historia

Matka hullujen saarelle

Aurinko lämmittää Östernin kannella. Laiva matkaa halki kuvankauniin Saaristomeren.   Mieltä lämmittää hotelli Strandbon terassilla nautittu kalapainotteinen aamiainen. Jostain takaa kuuluu saksaa. Nuoria, kenties vaihto-opiskelijoita, tai muuten vain Suomessa matkalla. Kuka tietää. Pidennettyä kesäviikonloppua ei voisi paremmin viettää. Östern saapuu Seilille. Tarkistan iPhonen näytöltä lauttaliikenteen aikataulun.  

Tervetuloa Seilille!

Tervetuloa Seilille!

Seilin saarella on ollut asutusta aina 1500-luvulta; kruununtalonpoikia ja maanviljelystä. Nykyisin saarelle majoittuu Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitos. Kuuluisimmat Seilin asukkaista ovat kuitenkin yhteiskunnan marginaalista: spitaalisia, köyhiä, invalideja ja mielisairaita. Heille saarelle saapuminen ei ollut samanlainen kokemus kuin minulle: Heidät eristettiin muusta yhteiskunnasta, mukana oli 20 taaleria ja laudat ruumisarkkua varten – paluuta entiseen ei ollut.

Oleminen ei ollut kummoista. Spitaalisten ja mielisairaiden hoitokeinoina toimivat Kupittaan ja Naantalin terveyslähteiden vesi ja Jumalan sana. Jälkimmäisestä muistuttaa saarella yhä vanha 1730-luvulla rakennettu karunoloinen puukirkko. Rakennusmateriaali koostui saaristotuulen pieksämästä puusta, joten rakennus on säilynyt muiden aikakauden talojen mädännyttyä aikaa sitten. Potilaat asuivat pienissä hökkeleissä ja päätyivät lopulta kirkkomaahan ikuiseen lepoon.

Usko oli pitkään ainoita hoitokeinoja mielen sairauksiin.

Usko oli pitkään ainoita hoitokeinoja mielen sairauksiin.

Kävellessä maisema muuttuu koko ajan. Vanha mielisairaalan uusklassisistinen päärakennus pistää silmään saaristossa. Punaiset maatalousrakennukset sopivat tänne paljon luontevammin. Välistä maisema on kuin Välimerellä. Tunnelmaa tehostaa taustalla lipuvat purjeveneet. Kohta ollaankin jo metsän siimeksessä. Kirjosieppo laulaa, kauempaa kuuluu palokärjen nakutusta. Mietin, että vanhassa tavassa eristää mielisairaat näin kauniiseen paikkaan on samanaikaisesti jotain kaunista ja surullista. Olla vankina kauneuden keskellä. Toisaalta, ajatus kauniin luonnon rauhoittavasta (ja ehkäpä jopa parantavasta) vaikutuksesta ei tunnu kovin vieraalta.

Saari siirtyi kokonaan mielisairaiden hoitopaikaksi viimeisen spitaalisen kuollessa 1785. Vuodesta 1889 saarella hoidettiin ainoastaan naisia. Seilin mielisairaala toimi melko kauan, aina vuoteen 1962 asti. Eristämisen perinteestä kertoo myös saaren omavaraisuus. Vuodesta 1894 sairaalan taloudenhoitajat saivat viljellä maata ilmaiseksi. Nykyisin historiasta muistuttaa Fogdebyn karjatila, joka on yhä saarelaisten käytössä. Saarella oli lupa myös polttaa itse viinaa. Alkoholin uskottiin sopivan hyvin juuri mielisairaille.

J.P Gylichin suunnittelema komea päärakennus valmistui 1851.

J.P Gylichin suunnittelema komea päärakennus valmistui 1851.

Vierailu Seilillä saa minut ajattelemaan mielisairauden historiaa. Mielisairaat kuuluivat ja kuuluvat yhä yhteiskunnan marginaaliin. Se, kuinka kohtelemme marginaalissa olevia ihmisiä, kertoo paljon meistä itsestämme. Pitkään mielisairaanhoidossa koettiin ongelmaksi potilaan ulkoisesti poikkeava käytös. Tällöin yhteiskuntaan sopeutuneeksi katsottiin sellainen, joka käyttäytyi rauhallisesti ja säyseästi. Käsitys sairaudesta kytkeytyi vahvasti ajatukseen normaaliudesta. Samanlainen ajattelu on voimissaan vielä nykyäänkin, vaikka psykiatria ymmärtääkin mielen sairaudet paljon monipuolisemmin. Enää potilaita ei rauhoiteta lobotomialla, vaan lääkkeillä.

Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät hoitajat ja lääkärit pahuuttaan kiusanneet potilaita shokkihoidoilla ja kylpyhoidoilla. Esimerkiksi insuliinilla aiheutettu kooma oli 1940-luvulla järkevää ja uusinta lääketiedettä hyödyntävää mielisairaanhoitoa, joka näytti saavan aikaan oikeita tuloksia.

