Perussuomalaiset

Kuka määrittelee kansan?

Vastaus: Populisti.

Benedict Andersonin määritelmän mukaan kansa on kuviteltu yhteisö. Lontoo antaa hyvän kohteen lähestyä Andersonin ideaa, sillä lontoolaisuus on helppo ymmärtää konstruktioksi.

Julien Tamplen erinomainen dokumentti Lontoo, uusi Babylon (London, The Modern Babylon) maalaa kuvan Iso-Britannian pääkaupungin historiasta. Elokuvasta käy ilmi, kuinka Lontoo on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana ja millaisia kasvukipuja kaupungilla on ollut. Lontoolaisuus on muuttunut ajan saatossa, ja lukuisat maahanmuuttajat ovat tuoneet osan kulttuuristaan mukanaan. Kaupungin historiassa osa on aina kammoksunut vierasta: milloin irlantilaisia, jamaikalaisia, sikhejä, pitkätukkaisia miehiä, minihameita, punkkareita, somaleja. Eri ryhmät ovat kuitenkin sulautuneet osaksi kaupunkia ja muuttaneet samalla lontoolaisuutta. Madness-solisti Graham ”Suggs” McPherson kiteyttää lontoolaisuuden ytimen: ”It’s just a process, man.” Ei ole löydettävissä mitään alkuperäistä lontoolaisuutta, on löydettävissä vain lontoolaisuuden prosessi. Ennen ajanlaskun alkua Londiniumissa puhuttiin vielä latinaa.

Mutta ilmiö ei rajoitu ainoastaan lontoolaisuuteen. Emme esimerkiksi löydä Karjalan kunnailta tai Kainuun metsistä alkuperäistä suomalaisuutta tai Suomen kansaa. Kuten lontoolaisuus, suomalaisuuskin on alati muuttuva konstruktio. Mikko Lehtonen määrittelee asian seuraavasti: ”suomalaisuus ei ole ajasta aikaan samana pysyvä ominaisuus, vaan jatkuvasti käynnissä olevan kansallisen identiteetin tuottamisen kulloinenkin tulos” (Lehtonen 2004, 9).

Suomalaisuus kehittyy suhteessa muuhun maailmaan. Nykyisin hyvin monet määrittelevät osaksi suomalaisuutta Kanadasta lähtöisin olevan talviurheilulajin, osa puolestaan näkee suomalaisuutta alkujaan argentiinalaisessa paritanssissa.  Myös peruna ja leijona kuuluvat suomalaisuuteen, vaikka ne eivät luonnostaan usein esiinny Suomen miljöössä.

Kansa itsessään on määrittelyn tulos, sillä jokainen ihmisryhmä koostuu keskenään erilaisista yksilöistä. Jokainen heistä näkee ryhmän eri tavalla. Tästä syystä sosiaalisella ryhmällä ei voi myöskään olla yhtenäistä identiteettiä. Ja itse asiassa ryhmän muodostavat yksilöt kuuluvat aina myös useampaan muuhun ryhmään ja saattavat samaistua sellaisiin ryhmiin, joihin muut eivät heitä laske kuuluvaksi.

Nyt päästään edustuksellisuuden ikuiseen ongelmaan. Koska ei ole olemassa aitoa kansan tahtoa, mitä tahtoa kansan edustajat sitten toteuttavat?

Kenellä on valta määritellä kansa ja mikä sen tahto on? Tämä määrittelyvalta on jatkuvan kamppailun kohde. Kansa onkin näyttäytynyt hyvin erilailla riippuen, onko sen määritellyt esimerkiksi työväenliike vai porvarit. Eronsa on varmasti myös perussuomalaisten näkemyksellä suomalaisuudesta ja Pekka Himasen käsityksellä samasta käsitteestä. Onko suomalainen keskiluokkainen, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu eurooppalainen, vai jotain muuta? Mediassa tehdään päivittäin määrittelyä suomalaisuudesta (laskin päivän paperihesarista 1.12. viisi juttua, joissa jollakin tapaa otetaan osaa tähän määrittelyyn). Presidenttikin osallistuu vuosittain tähän prosessiin: nähdäänkö Tampere-talolla 6.12.2013 edustava otos Suomen kansasta?

