Tasa-arvo

Esimerkki satumaasta?

”Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan  lähtisi en linnun lailla pois.”

Ah Ruotsi, suomalaisen paratiisi! Niin täydellinen, että ärsyttää.  Ne ovat hyviä pukeutumaan, menestyvät bisneksessä, urheilussa ja laulukilpailuissa ja puhuvat sujuvaa englantia. Niiden hyvinvointijärjestelmä oli huipussaan vuosina 1950–1970. Skördetiden loi mahdollisuuksia myös suomalaisille, ja sadat tuhannet matkasivat paratiisiin luomaan parempaa tulevaisuutta itselleen ja perheelleen. Oma hyvinvointijärjestelmämme kehittyi suurissa määrin vasta 1970-luvun aikana, juuri kun hyvinvointivaltio oli menossa pois muodista Euroopassa.

Olemme Suomessa tottuneet ruotsalaisten paremmuuteen. Sen vuoksi pari voittoa jääkiekossa säilyy sydämissämme ikuisesti. Ne erottuvat niinä harvoina hetkinä, jolloin saimme olla onnekkaita ja voitokkaita. Muissa tapauksissa keskitymme arvostelemaan ruotsalaisten myönteistä elämänasennetta tai bastuja, jotka ovat tietysti huonoja kopioita alkuperäisestä.

Mutta onko Ruotsi todella satumaa? Ei tietenkään. Mutta vertailemalla näitä kahta suhteellisen paljon toisiaan muistuttavaa kulttuuria toisiinsa, voimme oppia paljon molemmista. Varsinkin omastamme. Vertailun jälkeen löydämme ehkä muutakin myönteistä kuin tulokset 4­–1 ja 1–6.

Esimerkiksi yksi mielenkiintoinen eroavaisuus Uppsalan ja Tampereen välillä löytyy opiskelijoiden asuntopolitiikasta. Kun aloitin opintoni Tampereella, sain ensimmäisen asuntotarjoukseni TOASilta lähes välittömästi täytettyäni hakemuksen. Olin kuitenkin laatinut sen melko huolimattomasti, joten minulle tarjottiin yli sadan neliön ja viiden huoneen asuntoa. Hylättyäni ensimmäisen tarjouksen, sain seuraavan, tällä kertaa soluasunnon, kuukauden jonotuksella. Toki asuntotilanne on muuttunut Tampereella kesän 2008 jälkeen, eikä aina myönteiseen suuntaan. Väittäisin kuitenkin tilanteen olevan vielä parempi kuin täällä Uppsalassa.

Juttelin tässä eräänä iltana muutaman ruotsalaisen kanssa osakunnan baarissa. Toinen oli ollut asuntojonossa jo kolme vuotta, siis aloittanut jonottamisen lukioaikoina. Toisen isä oli puolestaan aloittanut jonottamisen jo 15 vuotta sitten! Kyseinen neitonen ei ollut varmasti aloittanut ala-astettaan vielä tuolloin. Tästä huolimatta juttukumppaneiden asunnot olivat perinteisiä opiskelijabokseja, joissa siis jaetaan keittiö ja suihku muiden kämppisten kanssa.

Vaikuttaakin, että Uppsalassa on vallallaan todellinen asuntokriisi. Olen kuullut puhetta, että osa opiskelijoista joutuu aloittamaan telttamajoituksessa. Tämä saattaa kuitenkin olla liioittelua, sillä en itse ole telttakyliin vielä törmännyt.

Järjestelmä, jossa asuntojonoihin pitää liittyä jo lapsena, on erittäin vahingollinen yhteiskunnan tasa-arvon kannalta. Jos päätös opiskelijakaupungista ja opiskeluasteesta tehdään jo ennen kuin lapsi oppii lukemaan, on erittäin todennäköistä, että asuntojonoihin hakeutuvat etupäässä korkeakoulutetut vanhemmat. Asunto on pohjoismaissa yksi elämisen perusedellytyksistä, ja ilman sitä jääminen voi tarkoittaa, ettei opiskelijalla ole mahdollisuutta aloittaa opintojaan. Näin monet lahjakkaat jäävät ilman koulutusta. Onkin mielenkiintoista, miksi vanhemmille edes sallitaan oikeus jonottaa opiskelija-asuntoja?

