Paavo Arhinmäki

Luottamuksesta

Politiikassa puhutaan usein luottamuksesta. Koko poliittisen järjestelmän toimintakyky pohjautuu siihen. Kuten Mikael Jungner totesi Pressiklubissa (Heidi Hautalaan liittyen):

”Politiikka on sellaista, että kun sä oot ministeri, niin kun luottamus loppuu, se on saman tien ulos. Ei siinä oo kysymys siitä, onko syyllinen vai syytön. Joko sitä luottamusta on tai sitten sitä ei ole.”

Luottamus on luottamustehtävässä toimimisen ehto. Tämähän on sinällään itsestään selvää, eihän kukaan halua, että itseä edustaa ihminen, johon ei luota.

Poliitikkojen luottamus on noussut pinnalle viime aikoina. Heidi Hautala luopui ministerin toimestaan, koska hänellä ei ollut enää luottamusta. Kun Paavo Arhinmäki sammui Sotshissa, pääministeri joutui vastaamaan medialle, nauttiiko Arhinmäki enää hallituksen luottamusta.  Moni pohti varmasti myös luottamustaan Alexander Stubbiin, kun ministeri saattoi itsensä naurunalaiseksi maikkarin ”kokoperheenhuumoriohjelmassa”. Myös media uutisoi tasaisesti siitä, kehen poliitikkoon tai mihin instituutioon kansa luottaa eniten. Luottamus, luottamus, luottamus.

Luottamukseen vetoaminen on tuttua, mutta kuka todella määrittelee kehen voi luottaa? Onko se pääministeri tai poliitikon kollegat? Vai onko se kansa, jota poliitikot edustavat? Yksinkertainen vastaus on, että luottamus mitataan vaaleissa, jolloin kansa ilmaisee kehen se luottaa ja kehen ei. Tämän jälkeen päätöksenteko ulkoistetaan näille luotettaville edustajille. Harvoin vaalien välillä järjestetään kansanäänestyksiä poliitikon luottamuksesta. Voidaankin  puhua kahdenlaisesta luottamuksesta: ulkopäin tulevasta luottamuksesta (joka näyttäytyy esimerkiksi äänestyskäyttäytymisenä) ja poliittisen eliitin sisäisestä luottamuksesta.

Mutta mihin luottamus perustuu? Liittyykö luottamus edustajan luonteeseen; hyveellisyyteen ja moraaliin? Aristoteleen filosofiaan tutustuneet tietävät, että oikeamielisen hallitsijan erottaminen väärämielisestä voi olla vaikeaa. Luottamus voi kummuta ehkä myös koulutustaustasta: ammattilaisella (oli tämä sitten poliitikko tai sitten esimerkiksi lääkäri) on hallussaan sellaista tietoa, joka tekee toimijasta luotettavan, asiantuntijan. Mutta koulutustausta ei poista ongelmaa, että ihminen voi käyttää tietoaan ja asemaansa vääriin tarkoituksiin. Mistä tiedämme, etteivät omat asiantuntijamme ole juurikin niitä vekkuleita, jotka ylläpitävät, kuten Platonin kuuluisassa luolavertauksessa, varjonäytelmää kansalle? Mistä tiedämme, ettemme  istu itse yleisössä?

Platonin vastaus on, että kansa tarvitsee oikeamielisen filosofihallitsijan kertomaan sille, mikä on totta ja mikä ei. Ongelmina ovat, miten kasvatamme lahjakkaista nuoristamme oikeamielisiä, ja kuinka voimme olla varmoja, etteivät he käytä valtaansa väärämielisesti? Tarvitsemme lisää filosofeja, ihmisiä joilla on kyky nähdä asioiden oikea tila, kasvattamaan ja vartioimaan hallitsijoita. Mutta mistä tiedämme, että nämä vartijat käyttävät valtaansa oikein? Jos filosofihallitsijaa tarkkailevat toiset filosofit paljastavat kansalle hallitsijan väärinkäytökset, kuinka tiedämme, etteivät nämä vartijat käytä juuri sillä hetkellä valtaansa väärin? (Mikko Lahtinen ihmisen arvostelukyvystä ja filosofihallitsijasta, Lahtinen 2002, 12–19, 36–49.) Nämä antiikin ajoista ihmismieltä askarruttaneet kysymykset ovat yhä esittämisenarvoisia. Kehen voi luottaa? Kuinka arvioida hallitsijan hyveellisyyttä?

