Per Albin Hansson

Kansankodin historiaa, osa IV

Tämä viikko on blogissani hyvinvointivaltion viikko. Tämän kunniaksi julkaisen viikon aikana jatkokertomuksen ruotsalaisen hyvinvointivaltion historiasta. Tänään on vuorossa kertomuksen viimeinen osa ”Kansankoti”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”, toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja” ja kolmas osa ”SAP:n matka kohti valtaa”.

 

Kansankoti

Vaikka kansankoti (folkhemmet) yhdistetään lähinnä sosiaalidemokraatteihin, sanana se ei ole vasemmistolaisten keksimä. Poliittisena terminä kansankotia käyttivät alun perin konservatiivipoliitikot, ja heidän suussaan kansankoti vastusti työväenliikettä ja sen ajamaa internationalismia. (Hilson 2008, 105–106) Per-Albin Hansson kuitenkin valjasti termin SAP:n käyttöön Riksdagissa pitämässä puheessaan vuonna 1928, mutta toisensisältöisenä. Nyt termi tarkoitti oikeudenmukaista yhteiskuntaa, joka muistutti onnellista kotia. Ruotsi tuli muuttaa täksi kansalaisten kodiksi ilman etuoikeutettuja kullannuppuja ja sorrettuja lapsipuolia.

Vaikka kansankodin merkitys muuttui termin siirryttyä sosiaalidemokraattien retoriseen työkalupakkiin, konservatiivien internationalismin vastaisuus ei kadonnut termin takaa. Kansankoti oli tarkoitettu ruotsalaisten kodiksi, ja perheenjäsenyys ojennettiin Ruotsin kansalaisuuden muodossa. Voidaankin todeta, että kaikkien yhteiskuntaluokkien yhteinen koti oli ideana hyvin vieras internationalismille (lue jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys”). Kansankoti kutsui kaikkia ruotsalaisia liittymään yhteen, unohtaen samalla muiden maiden proletariaatin.

Idea kansankodin taustalla oli samanaikaisesti hyvin sosiaalidemokraattinen. Tarkoituksena oli murtaa sosiaaliset ja taloudelliset raja-aidat maan sisällä, jolloin myös yhteiskuntaluokat tulisivat katoamaan. Idea oli ristiriidassa ortodoksisen marxilaisuuden kanssa, mutta suhteutettuna Ruotsin ja ruotsalaisen työväenliikkeen historiaan, yhteistyötä korostanut idea ei tunnu kovin erikoiselta.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson  oli vuodet 1932-1946.

Per Albin Hansson toimi SAP:n puheenjohtajana vuosina 1925-1946. Pääministerinä Hansson oli vuodet 1932-1946.

Samaan aikaan kun Ruotsin sosiaalidemokraatit omaksuivat kansankotiterminologiansa, muualla Euroopassa samankaltaista retoriikkaa käyttivät äärioikeistopuolueet. SAP kykeni taitavasti mukautumaan yhteiskunnan muutoksiin ja valjastamaan kasvavan nationalismin oman puolueensa eduksi. Puolue korvasi luokkakäsitteen kansakäsitteellä, ja onnistui saavuttamaan kannatusta myös työväenluokan ulkopuolelta (Berman 2006, 162–167.) Tämä oli yksi merkittävä syy siihen, ettei Ruotsissa juuri noussut äärioikeistolaista liikehdintää sotien välisenä aikana.

Vaikka SAP:n retoriikka saattoi muistuttaa äärioikeiston vastaavaa, oli SAP:n harjoittamalla politiikalla demokratiaa vahvistanut vaikutus Ruotsissa. Hyvinvointivaltiopolitiikalla oli myönteinen vaikutus maan talouteen, ja ihmiset uskoivat sosiaalidemokraatteihin. Vuoden 1936 parlamenttivaaleissa SAP keräsi 46 prosenttia annetuista äänistä. (Berman 2006, 174–175.) Tätä voidaan pitää todella sosiaalidemokraattien hegemonian alkuna, ja se jatkui katkeamatta aina vuoteen 1976 asti. Tänä aikana Ruotsista kehkeytyi valtio, joka päätyi ympäri maailman valtio-opin oppikirjoihin malliesimerkkiksi sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltiosta.

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Hilson, Mary, The Nordic Model. Scandinavia since 1945. 2008 London, Reaktion Books.

Kansankodin historiaa, osa II

Tänään on vuorossa kertomuksen toinen osa ”Ruotsalaisen työväenliikkeen linja”. Lue myös jatkokertomuksen ensimmäinen osa ”Kansalaisten koti vai kansainvälisyys?”.