Tässä yksi esimerkki, jossa Suomessa (tai ainakin Tampereella) ollaan toistaiseksi paremmassa tilanteessa. Kaikessa ei tarvitse ottaa mallia länsinaapurista!

HS vallankäyttäjänä opiskelijoita vastaan

Hufvudstadsbladet ja Helsingin Sanomat 21.3. Huomaatko eroa?

Hufvudstadsbladet ja Helsingin Sanomat 21.3. Huomaatko eroa?

Eilen järjestetty suurmielenosoitus keräsi poliisin tietojen mukaan Helsinkiin 5000 opiskelijaa. Tapahtumasta kiinnostui myös suomalainen media aina HBL:stä ja Aamulehdestä alkaen. Valtakunnan ykköslehti, aikanaan hyvinkin radikaali, Helsingin Sanomat ei huomioinut tapahtumaa painetussa lehdessään juuri millään tavalla. Ainoastaan Mielipide-palstalla julkaistu lukiolaisen Aino Kopran naiivi kirjoitus tuo mielenosoituksen jollakin tavalla esille. Kirjoituksessaan Kopra pitää opiskelijoita itsekkäinä, kun nämä vaativat rahaa. Hänen mielestään vähemmälläkin pärjäisi ja ”rahan riittäminen on vain budjetointikysymys”. Ehkä mielenosoituksen äänet eivät kuuluneet Sanomatalon sisälle?

No, itse en ainakaan huutanut eilen ääntäni käheäksi Eduskuntatalon edustalla oman hyvinvointini takia: Olen kohta omat opintoni suorittanut, joten en opintotuestakaan pääse kauaa nauttimaan. Haluan kuitenkin, että Aino Kopra ja muut nuoret saisivat samanlaiset – tai toivottavasti paremmat – mahdollisuudet opiskeluun kuin minä olen saanut.

Helsingin Sanomat tuo opintotukikeskustelussa selvästi esille oman kantansa. Lehti käyttää paperiversionsa uutisoinnissaan ensinnäkin agenda setting -valtaa: Suurmielenosoitus ja opiskelijoiden sanoma tasa-arvoisesta mahdollisuudesta ei välity lukijoille. Toisaalta nettiversionsa uutisoinnissa HS on päätynyt haastattelemaan mielenosoitukseen osallistuvia opiskelijoita. Joukosta on valikoitunut pariskunta, jolla on valmiiksi 12 000 euroa lainaa ja vanhempiensa luona asuva ammattiopistolainen. Nämä kaksi esimerkkitapausta eivät todella edusta keskiverto-opiskelijaa, jolle opintoraha ja asumistuki muodostavat tärkeimmät kuukausittaiset tulonlähteet. Ihan kuin lehti pyrkisi vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen ja kääntämään sen lainan (ja lukukausimaksujen) kannalle. Miksi lehti ei haastatellut esimerkiksi opiskelijaliikkeen johtohahmoja?

Koen tärkeäksi muistuttaa, että taloudellisesta taustasta riippumaton mahdollisuus koulutukseen on tasa-arvon toteutumisen kannalta erityisen tärkeä. Eilisiä iskulauseita muistellen: ”Käyttäkää järkeä, koulutus on tärkeä!” Ja niille lukijoille, jotka muistelevat kaiholla entisiä hyviä aikoja, jolloin opintorahaa tippui vain aniharvoille, totean maailman muuttuneen. Enää Kekkonen ei ole presidentti ja työpaikka ei ole varma. Haluanko pakottaa tulevat opiskelijat ottamaan lainaa aikana, jolloin pikavipit ovat yhteiskunnallinen ongelma, työllisyys on erittäin huono ja jopa valtiot ajautuvat konkurssiin? En. Toisaalta eivät halunneet Eduskuntatalon luona puhuneet poliitikotkaan, jotka lupasivat meille pitävänsä näppinsä erossa opintotuesta ja sitovansa opintorahan indeksiin. Minä muistan nuo lupaukset: en äänestä poliitikkoa, joka rikkoo lupauksensa. Toivon muiden toimivan samoin.