kuitenkin oppia menneestä? Katsokaamme nykyisen maailmamme henkistä tilaa ja olkaamme huolissamme, mutta pyrkikäämme parempaan.

The Grand Budapest Hotel on kerrassaan kaunis ylistyslaulu humanismille!

Narvikin sotamuseo ja historiakuva

Olipa kerran Pohjois-Norjassa kaupunki nimeltä Narvik. Nykysilmin katsottuna kaupunki ei ole mitenkään erikoinen. Maaliskuun myräkät heittävät loskaa naamalle, mistä johtuen sunnuntaipromenadista ei kehkeydy nautintoa. Vuoristomaisemat voi kuvitella upeiksi, mutta lumisateen ja sumun keskellä tämä työ vaatii mielikuvitusta. Eteläsuomalaisena ihmettelee, miksi joku haluaa tehdä elämänsä vaikeaksi asumalla täällä.

Keväällä 74 vuotta sitten Narvik oli kuitenkin hetken koko maailman keskipiste. Kaupungin halusivat itselleen niin Saksa kuin liittoutuneetkin. Ja toki norjalaisilla itselläänkin oli asiansa sanottavana kaupungin kohtalosta. Syynä kiinnostukseen eivät olleet hiihtomahdollisuudet, vaan Ruotsin rautamalmi, joka oli elintärkeää sotiville valtioille. Narvikin satama valikoitui 1880-luvulla portiksi, jonka kautta Pohjois-Ruotsin rautaa pystyi viemään ulkomaille vuoden ympäri. Samaisesta strategisesta syystä Narvik sai osakseen huomiota 1940-luvun Euroopassa.

Narvikin taisteluiden alettua satamaa alettiin nopeasti kutsua "laivojen hautausmaaksi".

Narvikin taisteluiden sytyttyä kaupungin satamaa alettiin nopeasti kutsua ”laivojen hautausmaaksi”.

Huhtikuun 9. päivänä 1940 Saksan merivoimat hyökkäsivät Norjaan. Päivää aikaisemmin Iso-Britannia oli alkanut miinoittaa Narvikin edustaa. Risteävistä intresseistä kehkeytyi useampi taistelu ja paljon sankarivainajia. Maailmanpolitiikan tasapaino siirtyi kuitenkin loppukeväästä 1940 Skandinaviasta Ranskaan. Norjalaiset joukot taistelivat yhä saksalaisia vastaan, mutta kun Etelä-Norja antautui, myös pohjoisen joukot joutuivat laskemaan aseensa. Kesäkuun 10. päivä saksalaiset marssivat Narvikiin, ja kaupunki vapautui miehityksestä vasta vuonna 1945.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten  itävaltalaisia alppijääkäreitä ja ranskalaisia legioonalaisia.

Narvikin haastavat vuoristo-olosuhteet vaativat sotilailta erittäin paljon. Tästä johtuen armeijat käyttivät Pohjois-Norjassa erikoisjoukkoja, kuten itävaltalaisia ja ranskalaisia alppijääkäreitä .

Narvik esittäytyy norjalaisessa sotahistoriassa merkittävänä kaupunkina, ja lukija voi löytää menneisyyden tapahtumista sankaritarinoita urhoollisista patriooteista. Tästä johtuen kaupungissa on toiminut Norjan Punaisen ristin sotamuseo Røde Kors Krigsmuseum aina vuodesta 1964 lähtien. Vuonna 1980 museo muutti nykyisiin tiloihinsa.

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Panssarivaunu vartioi sotamuseon sisäänkäyntiä

Narvikin sotamuseo tarjoaa vierailijalle paljon tietoa Narvikin taisteluista. Kiinnostunut löytää kuvia ja pienoismalleja taistelulaivoista ja lentokoneista, vanhoja aseita ja sotilaiden tarvikkeita. Ongelmana kuitenkin on, ettei sotamuseo edusta akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa. Sotaa katsellaan huoletta norjalaisten silmälasien takaa, jolloin saksalaiset näyttäytyvät pahoina, liittoutuneet hyvinä ja norjalaiset sankareina. Museon esittämässä versiossa ”rauhaarakastavat” narvikilaiset ja heidän ”pieni kylänsä” joutuivat ”shokkiin” havaittuaan maanmiestensä ”ruumiiden kelluvan satamassa” . Tästä huolimatta pienen kylän asukkailla riitti sisua kohdata natsit. Lapphaugenin taistelu oli ensimmäinen kerta toisessa maailmansodassa, kun saksalaiset joukot ”pysäytettiin, lyötiin ja pakotettiin perääntymään” (lainaukset ovat peräisin museon opasvihkosesta). Varmuuden vuoksi Lapphaugenin urhoolliset tapahtumat toistetaan näyttelyssä useaan otteeseen.