Vaikka edustuksellisuus on ongelmallista, se on välttämätöntä. Eihän kukaan voi olla jatkuvasti kaikkialla edustamassa itseään (Young 2000, 124). Mikäli edustaja pyrkii edustamaan muitakin kuin itseään, hänen tulee määritellä ainakin itselleen suuren ihmisjoukon tahto: opiskelijapoliitikko määrittelee opiskelijoiden, kunnallispoliitikko kuntalaisten ja kansanedustaja kansan tahdon.

Mutta miten se populisti liittyy tähän kaikkeen?

Viime vuosina populismi (lat. populus, kansa) on noussut julkisen keskustelun aiheeksi – eikä loppua näy. Populismi määritellään usein kansansuosion tavoitteluksi. Pierre Rosanvallon määrittelee populismin toiminnaksi, jossa ehdotetaan ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelma kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle. (Rosavallon 2008, 210.)

Mutta, jos populisti pyrkii loihtimaan kuvitelman yhtenäisestä kansasta, tarkoittaako se, että kaikki edustajat ovat lopulta populisteja? Mikä on populistin vastakohta, jos populisti pyrkii määrittelemään määrittelemättömän? Eivätkö kaikki tee tätä? Elääkö meissä kaikissa siis pieni populisti? Rosavallon ei varmastikaan olisi samaa mieltä (sillä hän määrittelee populismin epäpolitiikaksi), mutta mitä mieltä sinä olet?

Lähteet:

Lehtonen, Mikko, Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, Mikko, Löytty, Olli &Ruuska, Petri (toim.) Suomi toisin sanoen. Vastapaino, 2004 Tampere.

Rosavallon, Pierre, Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Vastapaino, 2008 Tampere.

Young, Iris Mation, Inclusion and Democracy. Oxford University Press, 2000 New York.

Julien Templen Lontoo, uusi Babylon on katsottavissa Yle Areenassa (http://areena.yle.fi/tv/2059389). Suosittelen!

Monet blogitekstin ajatukset ovat heränneet Mikko Lehtosen luentojen ja niillä käytyjen keskustelujen aikana Tampereella keväällä ja syksyllä 2013.

Pyhän Timon uhrautuminen

Sanomalehdet ja poliittinen kenttä spekuloi kesäkuun, lähteekö Timo Soini Brysseliin vai ei. Eilen Perussuomalaisten Joensuussa pidetyssä puoluekokouksessa Soini ilmoitti, että kotimaa ja puolue menevät etusijalle, ja ”Ikea-kalustettu Brysselin-kämppä jää hopealle”. Soinin ilmoituksen jälkeen kokousväki osoitti johtajalleen suosiota seisten ja kiljuen: hän uhrasi oman urakehityksensä maanosan johtavana EU-kriitikkona jäädessään Suomeen ja Perussuomalaisten peräsimeen.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Ennen eilistä koko Suomi oli varpaillaan: mitä tekee Timo Soini? Sanomalehdet pitivät spekulointia yllä, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta tasaisesti koko kesäkuun. Lehden eri toimittajien linja oli, että Soini saattaa hyvinkin lähteä. Teemu Luukka kirjoitti 8.6.:

”Tiedon panttaamisessa ei ole kysymys julkisuustempusta, vaan Soini todella miettii vakavissaan lähtevänsä Brysseliin. Jopa niin vakavissaan, että se on aiheuttanut perussuomalaisten eliitissä levottomuutta. Soini on keskustellut aiheesta suhteellisen avoimesti puolueväen kanssa, mutta päätöstään hän ei ole tiettävästi kertonut kenellekään. Todennäköisesti lopullista päätöstä ei edes vielä ole.” (HS 8.6.)

