Helsingin Sanomat

Turvapaikanhakijapolitiikka kaipaa dialogia, ei sanelua

Monikulttuurisuus, inhimillisyys ja Suomen vastuu ovat puhuttaneet härmäläisiä erityisen paljon tänä kesänä. Kansainvälinen tilanne EU:n raja-aitojen tuntumassa on jo useamman vuoden ollut niin tulehtunut, että tulijoita riittää viimein Suomeenkin asti.

Maahanmuuttoviraston arvion mukaan turvapaikkaa Suomesta saattaisi hakea 15 000 ihmistä eli 10 000 enemmän kuin alun perin oli arvioitu. Tieto perustuu kesäkuun määriin, joten lopullinen summa saattaa jäädä myös huomattavasti pienemmäksi. Varautua kuitenkin pitää, joten virasto perustaa lukuisia uusia vastaanottokeskuksia.

Turvapaikanhakijoiden olosuhteet ovat harvemmin kaksiset. Muun muassa Yle Puhe kuvaili uutislähetyksessään tänä aamuna, että merkittävä osa turvapaikanhakijoista on kokenut fyysistä kidutusta. Radion haastattelema mies kärsii perheenmenetyksen lisäksi myös veitsellä tehdyistä viiltohaavoista. Hän pelkää kiduttajiaan yhä niin paljon, ettei suostu toimittajien kuvattavaksi.

Tästä näkökulmasta tuntuu oudolta, että useat kunnat vastustavat vastaanottokeskuksien perustamista alueelleen. What the heck, eivätkö ihmiset tunne lainkaan sympatiaa? Esimerkiksi Yle uutisoi Salon vastaanottokeskuksen ympärillä käytävästä nimby-reaktiosta ja Maikkari puolestaan kertoi, kuinka Forssa torjui turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen.

Kuitenkin vastustusreaktiota tulee ymmärtää, jotta asioita voidaan viedä rakentavasti eteenpäin. Pekka Mykkänen kuvaili Helsingin Sanomissa erinomaisesti, kuinka merkittävässä asemassa samastuminen kärsivään ihmiseen on. Sama ihminen, jolle ei tulisi mieleenkään arvostella Jokelan koulusurmista traumatisoitunutta pelkuriksi, saattaa tehdä tämän Syyrian sisällissotaa pakenevan kohdalla.

Yksi asia, joka kunnanpäättäjiä ja kuntalaisia ärsyttää erityisesti, on valtion sanelupolitiikka. Syyttömien tuska saattaa helposti unohtua oman vitutuksen tieltä.

Ongelman ratkaisuksi ei ole tarjota patenttiratkaisua, joka toimisi aina ja joka kulttuurissa. Kuitenkin lähihistoria tarjoaa mielenkiintoisen esimerkkitapauksen aiheen tiimoilta.

Tukholman yliopiston kasvatustieteen professori Arne Trankell päätyi 1970-luvulla ratkaisemaan kunnallistason konfliktitapausta, joka liittyi suomalaistaustaisen romaniperheen asuttamieen ruotsalaiseen lähiöön. Trankell kirjoitti tapauksesta kirjan Kvarteret Flisan.

Aspin perhe muutti Flisanin lähiöön joulukuussa 1970, ja jo parin viikon kuluttua naapurit lähettivät ensimmäisen kantelukirjeen romaniperheestä. Kuten myöhemmin selvisi, syytä oli molemmissa osapuolissa. Konflikti yltyi ja Trankell hätyytettiin selvittämään kriisiä. Avohaavaa on kuitenkin vaikea parantaa, ja naapurit kyseenalaistivat tutkijan ammattipätevyyden ja uhkasivat joukkomuutolla, mikäli romaniperhettä ei häädetä. Naapurisopu ei palautunut, ja Aspien perhe asutettiin uuteen naapurustoon lokakuussa 1971.

Keskustellessaan Aspien naapureiden kanssa Trankellille hahmottui, että naapureita ärsytti ennen kaikkea tapa, jolla asuttamisen suhteen toimittiin. Perheen naapuri totesi:

Om man hade frågat oss och bett oss hjälpa till och gett oss den information som hade kunnat ges så hade nog saken utvecklat sig på ett helt annat sätt. Då hade vi kunnat ha mycket större fördragsamhet.

Uusi tilanne antoi kuitenkin mahdollisuuden sosiaaliselle kokeilulle, jossa Trankell tutkimusporukoineen hyödynsi oppimaansa. He kiersivät Aspien uudet naapurit ennen muuttoa ja kertoivat heille romaniperheen tulevasta muutosta ja puhuivat avoimesti Flisanin konfliktista. He myös pyysivät naapureilta apua naapurisovun säilyttämiseksi. Muuton jälkeen tutkijat vierailivat naapureiden luona kolmeen eri otteeseen tarkkaillakseen tapahtumien kulkua. Tapa toimi ainakin osan kohdalla, kuten erään naapurin toteamuksesta voidaan päätellä:

Jag tycker det är så kul att man kan hjälpa den här familjen bara genom att uppföra sig som en människa… bara genom att låta bli att vara jävlig helt enkelt.

Ilman ongelmia ei tästäkään asuttamistilanteesta selvitty, mutta kaiken kaikkiaan asiat loksahtelivat paikoilleen melko hyvin. Vuorovaikutus romanien ja muiden perheiden välillä helpottui ja ongelmista voitiin keskustella ilman niiden eskaloitumista suuriksi kriiseiksi.

Trankell näkee tapaustutkimuksensa antavan myös yleisiä ohjenuoria asutustoimenpiteille.

Dessutom lär oss projektet den inte oviktiga läxan att människor har behov av att bli respekterade, och att de vill att den oro de känner ska tas på allvar. De behöver någon som lyssnar på dem, och de vill att de människor som har ansvaret ska höra på dem och visa dem det intresse, som deras bekymmer motiverar. Då de inte upplever denna respekt, upphör deras lojalitet.

Trankellin tutkimuksen perusteella voidaan nähdä, että ihmisten sopeutuminen kulttuurieroihin voi olla kiinni niinkin yksinkertaisesta asioista kuin kunnioituksesta ja eri osapuolten näkemysten kuuntelusta ja huomioimisesta.

Nämä huomiot kannattaa pitää mielessä myös 2010-luvun suomalaisessa turvapaikanhakijapolitiikassa. Uskoisin loppukustannustenkin olevan huomattavasti pienemmät, jos viranomaiset varaavat hieman aikaa ihmisen kohtaamiselle. Olennaistahan on auttaa ihmisiä ymmärtämään, kuinka todellisuudessa pienellä vaivalla he voivat auttaa hätääkärsiviä kanssaihmisiään. Sen sijaan ylhäältä päin sanelulla lietsotaan ainoastaan vastakkainasettelua.

Ei lukukausimaksuille!

Kaikkien aikojen huonoin hallitus suunnittelee lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Seuraavaksi kerron, miksi tämä todella on idioottimaista.

Jo Pekka Kuusi opetti suomalaisille, ettei sosiaalipolitiikkaa tule tarkastella yksipuolisesti menoeränä. Hänen mukaansa tässä on arkiajattelusta seurannut ajatusvirhe, jossa tulojen tasoitus nähdään vain kansantaloutta kurjistavana tapahtumana, vaikka se tulisi nähdä taloudellista kasvua ruokkivana yhteiskunnallisena tulonsiirtona.