Mitä asioita me pidämme järkevinä, mutta joista tulevaisuuden ihmiset toteavat: ”eivät he pahuuttaan, vaan tietämättömyyttään…”? Tänään Helsingin Sanomat uutisoi, että Hus aikoo keskittää lähes kaiken pääkaupunkiseudun psykiatrisen hoidon yhteen isoon jättisairaalaan. Samassa laitospaikkoja vähennetään vuoteen 2020 mennessä 200. Tämä on kuulemma taloudellisesti järkevää. Mutta kestääkö suunnitelma tulevaisuuden ihmisten arvostelun?

 

Kansallinen romanipolitiikka kelpaa esikuvaksi maailmalla

Helsingin Sanomat esittelee tänään Suomen romanien historian kulttuurisivuillaan. Kimmo Oksasen kirjoittamassa kirja-arvostelussa analysoidaan Panu Pulman toimittamaa ja monella tapaa merkityksellistä kuvausta yhden kansallisen vähemmistön historiasta. Kirja julkaistiin syksyllä 2012, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta ensimmäisten romanien saapumisesta Tukholman alueelle. Kuten Oksanen ihmettelee arviossaan, on merkillistä, ettei kirjaa julkaistu Ruotsissa ja ruotsiksi. Tunnelmia kirjan julkaisutilaisuudesta Ritarihuoneelta voi lukea Historian Lehden sivuilta (juttu sivulta 25).

Suomen romanien historia on merkityksellinen historianjulkaisu monella tapaa. Se on laatuaan ensimmäinen kattava kansallinen kuvaus romanien historiasta koko maailmassa. Merkityksellistä on myös, että kirjan tekijäpuolelta löytyy runsaasti romaneja. Kuten Oksanen toteaa, maailmalla romanien kirjoitustaito saati osallistuminen tieteelliseen työhön eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Oksanen kirjoittaa Kommentti-osiossa, että Itä-Euroopan romanikerjäläisten saapuminen Suomeen 2000-luvulla näytti, kuinka pitkälle suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on päästy. Suomessa ei ollut näkynyt kerjäläisiä useaan kymmeneen vuoteen. Kerjäläisromanit muistuttavat suomalaisten romanien historiasta ennen 1960-luvun sosiaalipoliittisia uudistuksia.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta "Europa erfindet die Zigeneuer.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta Europa erfindet die Zigeuner.  Kyseinen kirja siirtyy ehdottomasti myös omalle ostoslistalleni.

Mielestäni on varsin mielenkiintoista huomata, kuinka yhteiskuntamme elää vielä vahvasti kansallisvaltiosta ja nationalismista. Keskustelussa 2000-luvun romanikerjäläisistä nousee usein esille, että nämä kurjuudesta kärsivät ihmiset edustavat toiseutta. He eivät ole samaa ryhmää meidän kanssa, vaan esimerkiksi romanialaisia tai mustalaisia. Mieleen nousee suomalaisen romanipolitiikan historia, josta tunnemme nyt niin suurta kansallista ylpeyttä. Suomalainen romanipolitiikka on toiminut jopa vientituotteena Euroopassa.

Vielä 1960-luvulla suomalaiset romanit nähtiin vahvasti toisina, valtaväestöstä irrallisena vähemmistönä. Heidän sosiaaliset ongelmansa nähtiin usein vähemmistön heimotavoista johtuviksi. Huonot asunto-olot tai terveydelliset ongelmat eivät liittyneet valtaväestöön millään tavoin. Asenneilmasto muuttui 1960-luvun edetessä: vähemmistöt alettiin ymmärtää suomalaisiksi  ja hyvinvointivaltio ulotettiin 1970-luvulla koskemaan myös romaneja. Positiivinen kehitys jatkui 1990-luvulla, ja viimein konstitutionaalisen kehityksen myötä romanit saivat vähemmistöoikeutensa. Nyt 2000-luvulla romanit voivat juhlia yhdessä valtaväestön kanssa sitä, että suurimmat epätasa-arvon vuodet tuntuvat olevan takanapäin.

Mielenkiintoista on, milloin köyhään ja epätasa-arvoisessa asemassa olevaan väestönosaan aletaan suhtautua ilman erottelua. Eikö puutteessa elävään ihmiseen voisi suhtautua  kanssaihmisenä, eikä toisena eli toisten ongelmana? Toteamalla ongelmien johtuvan yksilön omista valinnoista, elämäntavoista tai etnisestä taustasta, voidaan sammuttaa omatunnon tuskat. Jos uskotaan, että ihmisoikeudet toteutuvat Euroopassa, niin eikö yksilö tai kansa tyri itse omat mahdollisuutensa. Mikäli yksilö on toisen maan kansalainen, hänen ahdinkonsa ei kosketa meitä. Hän ei kuulu meihin. Kuten eivät kuuluneet romanitkaan ennen 1960-lukua.