Luukka myös pohdiskeli, että Soinin ura voisi nousta omiin sfääreihinsä Euroopassa: ”Soini voisi hyvinkin nousta EU-kriittisen europarlamenttiryhmän EFD:n johtajaksi. Soinista voi tulla EU-kritiikin kasvot koko Euroopassa, ei vain Suomessa.” (HS 8.6.)

Hesari ei suinkaan ole ainoa. Myös Aamulehti kertoi 18.6., kuinka Timolla on ikävä Brysseliä. Maaseudun Tulevaisuus puolestaan tiedotti 28.6., että ”Euroopassa Soini on ehdolla eurokriittisen populistiliikkeen johtohahmoksi.” Sanomalehdet pyörittivät Soinin todennäköistä uraa johtavana EU-kriitikkona niin paljon, että kesäkuun edetessä se alkoi tuntua jo varmalta tulevaisuudelta.

Kuitenkin on syytä muistaa, että Soini itse aloitti nämä spekulaatiot Ulkopolitiikka-lehdessä toukokuun lopulla. Tämän jälkeen hän piti itse asiaa esillä mediassa (esim. HS 18.6. ja 19.6.) — toimittajien ja asiantuntijoiden avustuksella tietysti. Tämä jännitysnäytelmä nimeltä T. Soinin vaikea päätös huipentui viimeiseen lukuun Uhrautuminen.

Päätöksellään jäädä Suomeen Soini saavuttaa jälleen suosion kannattajiensa keskuudessa. Ajoitus on mitä mainioin, sillä Perussuomalaisten rivit ovat alkaneet rakoilla viime aikoina, ja Soinin kannatus on laskenut ”jytkyn” jälkeen. Hän ei ole myöskään menestynyt gallupeissa, joissa on tiedusteltu kansan suosikkia seuraavaksi pääministeriksi. Nyt Soini on taas huipulla ja hänen asemansa puolueen johdossa on kiistaton. Pakostikin mieleeni tulee vuoden 1961 noottikriisi ja Honka-liitto, jolloin Kekkonen pelasi poliittisen opposition paitsioansaan ja nousi kansakunnan toivoksi.

Timo Soini on politiikkansa opiskellut. Hän tietää katolisena, kuinka suuri rooli uhrautumisella on länsimaisissa tarinoissa: Meillä on Jeesus ja marttyyrit, meillä on Horatius Cocles, Sven Dufva, Jeanne d´Arc, Kekkonen ja Jan Palach. Nyt meillä on Pyhä Timo, joka uhrasi oman uransa puolueensa ja isänmaansa vuoksi.

Mutta oliko Soinilla todellisuudessa mahdollisuus nousta maanosan johtavaksi kriitikoksi, vai oliko tämä suomalaisten journalistien keksintöä? Ja vaikka tulevaisuus EU:ssa olisi lohjennutkin, tällä hetkellä Soinilla näyttää olevan hyvät mahdollisuudet ministerinsalkkuun. Olisiko hänen vaikutusvaltansa EFD:n johtohahmona suurempi kuin pääministerinä, jona Soini haluaa itsensä nähdä tulevaisuudessa?

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vaikuttaa siltä, että Soinin ratkaisu pelata Brysseli-kortilla oli tarkkaan harkittua poliittista peliä, jolla hän vakiinnutti asemansa puolueensa johdossa, keräsi mediahuomion itselleen ja samalla teki itsestään marttyyrin ja sankarin.

Vihapuheesta: Poistaako vaikeneminen ongelman?

”Jos et välitä, kiusaajat lopettavat”. Eikö tämä ole ohje, joka annetaan lapsille. ”Älä missään nimessä näytä pelkoa tai suutu”. Vanhan kansa toteaa myös, ”ettei haukku haavaa tee”. Mutta kyllä ne sanat satuttavat ja vahingoittavat: uhkaukset lietsovat pelkoa, joka voidaan luokitella väkivallaksi. Vihapuhe jäytää myös demokratian tukijalkaa: sananvapautta.