Lähtökohtaisesti demokraattisessa järjestelmässä on niin, etteivät kaikki edustajat nauti koko kansan tai edes äänestyskriteerit täyttävien ihmisten luottamusta. Kuinka moni Vasemmistoliittoa äänestänyt luottaa Jyrki Kataiseen? Tai puolestaan, kuinka moni Kokoomusta äänestänyt luottaa Timo Soiniin? Onko niin, että jokainen poliitikko kärsii luottamuspulasta, ja ratkaisevaa on hetki, kun omat tukijat ja poliittiset liittolaiset menettävät luottamuksensa edustajaan.  Luottamuspula vallitsee poliittisen eliitin sisällä, ja tällöin  poliitikon voi irtisanoa ilman kysymistä kansalta.

Monesti (ei toki aina!) luottamuspulaa edeltää se, että media nostaa tietyn poliitikon luottamuksen julkisen suurennuslasin alle. Vaikka poliitikon säännösrikkomuksista olisi tiedetty jo aikaisemmin eliitin piirissä, joskus vasta vallanvahtikoiran puututtua asiaan poliitikon luottamus joutuu kyseenalaiseksi. Tällaisessa tilanteessa kyse ei ole siis puhtaasti rikkeestä (poliitikon moraalittomasta toiminnasta), vaan puolueen ja järjestelmän maineesta (teon paljastumisesta laajalle yleisölle). Tällöin poliitikon ulkoapäin nauttima luottamus on vaarassa, mikä heikentää koko puolueen tai eliitin nauttimaa luottamusta.

Mielenkiintoista on tietysti myös pohtia median roolia. Miten voimme tietää, ettei media käytä valtaansa väärin? Eikö kyseessä ole samat ongelmat kuin Platonin filosofihallitsijoiden ja heidän filosofivartioidensa kohdalla? Kuten Jungner lainauksessaan ilmaisi, ei ole kysymys syyllisyydestä vaan luottamuksesta. Medialla on valtaa vaikuttaa siihen, keneen kansa luottaa ja kehen ei, ja ilmeisesti luottamuksen voi menettää jopa olematta syyllinen. Media myös monesti edustaa kansaa eliitille laatimalla kyselyitä ja haastattelemalla hallittavia, jonka pohjalta eliitti muodostaa itselleen kuvaa siitä, kuinka vahvaa heidän ulkoapäin tuleva luottamuksensa on.

Kuka siis vartioi mediaa ja sen vallankäyttöä? Mielestäni tämä on entistä tärkeämpi kysymys aikana, jolloin eri lehdet kopioivat uutisia nettisivuilleen toisten lehtien nettisivuilta, ilman sen kummempaa lähdekritiikkiä.

Pohdiskelua luottamuksen luonteesta vaikeuttaa se, etteivät samat säännöt päde kaikkiin ihmisiin. Toiset menettävät luottamuksensa helpommin kuin toiset. Kuten Kaarina Hazard osuvasti toteaa Taustapeili-ohjelmassa: mikäli Arhinmäen sijasta Sotshissa olisi sammunut Jutta Urpilainen, olisi luottamus todennäköisesti karissut helpommin. Eikä kyse ole vain sukupuolesta: esimerkiksi toisilta miespoliitikoilta hyväksytään tekstiviestit, kun taas toiset menettävät niiden vuoksi luottamuksensa. On syytä pohtia, mikä on se veteen piirretty raja, mikä määrittelee luottamuksen? Ja miten esimerkiksi pääministeri perustelee omaa luottamustaan yksittäisiin ministereihinsä?

Näyttää siltä, että luottamus on tunne tai suhde, jota on vaikea määritellä järkiperäisesti. Voidaan siis todeta, että joillakin sitä on ja toisilla taas ei, eikä tätä väittämää tarvitse sen paremmin perustella. Argumentointi luottamuksesta on kuitenkin vahvasti sidoksissa vallankäyttöön. Tästä syystä, kun poliitikko tai toimittaja mainitsee sanan luottamus tai luottamuspula, äänestäjien tulisi olla varuillaan.

Lähteet:

Lahtinen, Mikko, Ihminen, poliittinen eläin. Vastapaino, Tampere 2002.

HS:n ongelmana jälleen opiskelijat

HS tekee sen jälleen! Pääkirjoituksessaan Hyvä, jos hallitus vihdoin tekee jotain 8.8.2013 valtakunnan ykkösaviisi ottaa kantaa opintotukeen. Ei sinänsä yllätä, että lehti näkee pitkien opiskeluiden olevan yksi syy valtakunnan huonoon jamaan. Ja ratkaisu on – jälleen kerran – opintotuen rajaaminen:

”Esimerkiksi opintotukeen saattaa tulla muutos, joka kannustaa suorittamaan tutkinnon nopeammin. Tätä yritettiin viime kevään kehysriihessä, mutta vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki torjui hankkeen ja vielä laski sen saavutuksekseen kehysriihen tiedotustilaisuudessa.” HS 8.8.2013

Paavo on siis pahis. Hän auttaa opiskelijoita lorvimaan pidempään korkeakoulussa. (Jos nostaa opintotukea 9 kuukautta vuodessa, tukea riittää kuudeksi vuodeksi. Viisi on useimmissa yliopistotutkinnoissa tavoitevalmistumisaika, yläraja on seitsemän.)

Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan tällä hetkellä yliopistojen ylemmän korkeakoulututkinnon mediaanisuoritusaika on 6,3 vuotta ja ammattikorkeakoulututkinnon 3,8 vuotta.

HS haluaa rajata opintotukea sen perusteella, että opiskelijat suorittaisivat tutkintonsa nopeammin. Mutta kuinka loogista on, että opiskelija jättäytyy opiskelemaan ”ylimääräistä” sen vuoksi, että hän tienaa maksimissaan 3,7 euron ”tuntipalkkaa” (opintoraha + asumislisä = 499,6e/kk ja 5 op = 135h)? Tällä tuntipalkalla voi elää lokoisasti kuusi vuotta. Jos työtä olisi tarjolla, eikö vähänkin rahaa ajatteleva ihminen valmistuisi ja ottaisi paikan vastaan?

Ajatuksen logiikka, että opintotuen heikentäminen nopeuttaa opiskeluja, on jokseenkin käsittämätön. Eikö nyt jo riittämättömän opintotuen leikkaaminen aiheuta joko lainanottamisen tai sitten työskentelyn lisääntymisen opintojen ohella? Koska tulevaisuuden työpaikka on monille opiskelijoista epävarma (HS uutisoi itse, kuinka syksy täyttyy yt-neuvotteluista), ja valmistumisen jälkeen monia odottaa perheen perustaminen, asunnon hankkiminen ja auton ostaminen, harva haluaa kuormittaa taakkaansa syömällä velaksi. Halu ottaa lainaa olisi toki eri, jos opiskelija voisi olla varma takaisinmaksukyvystään.

Koska laina ei kiinnosta, monet tekevät töitä opiskeluiden ohella. Tämä ei nopeuta opiskeluita. Mutta usein unohdamme, että nämä opiskelijathan ovat opiskeluidensa ohella siis jo työelämässä. Osa tekee sellaisia hanttihommia, joihin Suomessa koskevat vain ahkerimmat. Osa on jo mukana ”oman alansa” töissä. Molemmat ryhmät ovat yhteiskunnalle tärkeitä. Lisäksi yritykset arvostavat työkokemusta. Haluatko sinä palkata nuoren, joka ei ole tehnyt useaan vuoteen lainkaan oikeita töitä, mutta jolla on diplomi? Niinpä.

Yksi itseäni häiritsevä ajatus on se, että pitkät opinnot olisivat automaattisesti ongelma tai tyhjäntoimittamista. Tehokas ja hyödyllinen ihminen ei ole automaattisesti sellainen, joka valmistuu maisteriksi alle viidessä vuodessa. Laaja-alaisuudesta puolestaan voi olla sekä yksilölle että yhteiskunnalle hyötyä. Vaikkakin ymmärrän HS:n näkökulman: nykytoimittajilta ei tunnuta pahemmin odotettavan laaja-alaista sivistystä ja analyyttistä otetta.

Sitä paitsi on osoitettu, että suomalaiset korkeakouluopiskelijat pääsevät eurooppalaisia kollegoitaan nopeammin ”oman alan” töihin. Muun muassa työelämän tutkija Pasi Pyöriä sivuaa tätä Aikalaisen haastattelussa, ja toteaa: ”Poliittisella taholla on se väärinymmärrys, että tässä nykyisessä systeemissä olisi jotakin pielessä. Heidän kannattaisi vähän tarkemmin tutustua tutkimuksiin”. Tätä suosittelen myös HS:lle. Aloittaa voi vaikka työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Opiskeluaikainen työssäkäynti ja sen vaikutukset.

Jos kuitenkin halutaan lyhentää opiskeluaikoja, ei opintotuen leikkaaminen ole oikea ratkaisu.

Opintotuki mahdollistaa ihmisille edes jonkinlaisen toimeentulon opiskeluiden aikana. Tämän ja lukukausimaksuttomuuden vuoksi vähävaraisilla on paremmat mahdollisuudet opiskella ja kohota yhteiskunnan tikkailla. Suomalaisten korkea koulutustaso nostetaan monissa kilpailukyselyissä merkittäväksi tekijäksi. Miksi siis purkaa opintotukijärjestelmää, joka omalta osaltaan mahdollistaa Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn?

Lopettakaa nyt se opiskelijoiden syyllistäminen! Suuret ongelmat ovat jossain aivan muualla.