Kuusen (ja ennen kaikkea Gunnar Myrdalin) ajattelua mukaillen, totean lukukausimaksujen kohdalla vallitsevan samanlaisen arkiajatteluun pohjautuvan ajatusvirheen.

Liian yksinkertaista ollakseen totta? Aivan varmasti.

 

Tämänkaltainen kotitalouteen ja yritysmaailmaan istuva yksinkertainen kirjanpito ei sovi julkistalouteen tai politiikkaan, sillä yhteiskunnan tulonsiirtojen vaikutukset ovat paljon moninaisemmat ja kauaskantoisemmat. Tämä juuri luo vaikeutensa, sillä viivan alle jäävää todellisuutta on erittäin vaikea raapia kokoon.

Seuraavaksi kumoan muutaman lukumaksuihin liittyvän teesin:

1) Ulkomaalaiset opiskelijat ovat menoerä Suomelle

– Väärin. Ulkomaalaiset opiskelijat tuovat kulutuksen, työssäkäynnin ja näistä kertyvien suorien ja välillisisten verotulojen kautta julkiselle taloudelle jopa 200 000 euron nettohyödyn. Lisäksi ulkomaalaiset opiskelijat tuovat korkeakouluihin ja yhteiskuntaan kansainvälistä kokemusta, erilaisia näkökulmia ja, ah!, niitä innovaatioita.

2) Ulkomaalaiset opiskelijat kerryttäisivät kassaa entistä enemmän, jos he joutuisivat maksamaan lukukausimaksut

– Väärin. Mitä todennäköisimmin ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä romahtaisi täysin. Tähän viittaavat Tanskan ja Ruotsin kokemukset.

3) Suomeen tullaan ainoastaan ilmaisen koulutuksen vuoksi

– Osittain totta. Sanoisin, että tämä on myös Suomen vahvuus, jos koulutuksen taso turvataan myös jatkossa. Pitäisi ymmärtää, että kyseessä on Suomen sinisen meren strategia, josta tulisi olla ylpeä ja markkinoida äänekkäästi. Ilmaisella ja perustasokkaalla koulutuksella erotutaan muista. Sen vuoksi Suomi voisi olla seksikäs. Ikävä kyllä seksikkyydelle ei, peliteollisuutta ja cleantechia yms. lukuun ottamatta, ole muita syitä.

4) Ihmiset tulevat opiskelemaan, mutta lähtevät ilmaisen koulutuksen jälkeen takaisin kotiin

– Väärin. 67 prosenttia vuonna 2007 korkeakoulututkinnon suorittaneista ulkomaalaisista oli Suomessa vielä vuoden valmistumisensa jälkeen. Jääneistä 73 prosenttia työllistyi. Tämä selviää CIMOn raportista vuodelta 2012. On hyvä myös muistaa, että ne jotka eivät syystä tai toisesta jää Suomeen, kerryttävät silti yhteistä verokekoa opiskeluidensa aikana.

5) Lukukausimaksuilla ulkomaalaisia tulisi enemmän. Maksut tuovat uskottavuutta

– Väärin. Suomalaiset yliopistot eivät nouse Cambridgen tai California Institute of Technologyn tasolle yhdessä yössä parin tonnin lukukausimaksuilla. Älä unta näe, opportunisti. Tällainen kehitys vaatii vuosikymmenten rahallisen ja kulttuurisen panostuksen, mitä ei yhtään auta tutkimukseen käytettävän rahoituksen leikkaaminen.

Lukumaksujen käyttöönotto todennäköisesti ajaisi ihmiset opiskelemaan muualle. Jonnekin missä opetus on saman tasoista, ilma lämpimämpää ja elinkustannukset siedettävämpiä.

6) Lukukausimaksut saavat päättäjät arvostamaan opetuksen laatua ja houkuttelevuutta (HS 30.10.2014)

– Väärin. Onko oikein, että suuria poliittisia päätöksiä tehdään siitä syystä, etteivät poliitikot tahdo ymmärtää muuten? Ei. Sanoisin mieluummin, että edustajat vaihtoon.

7) Suomi suomalaisille, ei mamuja Suomeen

– Väärin. Ensinnäkään ei olemassa mitään pyhää alkuperäistä suomalaisuutta. Olen viitannut tähän aiemminkin. Mutta jos tarkastellaan asiaa kansallisvaltionäkökulmasta, niin Suomi tarvitsee maahanmuuttajia. Koulutuksen kautta heitä saadaan ja samalla kotoutetaan.

8) Suomi eurooppalaisille

– Väärin. HS:n (30.10.) mukaan lukukausimaksut ovat vähentäneet ETA-alueen ulkopuolisia opiskelijoita Tanskassa ja Ruotsissa, mutta eurooppalaisia maksut ovat houkutelleet.

Ensinnäkään en näe tässä oikeastaan eroa Suomi suomalaisille -ajattelutapaan. Pyrkimys on rakentaa uutta eurooppalaista nationalismia. Miksi Eurooppa tulisi rajata vain ”eurooppalaisille”? Lainausmerkit siksi, etten oikein tiedä mitä tuo eurooppalaisuus on. Rajataanko se eu-kansalaisuuden perusteella?

Toiseksi kysyisin, olisiko Ruotsin ja Tanskan kohdallakin kyseessä trendi, jossa köyhempien EU-maiden opiskelijat hakeutuvat sinne, mistä mahdollisesti löytyy työtä? Näin ollen opiskelijoiden määrän kasvusta ei voi kiittää lukukausimaksuja.

9) Ulkomaalaisille maksut, koska suomalaiset joutuvat maksamaan lukukausimaksuja ulkomailla

-Nyyh, ja väärin. Voitaisiinko tätä lähestyä solidaarisuuden näkökulmasta? Miksi meillä on vankka käsitys, että kaivonporaus Afrikassa on ainoa oikea maailmanparannuskeino? Eikö paljon tehokkaampaa ole  tarjota ihmisille mahdollisuus kouluttautua?

Lisäksi huomauttaisin, että koulutus on Suomen ainoita oikeita kilpailuvaltteja. Ei siis pilata sitäkin.

Kiitos unelmahallitus jälleen kerran! Pelottavinta on, ettei opposition suurissa puolueissa taida löytyä sen enempää tukea korkeakoulupolitiikalle.

Seuraavaa unelmatiimiä odotellessa. Voi pojat! Kuva: Suomenmaa

Seuraavaa unelmatiimiä odotellessa. Aika velikultia! Kuva: Suomenmaa

 

Kypäräpäät ja euroliberaalit samassa joukkueessa

Ennen muinoin Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Kokoomusta edusti kypäräpäinen pappi. Viime vuonna Hesarin Kuukausiliite järjesti piirroskilpailun, jossa haettiin Karin hahmoille moderneja korvaajia: ajatuksena oli, että klassikot olivat ajan kuluessa vanhentuneet. Lukijat kertoivat mielipiteensä, ja kilpailun ylivoimaiseksi voittajaksi selviytyivät Jukka Koivusaaren puoluehahmot. Äänestäneet näkivät kokkareita edustavan leveästi hymyilevän ja sliipatun pukumiehen.

Kari Suomalaisen näkemys Kokoomuksesta (oik.), KD:stä, Keskustasta ja SDP:stä. HS 14.12.1976.

Kari Suomalaisen näkemys Kokoomuksesta (vas.), KD:stä, Keskustasta ja SDP:stä. HS 14.12.1976.