Internetin aikakausi on nostanut vihapuheen suureksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Netissä uhkailu ei kuitenkaan ole vain rikollisten tai ääriliikkeiden toimintaa, vaan siihen osallistuvat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Kohteeksi joutuvat julkisuudessa esiintyvät ihmiset puoluekantaa katsomatta: Suomessa vihapuhetta ja uhkailua joutuvat kestämään niin Vasemmistoliiton Li Andersson ja Perussuomalaisten Olli Immonen kuin myös kirjailija Roman Schatz. Katso Spotlightin raportti asiasta.

Ylen Silminnäkijä esitti raportin naisiin kohdistuvasta verkkovihasta Ruotsissa:

Toimittaja Anna Hedenmo toteaa, että vihakirjoittelijat ovat uhka demokratialle. Uhkailun seurauksena yhteiskunnalliset toimijat alkavat miettiä omaa esiintymistään ja kannanottojaan. Sivusin samaista aihetta aikaisemmin blogissani suomalaisten tutkijoiden näkökulmasta. Mielenkiintoista on, että vihapuhetta puolustellaan monesti sananvapaudella, vaikka juuri vihapuhe kahlitsee yhteiskunnallista keskustelua.

Aina ihmisen ei tarvitse olla poliitikko tai ajankohtaisohjelman juontaja saadakseen vihapostia. Varsin mielenkiintoinen on 21-vuotiaan Julian tapaus. Hän kommentoi H&M:n nettisivuilla, miksi vaateliike myy t-paitoja, joita komistaa raiskauksesta vankilassa istuneen rap-artisti Tupac Shakurin kuva. Julian postauksesta seurasi valtava viharyöppy: niitä tavallisia raiskausuhkauksia ja tappouhkauksia. Jopa Julian kotiosoite julkaistiin sivustolla. H&M ei pyynnöstä huolimatta poistanut kommentteja välittömästi, ja poliisi ei ottanut asiaa vakavissaan. Mutta mistä Julia voi tietää, onko joku uhkaajista tosissaan?

Nykyisin pelottavan tavallisesta Julian tapauksesta mielenkiintoisen tekee se, että ruotsalaiset toimittajat selvittivät osan ihmisistä uhkauksien takana. Näistä uhkailijoista suurin osa katui viestejään. ”Olin niin vihainen” tai ”en oikeasti tarkoittanut, että hänen pitäisi tappaa itsensä”. Yksi toteaa, että kyseessähän on ”vain Facebook”. Ihmisten olisi hyvä ymmärtää, ettei kyseessä ole ”vain” kirje, sosiaalinen media tai huono vitsi, kun se kohdistuu toiseen ihmiseen. Eikä varsinkaan silloin, kun kyseessä on laiton uhkaus. Mieti siis hetki, miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku uhkailisi sinua tai lähimmäistesi henkeä.

Mielestäni Johanna Korhonen antaa hyvä neuvon: kun vihanpurkaus iskee ja haluat kirjoittaa ”ruma ämmä mä tapan sut”, näytä kirjoitus ensin kotiväellesi. Vaihtoehtoisesti, kuten Itä-Suomen yliopiston professori Matti Tolvanen kehottaa: laita tietokone kiinni ja mieti vastaustasi yön yli. Tämä toimii varmasti suureen osaan ylilyönneistä.

Mutta kaikki vihakirjoittelijat eivät suinkaan ole vain foorumeilla räyhääviä perheenisiä ja -äitejä, sillä joukkoon mahtuu aidosti vainoharhaisia ja väkivaltaisia ihmisiä. Tämänkään vuoksi netissä tapahtuvaa vihapuhetta ja uhkailua ei pidä missään nimessä suvaita, eikä siitä tule vaieta. Toiseksi uhkailu on esiaste fyysiselle väkivallalle. Vihapuhe on yksi yhteiskuntamme ongelmista, joka on ratkaistava nyt!