Häiritsevää museossa ei ollut ainoastaan tarjotun tiedon puolueellisuus ja mustavalkoisuus, vaan myös kaiken analyysin puute. Asioita ja tavaroita ainoastaan esitettiin, eikä tapahtumien taustalta pyritty löytämään syy-seuraussuhteita. Museo oli myös täynnä erilaisia esineitä, joiden merkitystä ei vaivauduttu selittämään. Tuskinpa ikä voi olla ainoa syy esineiden olemassaololle museon näyttelyssä.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Huone täynnä sairaanhoitoon liittyviä esineitä. Harmikseni niistä ei kerrottu opasvihkossa mitään.

Museokokemus on parhaimmillaan eläytymistä, uuden tiedon omaksumista, ajatuksia ja mukaansatempaavia tarinoita. Hyvä opas on usein kullanarvoinen; ainoastaan vanhaa vaasia tuijottamalla ei kukaan keksi vaasin takana olevaa kummitustarinaa. Myös nykyteknologia mahdollistaa museosta nauttimisen aivan toisella tapaa kuin aiemmin. Sekä opastetut kierrokset että tabletit loistivat kuitenkin poissaolollaan, ja vierailija sai tyytyä opastevihkoseen.

Vierailu museossa oli toisaalta erittäin mielenkiintoinen kokemus. Museoiden yhteiskunnallinen funktio on erittäin tärkeä, sillä ne rakentavat ihmisten historiakuvaa; mikä on muistamisen arvoista, mikä puolestaan ei ja miten menneisyys tulee muistaa. Narvikin sotamuseo toteuttaa myös tätä tehtävää: Museo ylläpitää ja siirtää mustavalkoista kuvaa Norjan sotahistoriasta jälkipolville. Tämän vuoksi museon käytävillä kirmanneet pikkulapset saivat mieleni mustaksi. Narvikin sotamuseon tapaiset paikat laittavat pohtimaan kotimaisten museoiden nykytilaa. Itse toivon hartaasti (ja naiivisti?), etten löydä vastaavaa paikkaa Suomesta.

Tarinan opetuksena: Tämän museon vuoksi ei kannata vaivautua Narvikiin!

Mahdollista oli myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Museossa oli mahdollista myös istahtaa pulpettiin (!) kunnioittamaan Narvikissa kaatuneiden norjalaisten muistoa.

Kuka määrittelee kansan?

Vastaus: Populisti.

Benedict Andersonin määritelmän mukaan kansa on kuviteltu yhteisö. Lontoo antaa hyvän kohteen lähestyä Andersonin ideaa, sillä lontoolaisuus on helppo ymmärtää konstruktioksi.

Julien Tamplen erinomainen dokumentti Lontoo, uusi Babylon (London, The Modern Babylon) maalaa kuvan Iso-Britannian pääkaupungin historiasta. Elokuvasta käy ilmi, kuinka Lontoo on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana ja millaisia kasvukipuja kaupungilla on ollut. Lontoolaisuus on muuttunut ajan saatossa, ja lukuisat maahanmuuttajat ovat tuoneet osan kulttuuristaan mukanaan. Kaupungin historiassa osa on aina kammoksunut vierasta: milloin irlantilaisia, jamaikalaisia, sikhejä, pitkätukkaisia miehiä, minihameita, punkkareita, somaleja. Eri ryhmät ovat kuitenkin sulautuneet osaksi kaupunkia ja muuttaneet samalla lontoolaisuutta. Madness-solisti Graham ”Suggs” McPherson kiteyttää lontoolaisuuden ytimen: ”It’s just a process, man.” Ei ole löydettävissä mitään alkuperäistä lontoolaisuutta, on löydettävissä vain lontoolaisuuden prosessi. Ennen ajanlaskun alkua Londiniumissa puhuttiin vielä latinaa.

Mutta ilmiö ei rajoitu ainoastaan lontoolaisuuteen. Emme esimerkiksi löydä Karjalan kunnailta tai Kainuun metsistä alkuperäistä suomalaisuutta tai Suomen kansaa. Kuten lontoolaisuus, suomalaisuuskin on alati muuttuva konstruktio. Mikko Lehtonen määrittelee asian seuraavasti: ”suomalaisuus ei ole ajasta aikaan samana pysyvä ominaisuus, vaan jatkuvasti käynnissä olevan kansallisen identiteetin tuottamisen kulloinenkin tulos” (Lehtonen 2004, 9).