Jukka Koivusaaren näkemys Kokoomuksesta 2013.

Jukka Koivusaaren näkemys Kokoomuksesta 2013.

Viime viikkoina Helsingin Sanomia seuratessani olen pohtinut, kuinka kokonaisvaltaisesti edellä kuvattu muodonmuutos papin lipereistä mittatilauspukuun on todella tapahtunut.

Toki myönnettäköön, että ensimmäisenä tuosta Koivusaaren hahmosta tulee mieleen puolueen nykyinen, jenkkihymystään tunnettu, puheenjohtaja Alex Stubb. Mutta missä määrin tämä kosmopoliitti edustaa puolueensa jäseniä?

Kansansuosio on kiistatta valtava, mistä kertovat melko selkeä voitto Kokoomuksen puheenjohtajavaaleissa, 148 101 ääntä Eurovaaleissa kuin myös lähes 119 000 seuraajaa Twitterissä. Kuitenkin puolueen aktiivit tuntuivat liputtavan aktiivisesti reaalipoliitikko Jan Vapaavuoren puolesta. Ja Stubbin valinta tuntui yllättävän, ainakin HS:n mukaan, niin asiantuntijat kuin toisten puolueiden puheenjohtajatkin.

Koti, uskonto ja isänmaa eivät ole tyystin kadonneet kansallisen taustajoukkojen ideologiapakista. Arvokonservatismi nosti viimeksi päätänsä, kun lakivaliokunta torjui kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista: kolme neljästä valiokunnan kokoomuslaisesta äänesti lakialoitetta vastaan. Välittömästi tämän jälkeen Kokoomuksen arvoliberaalien joukoissa nousi nurinaa, ja tapahtunutta valiteltiin niin Facebookin päivityksissä kuin blogimaailmassa. Muun muassa Kasary ry:n puheenjohtaja Janne Hälinen harmittelee, että lakivaliokuntaan valikoitui ”kohtuuttoman suuri edustus kokoomuksen konservatiivisiipeä.” Hän ilmaisee myös närkästyksensä siitä, että ”Holmlund ja kumppanit” eivät ilmaise suoraan vastustavansa lakialoitteen sisältöä.

Stubb itse on ollut vahvasti lakialoitteen puolella, ja muistutti joukkojaan, että puoluekokous päätyi myönteiselle kannalle tasa-arvoisen avioliittolain suhteen.

Näin siis Kokoomuksen arvoliberaalisiipi oli jälleen huomion keskipisteenä. Mutta ei pidä unohtaa, että todellisessa elämässä lakivaliokunta hylkäsi aloitteen. Hesari nosti mielenkiintoisesti esille, että vuosi 1967 muodostui valiokunnassa merkittäväksi rajaksi. Sitä ennen syntyneet äänestivät vastaan, myöhemmin syntyneet puolesta.

HS 25.6.2014

HS 25.6.2014

Kokoomuksen eduskuntaryhmän 44 jäsenestä 31 eli himpun verran yli 70 prosenttia on syntynyt ennen vuotta 1967. Lisäksi Janne Sankelo ja Jukka Kopra ovat syntyneet mystisenä rajavuotena. Mikäli siis Kokoomuksen kansanedustajat voitaisiin jakaa konservatiivi–liberaali-akselille syntymävuoden perusteella, suuri osa vastustaisi avioliittolakia ja kuuluisi näin Hälisen mainitsemaan ”konservatiivisiipeen”.

Tietenkään edustajien kategorisointi ei ole näin helppoa, mutta ehkäpä syntymävuodellakin on jotain vaikutusta ihmisen arvoihin. Mielenkiintoista olisi lisäksi tietää, kuinka moni puolueen vaikutusvaltaisista tukijoista kuuluu alle 47-vuotiaisiin. Villinä veikkauksena voisin heittää, että suomalaisten yritysten hallituksissa istuu aimo joukko tätä vanhempia ihmisiä, jotka äänestävät oikeistoa ja jakavat keskenään melko arvokonservatiivisen arvomaailman.

Mikko Lehtonen ja Anu Koivunen ovat jakaneet suomalaiset vuoden 2011 eduskuntavaalien perusteella kolmeen ryhmään: uusliberaalit globaalistajat, hyvinvointivaltion perinnön puolustajat ja uusnationalistit. (Lehtonen & Koivunen 2011, 11–12.) Vaikka uusi puheenjohtaja ja häntä tukevat Kokoomusnuoret tuntuvat kuuluvan kiistattomasti ensimmäiseen ryhmään, on kokoomuksen joukoissa paljon niitä, jotka tasapainoilevat eri ryhmien välillä.

Tätä kokkareiden värikkyyttä tukee Vesa Vareksen HS:n haastattelussa tarjoama luokittelu. Hän jakaa kokoomuslaiset aatesuunnat neljään kategoriaan. Joukossa on sosiaalireformistit, joiden juuret ovat vanhasuomalaisuudessa ja 1970-luvun remonttimiehissä (esim. Risikko). Toinen aatesuunta on markkina- tai talousliberaalit (esim. Vapaavuori). Kolmantena löytyvät konservatiivit eli se kypäräpäinen pappishenkilö. Neljäntenä ovat sivistysporvarit. Kahdella viimeisellä ei ollut Vareksen mukaan edustajaa puheenjohtajavaaleissa, vaikka Risikko saattoi vedota jossakin määrin myös konservatiiveihin. Stubbia Vares ei osannut sijoittaa mihinkään näistä ryhmistä, mutta ei hän ainakaan konservatiivi ole.

Vaikka HS:n uutisoinnissa ja somessa tuntuvat korostuvan Kokoomuksen sosiaalireformistiset ja markkinaliberaalit arvot, ei pidä vähätellä konservatiivisiiven vaikutusvaltaa puolueen sisällä; Stubb nousi johtoon kentän tuella, mutta kuinka pitkälle tuo kentän tuki lopulta riittää? Miten konservatiivit, sivistysporvarit ja sosiaalireformistit suhtautuvat brändiin nimeltä @alexstubb? Vares pohtii tätä samaa, sillä perinteisesti kokoomusjohtajat ovat olleet ”vakavia ja valtiomiesmäisiä”:

”Hän näyttää vetoavan suureen osaan suomalaisista, mutta vetoaako hän keski-ikäisiin tai vanhempiin kokoomuskannattajiin, jotka saattavat oudoksua hänen esiintymistapaansa.”

Alexander Stubb on erilainen ja vahvasti julkisuudessa esiintyvä kokoomusjohtaja. Kuva: Heini Kangasluoma.

Alexander Stubb on erilainen ja vahvasti julkisuudessa esiintyvä kokoomusjohtaja. Kuva: Heini Kangasluoma/ MTV3.

 

Tulevaisuus näyttää, kuinka Kokoomuksen linja ja joukkuehenki tulevat muuttumaan. Varmaa kuitenkin on, että jotain muutosta tulee tapahtumaan, niin erilainen persoona Stubb on verrattuna sillanrakentajana ja sosiaalireformistina tunnettuun Jyrki Kataiseen. Vahvat kannat niin Natosta, ay-liikemaksujen verovähennysoikeudesta ja vähän mistä tahansa vaikeuttavat varmasti tulevaa yhteistyötä muiden puolueiden kanssa. Vaikkakin Stubb on pääministeriksi valinnan jälkeen myös tullut vastaan ja pyrkinyt liennyttämään puolueiden välisiä suhteita, seuraavista vaaleista tulee erittäin mielenkiintoiset.