 

Ruotsalaisen työväenliikkeen linja

Ruotsalainen työväenliike ja sosiaalidemokraattinen puolue SAP (Sveriges socialdemokratiska arbetareparti) eivät koskaan ole olleet kovin dogmaattisia marxismin suhteen. SAP:n ensimmäinen johtaja Hjalmar Branting (johdossa vuodet 1889–1925) oli alkujaan liberaali, mikä vaikutti hänen tulkintoihinsa marxismista ja politiikasta yleisemminkin. Branting koki, että yhteiskunta oli muuttunut Marxin ajoista, ja hänen johtamassaan SAP:ssa tuli olla tilaa eriäville mielipiteille. Sama epädogmaattinen linja jatkui myös Brantingin seuraajan Per Albin Hanssonin valtakaudella (1925–1946). Sheri Bermanin mukaan tämä ideologinen joustavuus auttoi puoluetta reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. (Berman 2006, 152–154.)

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Hjalmar Branting toimi SAP:n puheenjohtajana 1889-1925.

Ruotsalainen politiikka on tunnettu konsensushakuisuudestaan. Yhteistyö on alusta asti kuulunut osaksi SAP:n strategiavalikoimaa. 1890-luvulla SAP kutsui liberaalien vasemmistosiiven yhteistyöhön kanssaan. Ruotsissa ei ollut vielä tuolloin yhtäläistä äänioikeutta ja vain alle viisi prosenttia yli 20-vuotiaista miehistä sai äänestää. Näin ollen äänioikeus oli sosiaalidemokraattien suurimpia vaatimuksia. Yhdessä liberaalien kanssa SAP väsäsi painostusorganisaatioita (folksriksdag), joilla vaadittiin yhteiskunnan demokratisointia. Niin ikään liberaalien tuella puheenjohtaja Brantingista tuli ensimmäinen sosialisti, joka valittiin Ruotsin parlamenttiin. (Berman 2006, 155–156.)

Sheri Berman vertailee ruotsalaisia sosiaalidemokraatteja heidän eurooppalaisiin kollegoihinsa ja toteaa, että ruotsalaisten ymmärrys muun muassa luokkakonfliktin osalta poikkesi vahvasti. Kuten edellä näimme, yhteistyö vastapuolen kanssa oli suvaittavaa. Myös itse puolue pyrki levittämään kannatustaan teollisuuden työntekijöiden ulkopuolelle. Poiketen muista Euroopan työväenliikkeistä SAP pyrki houkuttelemaan keskiluokkaa jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Osittain tämän notkeuden ja yhteistyökyvyn ansiosta SAP selvisi maailmansodasta huomattavasti paremmin kuin useat muut eurooppalaiset työväenliikkeet. (Berman 2006, 156–157.)

1900-luvun alun Ruotsi ei muistuttanut nykyistä trendikästä ja hyvinvoivaa länsimaata: maa oli köyhä, rikkaudet jakaantuneet vain harvoille, syntyvyys vähäistä ja sadat tuhannet suuntasivat paremman elämän toivossa Amerikkaan.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Vuoden 1917 mielenosoituksissa vaadittiin leipää kansalle.

Ruotsin kansankodin taustalla on monesti korostettu olleen sosiaalidemokraatit. Todellisuudessa liberaalit ja konservatiivit olivat jo aloittaneet sosiaalisten uudistusten ajamisen ennen SAP:n valtakauden alkua muun muassa työttömyyskorvausten ja eläkkeiden muodossa. Näin ollen toisetkin suuret puolueet jakoivat ajatuksen sosiaalisten uudistusten tarpeellisuudesta. Tästä johtuen SAP ei joutunut myöhemmin taistelemaan kynsin ja hampain jokaisen uudistuksen saavuttamiseksi. Erona myöhempään oli kuitenkin mittakaavan pienuus, ja se, että tuet olivat kohdennettuja vain niitä kipeimmin tarvinneille; kyse oli vielä tuolloin köyhäinavusta, ei hyvinvointivaltiosta. (Esping-Andersen 1993, 40–42; Lundberg & Åmark 2010, 157–159.)

Huomenna julkaistaan tämän poliittisen trillerin kolmas osa, jossa tarkastellaan SAP:n nousua vallankahvaan Ruotsissa. Stay tuned!

Lähteet:

Berman, Sheri, The Primacy of Politics. Social Democracy and the Making of Europe’s Twentieth Century. 2006 Cambridge University Press.

Esping-Andersen, Gøsta, The Making of a Social Democratic Welfare State. In Misgeld, Klaus, Molin, Karl & Åmark, Klas, Creating Social Democracy. A Century of the Social Democratic Labor Party in Sweden. 1992 The Pennsylvania State University Press.

Lundberg, Urban & Åmark, Klas, Social Rights and Social Security: The Swedish Welfare State 1900–2000. Scandinavian Journal of History 26:3, 157–176.