Suomalaisuus kehittyy suhteessa muuhun maailmaan. Nykyisin hyvin monet määrittelevät osaksi suomalaisuutta Kanadasta lähtöisin olevan talviurheilulajin, osa puolestaan näkee suomalaisuutta alkujaan argentiinalaisessa paritanssissa.  Myös peruna ja leijona kuuluvat suomalaisuuteen, vaikka ne eivät luonnostaan usein esiinny Suomen miljöössä.

Kansa itsessään on määrittelyn tulos, sillä jokainen ihmisryhmä koostuu keskenään erilaisista yksilöistä. Jokainen heistä näkee ryhmän eri tavalla. Tästä syystä sosiaalisella ryhmällä ei voi myöskään olla yhtenäistä identiteettiä. Ja itse asiassa ryhmän muodostavat yksilöt kuuluvat aina myös useampaan muuhun ryhmään ja saattavat samaistua sellaisiin ryhmiin, joihin muut eivät heitä laske kuuluvaksi.

Nyt päästään edustuksellisuuden ikuiseen ongelmaan. Koska ei ole olemassa aitoa kansan tahtoa, mitä tahtoa kansan edustajat sitten toteuttavat?

Kenellä on valta määritellä kansa ja mikä sen tahto on? Tämä määrittelyvalta on jatkuvan kamppailun kohde. Kansa onkin näyttäytynyt hyvin erilailla riippuen, onko sen määritellyt esimerkiksi työväenliike vai porvarit. Eronsa on varmasti myös perussuomalaisten näkemyksellä suomalaisuudesta ja Pekka Himasen käsityksellä samasta käsitteestä. Onko suomalainen keskiluokkainen, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu eurooppalainen, vai jotain muuta? Mediassa tehdään päivittäin määrittelyä suomalaisuudesta (laskin päivän paperihesarista 1.12. viisi juttua, joissa jollakin tapaa otetaan osaa tähän määrittelyyn). Presidenttikin osallistuu vuosittain tähän prosessiin: nähdäänkö Tampere-talolla 6.12.2013 edustava otos Suomen kansasta?

Vaikka edustuksellisuus on ongelmallista, se on välttämätöntä. Eihän kukaan voi olla jatkuvasti kaikkialla edustamassa itseään (Young 2000, 124). Mikäli edustaja pyrkii edustamaan muitakin kuin itseään, hänen tulee määritellä ainakin itselleen suuren ihmisjoukon tahto: opiskelijapoliitikko määrittelee opiskelijoiden, kunnallispoliitikko kuntalaisten ja kansanedustaja kansan tahdon.

Mutta miten se populisti liittyy tähän kaikkeen?

Viime vuosina populismi (lat. populus, kansa) on noussut julkisen keskustelun aiheeksi – eikä loppua näy. Populismi määritellään usein kansansuosion tavoitteluksi. Pierre Rosanvallon määrittelee populismin toiminnaksi, jossa ehdotetaan ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelma kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle. (Rosavallon 2008, 210.)

Mutta, jos populisti pyrkii loihtimaan kuvitelman yhtenäisestä kansasta, tarkoittaako se, että kaikki edustajat ovat lopulta populisteja? Mikä on populistin vastakohta, jos populisti pyrkii määrittelemään määrittelemättömän? Eivätkö kaikki tee tätä? Elääkö meissä kaikissa siis pieni populisti? Rosavallon ei varmastikaan olisi samaa mieltä (sillä hän määrittelee populismin epäpolitiikaksi), mutta mitä mieltä sinä olet?

Lähteet:

Lehtonen, Mikko, Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, Mikko, Löytty, Olli &Ruuska, Petri (toim.) Suomi toisin sanoen. Vastapaino, 2004 Tampere.

Rosavallon, Pierre, Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Vastapaino, 2008 Tampere.

Young, Iris Mation, Inclusion and Democracy. Oxford University Press, 2000 New York.

Julien Templen Lontoo, uusi Babylon on katsottavissa Yle Areenassa (http://areena.yle.fi/tv/2059389). Suosittelen!

Monet blogitekstin ajatukset ovat heränneet Mikko Lehtosen luentojen ja niillä käytyjen keskustelujen aikana Tampereella keväällä ja syksyllä 2013.