Maaginen realismi

Ihmeellinen Macondo

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.”

Näillä sanoilla alkaa Gabriel García Márquezin elämää suurempi teos Sadan vuoden yksinäisyys (Cien aňos de soledad). Kirja kertoo Buendían erikoisia persoonallisuuksia pursuavasta suvusta, ja heidän kotikaupungistaan Macondosta, jonka elämänrytmi tuntuu Suomen helmikuussa huumaavan hikiseltä.

Sain kirjan noin kuukausi sitten lahjaksi äidiltäni, joka oli löytänyt sen Suomalaisen kirjakaupan alelaarista muutamalla eurolla. Jokunen viikko sitten siirsin klassikon yöpöydälleni. Tammi-helmikuun murskaava työnmäärä on hidastanut lukuprojektiani hiukan, mutta tällä hetkellä olen suunnilleen kirjan puolivälissä.

Vielä on siis liian aikaista arvioida kirjaa kokonaisuutena. Tämän hetkinen suhtautumiseni on hieman hämmentynyt, mutta samalla varovaisen ihastunut. Márquezin rikas henkilökaarti hurmaa outoudellaan ja rehellisyydellään: kirjassa himo on himoa ja kylmäsydämisyys toisinaan puistattaa. Buendían suvun taipumus yksinäisyyteen tuntuu toisinaan ahdistavalta, toisinaan taas hahmojen kanssa saa nauraa. Henkilöhahmot ovat siis realistisia, mutta outouksineen samalla utopistisia satuhahmoja. Ei siis ihme, että Sadan vuoden genreksi on nimetty maaginen realismi.

Tällä hetkellä henkilöhahmojen suuri määrä tuntuu osittain myös hämmentävältä. Varsinkin Buendíojen taipumus nimetä lapsensa aina samannimiseksi, ei helpota kaikkien henkilöhahmojen syvällistä tuntemista. Koska olen lukenut kirjaa pieninä annoksina ennen nukkumaanmenoa, saattaa aloittaessa törmätä vaikeuksiin hahmottaa, kukas José Arcadio tässä olikaan kyseessä tällä kertaa. Macondossakun voi olla täysin mahdollista, että kyseessä on jo kertaalleen kuollut henkilö. Maagista realismia, todella!

Gabriel García Márquez: Cien aňos de soledad (1967)

Sadan vuoden yksinäisyys (Suom. Matti Rossi 1971)

23. painos WSOY 2010

Kirjani alkuperä: saatu lahjaksi