Saattaapa se teamspirit olla koetuksella myös omassa jengissä. Mutta kuka tietää, jos Stubb siivittää puolueensa vieläkin suurempaan menestykseen.

Vaikka Kokoomuksella on mennyt viimeisten vuosien aikana historiallisen hyvin, vaikuttaa kuitenkin siltä, että kulissien takana on vahvoja jännitteitä, jotka saattavat nousta pinnalle heikompien aikojen koittaessa. Ei olisi ensimmäinen kerta poliittisessa historiassamme, kun oikeistopuolue riitaantuisi ja jakaantuisi useampaan eri ryhmään. Mahtuvatko kypäräpäät ja sosiaalireformistit samaan joukkueseen markkinaliberaalien kanssa myös tulevaisuudessa? Tuskinpa kansallinen hajaannuksen partaalle ajautuu, mutta kasvavaa pukukoppivääntöä ja -valtataistelua uskaltaisin kuitenkin ennustaa.

 

Kirjallisuus:

Lehtonen, Mikko & Koivunen, Anu, Miltä tuntuu todella? Arjen kulttuuriset merkityskamppailut. Teoksessa Koivunen, Anu & Lehtonen, Mikko (toim.), Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino, 2011 Tampere.

Tapaus Vihtori Salokannel

Syyskuun 24. päivänä 1917 Pitkäniemen mielisairaalan työntekijöiden keskuudessa kuohui. Keväällä perustetun ammattiosaston, Pitkäniemen Palveluskunnan osaston, puheenjohtaja Vihtori Salokannel ilmoitti, että sairaalan johto oli irtisanonut hänet sairaalan palveluksesta. Perusteluna koneenkäyttäjän irtisanomiselle oli ”kykenemättömyys sähkötyöhön”. Ammattiosaston jäsenet eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä perustelua, ja he näkivät että taustalla oli paikallisen ay-liikkeen johtoon kohdistunut poliittinen vaino. Hieman irtisanomisen jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi ilmoituksen, jossa haettiin Salokanteleen paikan täyttäjää.

Salokannel selvitti ammattiosaston kokouksessa, että hän oli kääntynyt työtehtävissään Nokian sähkömestarin puoleen ja pyytänyt tätä Pitkäniemeen auttamaan työtehtäviin liittyen. Syynä avunpyynnölle oli, ettei Salokanteleen lähin esimies Nyström ollut ”kyennyt neuvoa antamaan”. Ilmeisesti Nyström koki Salokanteleen hyppineen varpailleen, ja hän valitti tapauksesta sairaalan johdolle. Pian valituksen jälkeen sairaalan johto totesi Salokanteleen olevan ammattitaidoton tehtäväänsä.

Ammattiosasto ryhtyi vastatoimiin. Se vetosi sairaalan taloudenhoitajaan, teknisen puolen ylimpään esimieheen, ja vaati tarkempaa selvitystä irtisanomisesta. Samalla osasto oli yhteydessä Suomen Tehdas- ja Sekatyöväenliittoon hakeakseen lupaa ja tukea mahdolliselle työtaistelulle.

Sairaalan taloudenhoitaja Svendelin ei juuri pitänyt ay-liikkeestä. Hän totesi, ettei peruuta tai anna kirjallista selvitystä irtisanomisesta, sillä ”hän ei tahdo olla osaston kanssa missään kirjeenvaihdossa”. Osasto äänesti työtaisteluun ryhtymisestä, ja äänet jakautuivat 48 puolesta ja 13 vastaan.

Marraskuun alussa sairaalan johto ja ammattiosaston edustajat kokoontuivat neuvottelupöydän ääreen. Toinen puoli vannoi Salokanteleen olevan pätevä ammattimies, toinen puolestaan perusteli miehen ammattitaidottomuutta. Neuvotteluissa ammattiosasto ei kyennyt aukottomasti todistamaan, että irtisanominen olisi ollut väärin perusteltu, ja näin sairaalanjohdon päätös jäi voimaan.

Sähköinen ilmapiiri oli valmis työtaistelulle, mutta Salokannel ilmoitti itse, ettei halunnut enää tapauksen johdosta työskennellä Pitkäniemessä. Ammattiosasto tunsi itsensä voimattomaksi: ”Nykymaailma vaatii todistuksia ja niitä on vaikea löytää sillä isännistö ei ole ajanut itseään umpikujaan”. Sairaalan johto pelasi tällä kertaa kotikentällään, eikä ammattiosasto kokenut olleensa tasapuolinen neuvottelukumppani. Tappio jäi kuitenkin kaivertamaan, tapauksen korostettiin pysyvän ”tuoreessa muistissa” tulevien aikojen varalta.

Salokannel poistui sairaalan alueelta marraskuun 4.päivä taskussaan osaston antama lahja kiitoksena osaston ensimmäisenä puheenjohtajana toimimisesta. Vihtori Salokanteleen tapaus ei kuitenkaan unohtunut, vaan se nousi uudelleen esille tammikuussa 1918, jolloin työntekijät ottivat vallan sairaalassa.

 

Tämä ja monet muut tarinat Pitkäniemen työntekijöiden historiasta löytyvät kirjasta ”Suljetun maailman työntekijät – Pitkäniemen ammattiyhdistyksen historiaa 1900–2014.” Kirja julkaistiin eilen Pitkäniemen juhlasalissa. Jos kiinnostuit kirjasta, lähetä mailia osoitteeseen t.k.siltanen@gmail.com

 

Tikli ja lentämisen mahdottomuus

Tarinan alussa raskolnikovilainen hahmo kamppailee omatuntonsa kanssa amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Vainoharhainen amerikkalainen, pelkotiloja ja kuumetta, ongelmallinen äiti–poika-suhde, joulu yksin vieraassa kaupungissa. Kuka on tämä lukijalle tuntematon amerikkalainen ja kuinka hän on päätynyt Amsterdamiin?

Donna Tartt aloittaa uutukaisensa Tiklin (The Goldfinch) vahvasti. Aloitustapa on tuttu Tarttin kulttimaineeseen nousseesta esikoisesta Jumalat juhlivat öisin (The Secret History), jossa lukijalle tarjottiin avaimet tarinan ymmärtämiseen jo kättelyssä. Ja tapa tuntuu toimivan; kuten esikoinen, myös Tikli tempaisee otteeseensa, josta paluuta ei ole.

Donna Tartt: Tikli

Donna Tartt: Tikli

Lukijalle selviää melko nopeasti, että alun amerikkalainen, Theo nimeltään, koki varhaisnuoruudessaan järkyttävän tragedian. Eräänä keväisenä päivänä Theo hakeutui äitinsä kanssa sateelta suojaan newyorkilaiseen Metropolitan-taidemuseoon, ja äiti ja poika käyttävät tilaisuuden hyväksi tutustumalla alankomaalaisten mestareiden töihin. Kohtalon oikusta museossa tapahtuu juuri silloin terrori-isku. Theo jää ihmeen kaupalla henkiin ja toipuessaan räjähdyksestä, hän varastaa sekavassa mielentilassa mukaansa Carel Fabritiuksen Tiklin.

