Panu Pulma

Tarina impivaaralaisesta suvaitsevaisuudesta

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden eli Aleksis Kiven päivää. Alexis Stenvall syntyi 10.10.1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä. Aikanaan ankarasti arvosteltu kirjailija oli suomenkielisen kaunokirjallisuuden uranuurtaja, ja myöhemmin hänet on korotettu yhdeksi Suomen historian kansallissankareista. Kirjailijan syntymäpäivää on liputettu vuodesta 1950 lähtien ja lisämääreen ”suomalaisen kirjallisuuden päivä” 10. lokakuuta sai vuonna 1978. Aleksiksen innoittamana – ja kotiseutuylpeyttä tuntien – perehdyn Kiven tuotantoon: Tarkastelen kirjailijan pääteoksessa Seitsemässä veljeksessä (julkaistu vuonna 1870) esiintyneen romaniperheen Rajamäen rykmentin ja veljesten suhdetta, samalla pohtien Kiven luomaa kuvaa romaneista.

Aleksis Kivi todennäköisesti Albert Edelfeltin kuvaamana.

Mitä ilmeisemmin Albert Edelfeltin näkemys Aleksis Kivestä.

Kiven kuvaama veljeskatras – Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero – ei suurempia esittelyjä kaipaa. Mutta on syytä huomioida, että vaikka Kivi kuvaa veljekset suurta ymmärrystä ja lämpöä tuntien, hän kuvaa heidät myös nurmijärveläiseen yhteiskuntaan sopimattomiksi rääväsuiksi, jotka näkevät parempana ratkaisuna Impivaaran korpeen pakenemisen kuin koulunkäynnin tai armeijaan liittymisen. Ennen pakoaan villiin luontoon, veljekset ehtivät tunnetusti suututtaa paikallisen lukkarin ja tappelemaan naapureidensa kanssa. Jälkimmäinen ei ole mikään toverillinen paini, sillä se tulehduttaa Jukolan jullien ja Toukolan poikien välit aina kirjan lopulle asti.

Nurmijärvi, johon veljekset eivät sopeudu, ei kuitenkaan ole Kiven kuvaamana homogeeninen paikka, sillä veljekset kohtaavat tarinansa aikana toistaan värikkäämpiä henkilöhahmoja, laukkuryssän ja tietysti myös tämän tekstin tarkasteleman romaniperheen. Sivuhuomautuksena todeten, Kiven antama kuva monivivahteisesta maaseudusta noudattelee nykyhistoriantutkimuksen kuvaa suomalaisesta 1800-luvun agraarista yhteiskunnasta: myytti muinaisesta yhden kulttuurin Suomesta on harhaa. (Häkkinen, Pulma & Tervonen 2005.)

Veljekset törmäävät Rajamäen rykmenttiin ensimmäisen kerran epäonnistuneen koulunkäyntinsä jälkeisellä pakomatkalla, toki pienen paikkakunnan kasvatit tuntevat toisensa jo ennalta. Perhe kuvataan seuraavasti:

”Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaiken tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies, musta vilttihattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä pitkiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustan-punaista ilokonetta tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, katsellen kaulaansa aina tarjomusta mukaan. – Mutta kiltti kuppari on hänen akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin tuliaispussi. – On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän matkoillensa kylästä kylään, talosta taloon.”

Kivi kuvaa kirjassaan porukan äänekkääksi ja epäsiistiksi, mutta sympaattiseksi. Ja mitä ilmeisimmin heillä on paikkansa nurmijärveläisessä yhteisössä. Kuohitsijan ammatti oli erittäin merkityksellinen Aleksis Kiven aikaisessa maalaisyhteisössä: Hevosen taloudellinen merkitys oli suuri, ja kuohitsijoiden onnistuminen työssään vaikutti suoraan maatilan toimeentuloon. (Häkkinen 2005, 245–246.) Muusikonkaan kykyjä ei pidä väheksyä aikana ennen Spotifyta. Kaisa-vaimon kuppaustaidot puolestaan olivat entisajan ihmisiin kohdistuvaa hoitotyötä. Veljekset eivät kuitenkaan paljoa välittäneet romaniperheen tunteista tai harjoittamien ammattien tärkeydestä, vaan haistattelevat heille heti kättelyssä esittämällä romaniperheestä pilkkalaulun. Kaisa vertaa tämän jälkeen veljeksiä ryöväreihin ja petoihin, kun romaniperhe itse kulkee kunnialla pitkin teitä. Ja todella, Rajamäen rykmentti on tässä tarinan vaiheessa kunniallisempi kuin kirjan sankarina toimivat veljekset.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan näkemyksenä.