Maalaus esittää jalastaan ketjulla vankina olevaa tikliä. Tikli on kuin vertauskuva Theon elämään; vaikka olisi kuinka rohkea ja päättäväinen, lentoon pääsee vain hetkeksi ja karkuun pääsy on toivotonta. Millaista on kasvaa aikuiseksi, kun nilkan ympärille asetetaan murtumaton ketju jo 13-vuotiaana?

tikli

Carel Fabritius, Het puttertje, 1654.

Tarina kuljettaa Theoa ja maalausta ympäri Yhdysvaltoja ja aina Eurooppaan asti. Matkalla tavataan värikkäitä henkilöhahmoja, jotka ovat kaikki pohjimmiltaan yhtä haavoittuvaisia kuin maalauksen pikkulintu. Haluaako Tartt sanoa, että meillä kaikilla oma ketjumme, jonka paksuus ainoastaan vaihtelee henkilöstä riippuen? Olemmeko kaikki oman kohtalomme vankeja?

Mieleenpainuvimpana hahmona erottuu Theon kaveri Boris. Jukka Petäjä rinnasti HS:n arvostelussaan Theon nykyaikaiseksi Huckleberry Finniksi ja Boriksen ”kokaa niiskuttavaksi” Tom Sawyeriksi. Vertauskuva on monella tapaa osuva ja onnistunut. Rinnastus Mark Twainiin on toki suuri kunnianosoitus kirjailijalle, mutta Donna Tartt on kiistatta yksi mielenkiintoisimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista. Twainin lisäksi Tarttin tarinankerrontaa on verrattu, niin Petäjän kuin Veijo Hietalankin toimesta, toiseen legendaan eli Charles Dickensiin.

Itseeni vetosi myös Tiklin paikoitellen film noir -elokuvista ammentava epätoivoinen tunnelma. En ihmettelisi, vaikka Theon kasvutarina muodostuisi nopeastikin nykykirjallisuuden klassikoksi. Kuvaus sukupolvensa edustajasta, joka elää jatkuvassa epävarmuudessa.

Tarttin Tikli on lähes yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi, mutta lukuelämyksenä vertaansa vailla. Puolessa välissä tavoitin itseni toivomasta, ettei romaani koskaan loppuisi. Tällaista tapahtuu itselleni vain ani harvoin. Paikoitellen kirjan loppupuolella oli hieman tyhjäkäyntiä, mutta kokonaisuutena ehdottomasti Pulitzerinsa ansainnut.

Kirja mahdollistaisi loputtoman analysoinnin, niin loistavasti Tartt luo yhteyksiä ja kuljettaa tarinaansa. Tikli on samanaikaisesti viihdyttävä, koskettava ja älykäs. Tämän vuoksi kehotan hankkimaan tai lainaamaan kirjan, ja varaamaan tarpeeksi aikaa uppoutumiselle. Toivottavasti seuraavaa Tarttia odottaessa ei mene yli kymmentä vuotta!

 

Donna Tartt: The Goldfinch
Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen 2014)
1.painos, WSOY
Kirjani alkuperä: oma

Suomi ja Krimin kriisi

Suomalaisessa mediassa pohditaan kovasti, miten Krimin niemimaan tapahtumat heijastuvat EU:hun ja Suomeen. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka sai suomalaiset varpailleen. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö kiirehti toteamaan, että Suomen tulee nostaa valmiuttaan, jottei sille käy kuin Ukrainalle. Puolustusministeri Carl Haglund perui tapaamisensa Venäjän puolustusministerin Sergei Šoigun kanssa, jottei lännessä ajateltaisi Suomen olevan jälleen suomettunut. Pääministeri Jyrki Katainen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja totesivat Suomen toimivan kriisin suhteen osana EU:ta, ja presidentti Sauli Niinistö tuomitsi Venäjän toiminnan kansainvälisen oikeuden vastaisena, vaikka korostikin keskusteluyhteyden ylläpitämistä Moskovaan tärkeänä.

Suomi osoitti välittömästi kenen puolella se on. Ja hyvähän se on, ettei tässä aleta nöyristelemään ja vaikenemaan Venäjänkään ulkopolitiikasta. Historia tuppaa kuitenkin opettamaan, että kriisit ovat usein vaikeasti ymmärrettäviä tapauksia. Historioitsijaa pidetään mustavalkoisena, mikäli tämä tarkastelee menneisyyden tapahtumia yksipuolisesti. Miksi siis nykyajan tapahtumien suhteen pitäisi toimia näin?

Pelonväristyksistä huolimatta on lohduttavaa, että asiantuntijat ja poliittinen eliitti ovat pyrkineet vakuuttelemaan ihmisille, ettei Suomi ole varsinaisessa sodanvaarassa. En halua kiistää sitä, ettei tilanne olisi Euroopan mittakaavassa todella vakava. Mutta myös median tulee ymmärtää, ettei pelonlietsonta ole tällä hetkellä järkevää. Tyylilleen uskollisena Aamulehti muun muassa uutisoi, että Ukrainan kriisi on ”myrkkyä” Suomen talouden elpymiselle. Mikäli ei sotilaallista uhkaa ilmene, niin sitten ainakin taloudellinen. Onneksi Kauppalehti muistuttaa, että Venäjän keskuspankilla on runsaasti ”vipuvartta” tukea ruplan kurssia.

Toki myös Paavo Väyrynen ennätti kommentoimaan kriisiä blogissaan. Hänen mielestään Haglund toimi typerästi peruessaan tapaamisen Sergei Šoigun kanssa: ”Tapaamisessa olisi voinut saada hyödyllistä tietoa Ukrainan kriisistä ja siinä olisi voitu pyrkiä vaikuttamaan rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.”

En totea seuraavaa monesti elämäni aikana, mutta olen Paavo Väyrysen kanssa samoilla linjoilla. Voisiko Suomen poliittinen johto toimia kriisin suhteen kerrankin rohkeasti? Suomen tuskin tarvitsee pelätä sodan syttymistä Venäjän kanssa tämän kriisin jälkeenkään, vaikka The Ulkopolitist onkin varmasti oikeassa analysoidessaan sivuillaan, että eskaloituessaan kriisi muuttaisi Itä-Euroopan kansainvälisen politiikan pelisääntöjä, millä olisi seurauksensa myös Suomelle.

Mutta tästä huolimatta (tai juuri tästä syystä!), voisiko poliittinen johtomme kantaa vastuuta kansainvälisessä politiikassa, hyödyntää hyviä suhteitaan niin itään kuin länteen ja toimia rauhanvälittäjänä eri osapuolten välillä? Presidentti Niinistö esittikin tämänsuuntaisia toimia keskustellessaan tilanteesta presidentti Putinin kanssa.  Rauha olisi koko Euroopan etu, mutta niin olisi myös mahdollisimman monen ihmishengen säästäminen. Parhaimmassa tapauksessa neutraaliutensa kanssa painiskeleva Suomi saisi hattuunsa niin hienon sulan, ettei Jorma Ollilan maabrändityöryhmäkään uskaltaisi sellaisesta edes toivoa. Ehkäpä seuraavalla kerralla YK:n turvallisuusneuvoston ovet aukeaisivat, kun Suomella olisi jotain näyttöjä myös vuoden 1975 jälkeen. Ja mitä Suomi voi menettää, mikäli se epäonnistuu rauhankyyhkyn tehtävissä?

Sen lisäksi, että pohdimme Krimin tapahtumien vaikutuksia Suomeen, voisimme pohtia Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Krimin tilanteeseen.

Kuka määrittelee kansan?

Vastaus: Populisti.

Benedict Andersonin määritelmän mukaan kansa on kuviteltu yhteisö. Lontoo antaa hyvän kohteen lähestyä Andersonin ideaa, sillä lontoolaisuus on helppo ymmärtää konstruktioksi.

Julien Tamplen erinomainen dokumentti Lontoo, uusi Babylon (London, The Modern Babylon) maalaa kuvan Iso-Britannian pääkaupungin historiasta. Elokuvasta käy ilmi, kuinka Lontoo on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana ja millaisia kasvukipuja kaupungilla on ollut. Lontoolaisuus on muuttunut ajan saatossa, ja lukuisat maahanmuuttajat ovat tuoneet osan kulttuuristaan mukanaan. Kaupungin historiassa osa on aina kammoksunut vierasta: milloin irlantilaisia, jamaikalaisia, sikhejä, pitkätukkaisia miehiä, minihameita, punkkareita, somaleja. Eri ryhmät ovat kuitenkin sulautuneet osaksi kaupunkia ja muuttaneet samalla lontoolaisuutta. Madness-solisti Graham ”Suggs” McPherson kiteyttää lontoolaisuuden ytimen: ”It’s just a process, man.” Ei ole löydettävissä mitään alkuperäistä lontoolaisuutta, on löydettävissä vain lontoolaisuuden prosessi. Ennen ajanlaskun alkua Londiniumissa puhuttiin vielä latinaa.

Mutta ilmiö ei rajoitu ainoastaan lontoolaisuuteen. Emme esimerkiksi löydä Karjalan kunnailta tai Kainuun metsistä alkuperäistä suomalaisuutta tai Suomen kansaa. Kuten lontoolaisuus, suomalaisuuskin on alati muuttuva konstruktio. Mikko Lehtonen määrittelee asian seuraavasti: ”suomalaisuus ei ole ajasta aikaan samana pysyvä ominaisuus, vaan jatkuvasti käynnissä olevan kansallisen identiteetin tuottamisen kulloinenkin tulos” (Lehtonen 2004, 9).

Suomalaisuus kehittyy suhteessa muuhun maailmaan. Nykyisin hyvin monet määrittelevät osaksi suomalaisuutta Kanadasta lähtöisin olevan talviurheilulajin, osa puolestaan näkee suomalaisuutta alkujaan argentiinalaisessa paritanssissa.  Myös peruna ja leijona kuuluvat suomalaisuuteen, vaikka ne eivät luonnostaan usein esiinny Suomen miljöössä.

Kansa itsessään on määrittelyn tulos, sillä jokainen ihmisryhmä koostuu keskenään erilaisista yksilöistä. Jokainen heistä näkee ryhmän eri tavalla. Tästä syystä sosiaalisella ryhmällä ei voi myöskään olla yhtenäistä identiteettiä. Ja itse asiassa ryhmän muodostavat yksilöt kuuluvat aina myös useampaan muuhun ryhmään ja saattavat samaistua sellaisiin ryhmiin, joihin muut eivät heitä laske kuuluvaksi.

Nyt päästään edustuksellisuuden ikuiseen ongelmaan. Koska ei ole olemassa aitoa kansan tahtoa, mitä tahtoa kansan edustajat sitten toteuttavat?

Kenellä on valta määritellä kansa ja mikä sen tahto on? Tämä määrittelyvalta on jatkuvan kamppailun kohde. Kansa onkin näyttäytynyt hyvin erilailla riippuen, onko sen määritellyt esimerkiksi työväenliike vai porvarit. Eronsa on varmasti myös perussuomalaisten näkemyksellä suomalaisuudesta ja Pekka Himasen käsityksellä samasta käsitteestä. Onko suomalainen keskiluokkainen, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu eurooppalainen, vai jotain muuta? Mediassa tehdään päivittäin määrittelyä suomalaisuudesta (laskin päivän paperihesarista 1.12. viisi juttua, joissa jollakin tapaa otetaan osaa tähän määrittelyyn). Presidenttikin osallistuu vuosittain tähän prosessiin: nähdäänkö Tampere-talolla 6.12.2013 edustava otos Suomen kansasta?

Vaikka edustuksellisuus on ongelmallista, se on välttämätöntä. Eihän kukaan voi olla jatkuvasti kaikkialla edustamassa itseään (Young 2000, 124). Mikäli edustaja pyrkii edustamaan muitakin kuin itseään, hänen tulee määritellä ainakin itselleen suuren ihmisjoukon tahto: opiskelijapoliitikko määrittelee opiskelijoiden, kunnallispoliitikko kuntalaisten ja kansanedustaja kansan tahdon.

Mutta miten se populisti liittyy tähän kaikkeen?

Viime vuosina populismi (lat. populus, kansa) on noussut julkisen keskustelun aiheeksi – eikä loppua näy. Populismi määritellään usein kansansuosion tavoitteluksi. Pierre Rosanvallon määrittelee populismin toiminnaksi, jossa ehdotetaan ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelma kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle. (Rosavallon 2008, 210.)

Mutta, jos populisti pyrkii loihtimaan kuvitelman yhtenäisestä kansasta, tarkoittaako se, että kaikki edustajat ovat lopulta populisteja? Mikä on populistin vastakohta, jos populisti pyrkii määrittelemään määrittelemättömän? Eivätkö kaikki tee tätä? Elääkö meissä kaikissa siis pieni populisti? Rosavallon ei varmastikaan olisi samaa mieltä (sillä hän määrittelee populismin epäpolitiikaksi), mutta mitä mieltä sinä olet?

Lähteet:

Lehtonen, Mikko, Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, Mikko, Löytty, Olli &Ruuska, Petri (toim.) Suomi toisin sanoen. Vastapaino, 2004 Tampere.

Rosavallon, Pierre, Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Vastapaino, 2008 Tampere.

Young, Iris Mation, Inclusion and Democracy. Oxford University Press, 2000 New York.

Julien Templen Lontoo, uusi Babylon on katsottavissa Yle Areenassa (http://areena.yle.fi/tv/2059389). Suosittelen!

Monet blogitekstin ajatukset ovat heränneet Mikko Lehtosen luentojen ja niillä käytyjen keskustelujen aikana Tampereella keväällä ja syksyllä 2013.

HS:n ongelmana jälleen opiskelijat

HS tekee sen jälleen! Pääkirjoituksessaan Hyvä, jos hallitus vihdoin tekee jotain 8.8.2013 valtakunnan ykkösaviisi ottaa kantaa opintotukeen. Ei sinänsä yllätä, että lehti näkee pitkien opiskeluiden olevan yksi syy valtakunnan huonoon jamaan. Ja ratkaisu on – jälleen kerran – opintotuen rajaaminen:

”Esimerkiksi opintotukeen saattaa tulla muutos, joka kannustaa suorittamaan tutkinnon nopeammin. Tätä yritettiin viime kevään kehysriihessä, mutta vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki torjui hankkeen ja vielä laski sen saavutuksekseen kehysriihen tiedotustilaisuudessa.” HS 8.8.2013

Paavo on siis pahis. Hän auttaa opiskelijoita lorvimaan pidempään korkeakoulussa. (Jos nostaa opintotukea 9 kuukautta vuodessa, tukea riittää kuudeksi vuodeksi. Viisi on useimmissa yliopistotutkinnoissa tavoitevalmistumisaika, yläraja on seitsemän.)

Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan tällä hetkellä yliopistojen ylemmän korkeakoulututkinnon mediaanisuoritusaika on 6,3 vuotta ja ammattikorkeakoulututkinnon 3,8 vuotta.

HS haluaa rajata opintotukea sen perusteella, että opiskelijat suorittaisivat tutkintonsa nopeammin. Mutta kuinka loogista on, että opiskelija jättäytyy opiskelemaan ”ylimääräistä” sen vuoksi, että hän tienaa maksimissaan 3,7 euron ”tuntipalkkaa” (opintoraha + asumislisä = 499,6e/kk ja 5 op = 135h)? Tällä tuntipalkalla voi elää lokoisasti kuusi vuotta. Jos työtä olisi tarjolla, eikö vähänkin rahaa ajatteleva ihminen valmistuisi ja ottaisi paikan vastaan?

Ajatuksen logiikka, että opintotuen heikentäminen nopeuttaa opiskeluja, on jokseenkin käsittämätön. Eikö nyt jo riittämättömän opintotuen leikkaaminen aiheuta joko lainanottamisen tai sitten työskentelyn lisääntymisen opintojen ohella? Koska tulevaisuuden työpaikka on monille opiskelijoista epävarma (HS uutisoi itse, kuinka syksy täyttyy yt-neuvotteluista), ja valmistumisen jälkeen monia odottaa perheen perustaminen, asunnon hankkiminen ja auton ostaminen, harva haluaa kuormittaa taakkaansa syömällä velaksi. Halu ottaa lainaa olisi toki eri, jos opiskelija voisi olla varma takaisinmaksukyvystään.

Koska laina ei kiinnosta, monet tekevät töitä opiskeluiden ohella. Tämä ei nopeuta opiskeluita. Mutta usein unohdamme, että nämä opiskelijathan ovat opiskeluidensa ohella siis jo työelämässä. Osa tekee sellaisia hanttihommia, joihin Suomessa koskevat vain ahkerimmat. Osa on jo mukana ”oman alansa” töissä. Molemmat ryhmät ovat yhteiskunnalle tärkeitä. Lisäksi yritykset arvostavat työkokemusta. Haluatko sinä palkata nuoren, joka ei ole tehnyt useaan vuoteen lainkaan oikeita töitä, mutta jolla on diplomi? Niinpä.

Yksi itseäni häiritsevä ajatus on se, että pitkät opinnot olisivat automaattisesti ongelma tai tyhjäntoimittamista. Tehokas ja hyödyllinen ihminen ei ole automaattisesti sellainen, joka valmistuu maisteriksi alle viidessä vuodessa. Laaja-alaisuudesta puolestaan voi olla sekä yksilölle että yhteiskunnalle hyötyä. Vaikkakin ymmärrän HS:n näkökulman: nykytoimittajilta ei tunnuta pahemmin odotettavan laaja-alaista sivistystä ja analyyttistä otetta.

Sitä paitsi on osoitettu, että suomalaiset korkeakouluopiskelijat pääsevät eurooppalaisia kollegoitaan nopeammin ”oman alan” töihin. Muun muassa työelämän tutkija Pasi Pyöriä sivuaa tätä Aikalaisen haastattelussa, ja toteaa: ”Poliittisella taholla on se väärinymmärrys, että tässä nykyisessä systeemissä olisi jotakin pielessä. Heidän kannattaisi vähän tarkemmin tutustua tutkimuksiin”. Tätä suosittelen myös HS:lle. Aloittaa voi vaikka työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Opiskeluaikainen työssäkäynti ja sen vaikutukset.

Jos kuitenkin halutaan lyhentää opiskeluaikoja, ei opintotuen leikkaaminen ole oikea ratkaisu.

Opintotuki mahdollistaa ihmisille edes jonkinlaisen toimeentulon opiskeluiden aikana. Tämän ja lukukausimaksuttomuuden vuoksi vähävaraisilla on paremmat mahdollisuudet opiskella ja kohota yhteiskunnan tikkailla. Suomalaisten korkea koulutustaso nostetaan monissa kilpailukyselyissä merkittäväksi tekijäksi. Miksi siis purkaa opintotukijärjestelmää, joka omalta osaltaan mahdollistaa Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn?

Lopettakaa nyt se opiskelijoiden syyllistäminen! Suuret ongelmat ovat jossain aivan muualla.

Matka hullujen saarelle

Aurinko lämmittää Östernin kannella. Laiva matkaa halki kuvankauniin Saaristomeren.   Mieltä lämmittää hotelli Strandbon terassilla nautittu kalapainotteinen aamiainen. Jostain takaa kuuluu saksaa. Nuoria, kenties vaihto-opiskelijoita, tai muuten vain Suomessa matkalla. Kuka tietää. Pidennettyä kesäviikonloppua ei voisi paremmin viettää. Östern saapuu Seilille. Tarkistan iPhonen näytöltä lauttaliikenteen aikataulun.  

Tervetuloa Seilille!

Tervetuloa Seilille!

Seilin saarella on ollut asutusta aina 1500-luvulta; kruununtalonpoikia ja maanviljelystä. Nykyisin saarelle majoittuu Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos. Kuuluisimmat Seilin asukkaista ovat kuitenkin yhteiskunnan marginaalista: spitaalisia, köyhiä, invalideja ja mielisairaita. Heille saarelle saapuminen ei ollut samanlainen kokemus kuin minulle: Heidät eristettiin muusta yhteiskunnasta, mukana oli 20 taaleria ja laudat ruumisarkkua varten – paluuta entiseen ei ollut.

Oleminen ei ollut kummoista. Spitaalisten ja mielisairaiden hoitokeinoina toimivat Kupittaan ja Naantalin terveyslähteiden vesi ja Jumalan sana. Jälkimmäisestä muistuttaa saarella yhä vanha 1730-luvulla rakennettu karunoloinen puukirkko. Rakennusmateriaali koostui saaristotuulen pieksämästä puusta, joten rakennus on säilynyt muiden aikakauden talojen mädännyttyä aikaa sitten. Potilaat asuivat pienissä hökkeleissä ja päätyivät lopulta kirkkomaahan ikuiseen lepoon.

Usko oli pitkään ainoita hoitokeinoja mielen sairauksiin.

Usko oli pitkään ainoita hoitokeinoja mielen sairauksiin.

Kävellessä maisema muuttuu koko ajan. Vanha mielisairaalan uusklassisistinen päärakennus pistää silmään saaristossa. Punaiset maatalousrakennukset sopivat tänne paljon luontevammin. Välistä maisema on kuin Välimerellä. Tunnelmaa tehostaa taustalla lipuvat purjeveneet. Kohta ollaankin jo metsän siimeksessä. Kirjosieppo laulaa, kauempaa kuuluu palokärjen nakutusta. Mietin, että vanhassa tavassa eristää mielisairaat näin kauniiseen paikkaan on samanaikaisesti jotain kaunista ja surullista. Olla vankina kauneuden keskellä. Toisaalta, ajatus kauniin luonnon rauhoittavasta (ja ehkäpä jopa parantavasta) vaikutuksesta ei tunnu kovin vieraalta.