Rajamäen rykmentti Akseli Gallen-Kallelan kuvaamana.

Suunsoiton seurauksena – kunniallisuudestaan huolimatta – Mikko heittää veljeksiä kivellä. Ei kirjailija romaniperhettäkään enkeleiksi kuvannut. Myös vihanpito veljesten ja Rajamäen rykmentin välillä jatkuu kirjan lopulle, mitä lietsoo ja ylläpitää Eeron pilkallinen laulu impivaaralaisen arjen ja kurrapelien lomassa. Kuitenkaan veljet eivät pohjimmiltaan ole läpimätiä, eivätkä suhtaudu suoranaisen väkivaltaisesti Rajamäen rykmenttiin. Kun Eero ja Juhani suunnittelevat kivittämistä takaisin, estelevät muut heitä. Simeoni kritisoi veljiensä aggressiivista käytöstä:

”Voi te ilkeen-aikalaiset, te kalmukit ja koiran-kuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot!”

Konflikti rakentuu kahden eri etnistä taustaa edustavan ryhmän välille, mutta kyseessä on ennemmin suunsoitto ja naljailu kyläläisten kesken kuin rasismista kumpuava viha, vaikkakin veljekset tuovat ilmi myös ennakkoluulonsa romaneja kohtaan nimittelemällä heitä ”jumalattomiksi” ja ”villeiksi”. Tutkimuksen perusteella romaneihin liitettiin suomalaisessa maalaisyhteisössä vahva ryhmästigma, mutta tämä kohdistettiin yleensä vieraisiin romaneihin. Puolestaan kotipaikkakunnan ”tutut” romanit kuuluivat ainakin jossain määrin samaan paikallisyhteisöön. (Häkkinen 2005, 251, 255; Tervonen 2005, 265-268). Kiven veljeskatras on sisimmissään kunnon poikia, ja kivi jää heittämättä.

Mielenkiintoinen vivahde Kiven muutoin melko modernilta tuntuvassa tavassa käsitellä mustalaisjoukkoa on se, että Kaisa ennustaa suutuksissaan veljeksille, että heidän saunansa ja tupansa tulevat palamaan, jonka seurauksena veljet joutuvat etsimään suojaa paleltuville ruumiilleen. Tarinan muistavat tietävät, että Kaisan ennustus toteutuu jouluna, ja veljekset todella juoksevat hädissään Jukolaan saakka. Kiven romanihahmoihin liittyykin siis mystisyyttä, joka ei muutoin kirjassa tule esiin. Lukijalle jää epäselväksi, onko Kaisalla todella kyky nähdä tulevaisuutta vai osuuko hänen herjansa sattumalta oikeaan.

Vaikka tuittupäiset veljekset pakenevat sivistystä, he saavat lopulta Impivaaran tilan kukoistamaan. Kivi ei kuitenkaan kuvaa veljien taivalta sankarillisena, vaan ensisijaisesti aikuistumistarinana. Kirjan lopulla veljekset palaavat vanhaan yhteiskuntaansa, tehden rauhan niin lukkarin, Rajamäen rykmentin kuin myös Toukolan poikien kanssa. Eri osapuolet suhtautuvat aluksi varautuneesti veljesten tarjoamaan rauhanpiippuun, pitäen sitä vain uutena metkuna, mutta lukkarin vakuuttelujen jälkeen sovinto voidaan solmia. Sovintoa seuraa suuret pidot, joista ei juhlamieltä puutu:

”Aina iloisesti valkia leimusi, aina iloisesti Mikon viulu vinkui, vinkui että katto naukui ja nokiset orret vapisivat. Ympäri miehestä mieheen kiertoili kuohuva olut, naisesta naiseen höyryävä kahvi, ja kahvin saosta ennusteli Rajamäen Kaisa veljeksille onnen päiviä aina hautaan asti”

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta.

Gallen-Kallelan näkemys lopun yhteisestä illanvietosta ja sovinnonteosta.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Näin myös veljesten ja Rajamäen rykmentin suhteessa. Mutta mikä on Aleksiksen sadun lopullinen opetus? Ehkäpä opetus on se, että jo muinaisella Nurmijärvellä suvaitsevaisuus kulki samaa polkua aikuistumisen ja vastuunkannon kanssa?

Lähteet:

Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.), Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Helsinki 2005.

Häkkinen, Antti, Kiertäminen, kulkeminen ja muukalaisuuden kohtaaminen 1800-luvun ja 1900-luvun alun maalaisyhteisössä. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

Kivi, Aleksis, Seitsemän veljestä. Kustannusosakeyhtiö Otava Oy, 2007 Helsinki (3.p.).

Tervonen, Miika, Elämää veitsen terällä. Kiertävien romanien ja maanviljelijöiden väliset suhteet muistelukerronnassa 1920-1960. Teoksessa Häkkinen, Antti, Pulma, Panu ja Tervonen, Miika (toim.) 2005.

PS. Veljesten  tarinaan voi tutustua jälleen myös Kansallisbaletissa.

Kansallinen romanipolitiikka kelpaa esikuvaksi maailmalla

Helsingin Sanomat esittelee tänään Suomen romanien historian kulttuurisivuillaan. Kimmo Oksasen kirjoittamassa kirja-arvostelussa analysoidaan Panu Pulman toimittamaa ja monella tapaa merkityksellistä kuvausta yhden kansallisen vähemmistön historiasta. Kirja julkaistiin syksyllä 2012, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta ensimmäisten romanien saapumisesta Tukholman alueelle. Kuten Oksanen ihmettelee arviossaan, on merkillistä, ettei kirjaa julkaistu Ruotsissa ja ruotsiksi. Tunnelmia kirjan julkaisutilaisuudesta Ritarihuoneelta voi lukea Historian Lehden sivuilta (juttu sivulta 25).

Suomen romanien historia on merkityksellinen historianjulkaisu monella tapaa. Se on laatuaan ensimmäinen kattava kansallinen kuvaus romanien historiasta koko maailmassa. Merkityksellistä on myös, että kirjan tekijäpuolelta löytyy runsaasti romaneja. Kuten Oksanen toteaa, maailmalla romanien kirjoitustaito saati osallistuminen tieteelliseen työhön eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Oksanen kirjoittaa Kommentti-osiossa, että Itä-Euroopan romanikerjäläisten saapuminen Suomeen 2000-luvulla näytti, kuinka pitkälle suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on päästy. Suomessa ei ollut näkynyt kerjäläisiä useaan kymmeneen vuoteen. Kerjäläisromanit muistuttavat suomalaisten romanien historiasta ennen 1960-luvun sosiaalipoliittisia uudistuksia.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta "Europa erfindet die Zigeneuer.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta Europa erfindet die Zigeuner.  Kyseinen kirja siirtyy ehdottomasti myös omalle ostoslistalleni.

Mielestäni on varsin mielenkiintoista huomata, kuinka yhteiskuntamme elää vielä vahvasti kansallisvaltiosta ja nationalismista. Keskustelussa 2000-luvun romanikerjäläisistä nousee usein esille, että nämä kurjuudesta kärsivät ihmiset edustavat toiseutta. He eivät ole samaa ryhmää meidän kanssa, vaan esimerkiksi romanialaisia tai mustalaisia. Mieleen nousee suomalaisen romanipolitiikan historia, josta tunnemme nyt niin suurta kansallista ylpeyttä. Suomalainen romanipolitiikka on toiminut jopa vientituotteena Euroopassa.

Vielä 1960-luvulla suomalaiset romanit nähtiin vahvasti toisina, valtaväestöstä irrallisena vähemmistönä. Heidän sosiaaliset ongelmansa nähtiin usein vähemmistön heimotavoista johtuviksi. Huonot asunto-olot tai terveydelliset ongelmat eivät liittyneet valtaväestöön millään tavoin. Asenneilmasto muuttui 1960-luvun edetessä: vähemmistöt alettiin ymmärtää suomalaisiksi  ja hyvinvointivaltio ulotettiin 1970-luvulla koskemaan myös romaneja. Positiivinen kehitys jatkui 1990-luvulla, ja viimein konstitutionaalisen kehityksen myötä romanit saivat vähemmistöoikeutensa. Nyt 2000-luvulla romanit voivat juhlia yhdessä valtaväestön kanssa sitä, että suurimmat epätasa-arvon vuodet tuntuvat olevan takanapäin.

Mielenkiintoista on, milloin köyhään ja epätasa-arvoisessa asemassa olevaan väestönosaan aletaan suhtautua ilman erottelua. Eikö puutteessa elävään ihmiseen voisi suhtautua  kanssaihmisenä, eikä toisena eli toisten ongelmana? Toteamalla ongelmien johtuvan yksilön omista valinnoista, elämäntavoista tai etnisestä taustasta, voidaan sammuttaa omatunnon tuskat. Jos uskotaan, että ihmisoikeudet toteutuvat Euroopassa, niin eikö yksilö tai kansa tyri itse omat mahdollisuutensa. Mikäli yksilö on toisen maan kansalainen, hänen ahdinkonsa ei kosketa meitä. Hän ei kuulu meihin. Kuten eivät kuuluneet romanitkaan ennen 1960-lukua.