Saari siirtyi kokonaan mielisairaiden hoitopaikaksi viimeisen spitaalisen kuollessa 1785. Vuodesta 1889 saarella hoidettiin ainoastaan naisia. Seilin mielisairaala toimi melko kauan, aina vuoteen 1962 asti. Eristämisen perinteestä kertoo myös saaren omavaraisuus. Vuodesta 1894 sairaalan taloudenhoitajat saivat viljellä maata ilmaiseksi. Nykyisin historiasta muistuttaa Fogdebyn karjatila, joka on yhä saarelaisten käytössä. Saarella oli lupa myös polttaa itse viinaa. Alkoholin uskottiin sopivan hyvin juuri mielisairaille.

J.P Gylichin suunnittelema komea päärakennus valmistui 1851.

J.P Gylichin suunnittelema komea päärakennus valmistui 1851.

Vierailu Seilillä saa minut ajattelemaan mielisairauden historiaa. Mielisairaat kuuluivat ja kuuluvat yhä yhteiskunnan marginaaliin. Se, kuinka kohtelemme marginaalissa olevia ihmisiä, kertoo paljon meistä itsestämme. Pitkään mielisairaanhoidossa koettiin ongelmaksi potilaan ulkoisesti poikkeava käytös. Tällöin yhteiskuntaan sopeutuneeksi katsottiin sellainen, joka käyttäytyi rauhallisesti ja säyseästi. Käsitys sairaudesta kytkeytyi vahvasti ajatukseen normaaliudesta. Samanlainen ajattelu on voimissaan vielä nykyäänkin, vaikka psykiatria ymmärtääkin mielen sairaudet paljon monipuolisemmin. Enää potilaita ei rauhoiteta lobotomialla, vaan lääkkeillä.

Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät hoitajat ja lääkärit pahuuttaan kiusanneet potilaita shokkihoidoilla ja kylpyhoidoilla. Esimerkiksi insuliinilla aiheutettu kooma oli 1940-luvulla järkevää ja uusinta lääketiedettä hyödyntävää mielisairaanhoitoa, joka näytti saavan aikaan oikeita tuloksia.

Mitä asioita me pidämme järkevinä, mutta joista tulevaisuuden ihmiset toteavat: ”eivät he pahuuttaan, vaan tietämättömyyttään…”? Tänään Helsingin Sanomat uutisoi, että Hus aikoo keskittää lähes kaiken pääkaupunkiseudun psykiatrisen hoidon yhteen isoon jättisairaalaan. Samassa laitospaikkoja vähennetään vuoteen 2020 mennessä 200. Tämä on kuulemma taloudellisesti järkevää. Mutta kestääkö suunnitelma tulevaisuuden ihmisten arvostelun?

 

Pyhän Timon uhrautuminen

Sanomalehdet ja poliittinen kenttä spekuloi kesäkuun, lähteekö Timo Soini Brysseliin vai ei. Eilen Perussuomalaisten Joensuussa pidetyssä puoluekokouksessa Soini ilmoitti, että kotimaa ja puolue menevät etusijalle, ja ”Ikea-kalustettu Brysselin-kämppä jää hopealle”. Soinin ilmoituksen jälkeen kokousväki osoitti johtajalleen suosiota seisten ja kiljuen: hän uhrasi oman urakehityksensä maanosan johtavana EU-kriitikkona jäädessään Suomeen ja Perussuomalaisten peräsimeen.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Ennen eilistä koko Suomi oli varpaillaan: mitä tekee Timo Soini? Sanomalehdet pitivät spekulointia yllä, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta tasaisesti koko kesäkuun. Lehden eri toimittajien linja oli, että Soini saattaa hyvinkin lähteä. Teemu Luukka kirjoitti 8.6.:

”Tiedon panttaamisessa ei ole kysymys julkisuustempusta, vaan Soini todella miettii vakavissaan lähtevänsä Brysseliin. Jopa niin vakavissaan, että se on aiheuttanut perussuomalaisten eliitissä levottomuutta. Soini on keskustellut aiheesta suhteellisen avoimesti puolueväen kanssa, mutta päätöstään hän ei ole tiettävästi kertonut kenellekään. Todennäköisesti lopullista päätöstä ei edes vielä ole.” (HS 8.6.)

Luukka myös pohdiskeli, että Soinin ura voisi nousta omiin sfääreihinsä Euroopassa: ”Soini voisi hyvinkin nousta EU-kriittisen europarlamenttiryhmän EFD:n johtajaksi. Soinista voi tulla EU-kritiikin kasvot koko Euroopassa, ei vain Suomessa.” (HS 8.6.)

Hesari ei suinkaan ole ainoa. Myös Aamulehti kertoi 18.6., kuinka Timolla on ikävä Brysseliä. Maaseudun Tulevaisuus puolestaan tiedotti 28.6., että ”Euroopassa Soini on ehdolla eurokriittisen populistiliikkeen johtohahmoksi.” Sanomalehdet pyörittivät Soinin todennäköistä uraa johtavana EU-kriitikkona niin paljon, että kesäkuun edetessä se alkoi tuntua jo varmalta tulevaisuudelta.

Kuitenkin on syytä muistaa, että Soini itse aloitti nämä spekulaatiot Ulkopolitiikka-lehdessä toukokuun lopulla. Tämän jälkeen hän piti itse asiaa esillä mediassa (esim. HS 18.6. ja 19.6.) — toimittajien ja asiantuntijoiden avustuksella tietysti. Tämä jännitysnäytelmä nimeltä T. Soinin vaikea päätös huipentui viimeiseen lukuun Uhrautuminen.

Päätöksellään jäädä Suomeen Soini saavuttaa jälleen suosion kannattajiensa keskuudessa. Ajoitus on mitä mainioin, sillä Perussuomalaisten rivit ovat alkaneet rakoilla viime aikoina, ja Soinin kannatus on laskenut ”jytkyn” jälkeen. Hän ei ole myöskään menestynyt gallupeissa, joissa on tiedusteltu kansan suosikkia seuraavaksi pääministeriksi. Nyt Soini on taas huipulla ja hänen asemansa puolueen johdossa on kiistaton. Pakostikin mieleeni tulee vuoden 1961 noottikriisi ja Honka-liitto, jolloin Kekkonen pelasi poliittisen opposition paitsioansaan ja nousi kansakunnan toivoksi.

Timo Soini on politiikkansa opiskellut. Hän tietää katolisena, kuinka suuri rooli uhrautumisella on länsimaisissa tarinoissa: Meillä on Jeesus ja marttyyrit, meillä on Horatius Cocles, Sven Dufva, Jeanne d´Arc, Kekkonen ja Jan Palach. Nyt meillä on Pyhä Timo, joka uhrasi oman uransa puolueensa ja isänmaansa vuoksi.

Mutta oliko Soinilla todellisuudessa mahdollisuus nousta maanosan johtavaksi kriitikoksi, vai oliko tämä suomalaisten journalistien keksintöä? Ja vaikka tulevaisuus EU:ssa olisi lohjennutkin, tällä hetkellä Soinilla näyttää olevan hyvät mahdollisuudet ministerinsalkkuun. Olisiko hänen vaikutusvaltansa EFD:n johtohahmona suurempi kuin pääministerinä, jona Soini haluaa itsensä nähdä tulevaisuudessa?

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vaikuttaa siltä, että Soinin ratkaisu pelata Brysseli-kortilla oli tarkkaan harkittua poliittista peliä, jolla hän vakiinnutti asemansa puolueensa johdossa, keräsi mediahuomion itselleen ja samalla teki itsestään marttyyrin ja sankarin.