Timo Soini

Luottamuksesta

Politiikassa puhutaan usein luottamuksesta. Koko poliittisen järjestelmän toimintakyky pohjautuu siihen. Kuten Mikael Jungner totesi Pressiklubissa (Heidi Hautalaan liittyen):

”Politiikka on sellaista, että kun sä oot ministeri, niin kun luottamus loppuu, se on saman tien ulos. Ei siinä oo kysymys siitä, onko syyllinen vai syytön. Joko sitä luottamusta on tai sitten sitä ei ole.”

Luottamus on luottamustehtävässä toimimisen ehto. Tämähän on sinällään itsestään selvää, eihän kukaan halua, että itseä edustaa ihminen, johon ei luota.

Poliitikkojen luottamus on noussut pinnalle viime aikoina. Heidi Hautala luopui ministerin toimestaan, koska hänellä ei ollut enää luottamusta. Kun Paavo Arhinmäki sammui Sotshissa, pääministeri joutui vastaamaan medialle, nauttiiko Arhinmäki enää hallituksen luottamusta.  Moni pohti varmasti myös luottamustaan Alexander Stubbiin, kun ministeri saattoi itsensä naurunalaiseksi maikkarin ”kokoperheenhuumoriohjelmassa”. Myös media uutisoi tasaisesti siitä, kehen poliitikkoon tai mihin instituutioon kansa luottaa eniten. Luottamus, luottamus, luottamus.

Luottamukseen vetoaminen on tuttua, mutta kuka todella määrittelee kehen voi luottaa? Onko se pääministeri tai poliitikon kollegat? Vai onko se kansa, jota poliitikot edustavat? Yksinkertainen vastaus on, että luottamus mitataan vaaleissa, jolloin kansa ilmaisee kehen se luottaa ja kehen ei. Tämän jälkeen päätöksenteko ulkoistetaan näille luotettaville edustajille. Harvoin vaalien välillä järjestetään kansanäänestyksiä poliitikon luottamuksesta. Voidaankin  puhua kahdenlaisesta luottamuksesta: ulkopäin tulevasta luottamuksesta (joka näyttäytyy esimerkiksi äänestyskäyttäytymisenä) ja poliittisen eliitin sisäisestä luottamuksesta.

Mutta mihin luottamus perustuu? Liittyykö luottamus edustajan luonteeseen; hyveellisyyteen ja moraaliin? Aristoteleen filosofiaan tutustuneet tietävät, että oikeamielisen hallitsijan erottaminen väärämielisestä voi olla vaikeaa. Luottamus voi kummuta ehkä myös koulutustaustasta: ammattilaisella (oli tämä sitten poliitikko tai sitten esimerkiksi lääkäri) on hallussaan sellaista tietoa, joka tekee toimijasta luotettavan, asiantuntijan. Mutta koulutustausta ei poista ongelmaa, että ihminen voi käyttää tietoaan ja asemaansa vääriin tarkoituksiin. Mistä tiedämme, etteivät omat asiantuntijamme ole juurikin niitä vekkuleita, jotka ylläpitävät, kuten Platonin kuuluisassa luolavertauksessa, varjonäytelmää kansalle? Mistä tiedämme, ettemme  istu itse yleisössä?

Platonin vastaus on, että kansa tarvitsee oikeamielisen filosofihallitsijan kertomaan sille, mikä on totta ja mikä ei. Ongelmina ovat, miten kasvatamme lahjakkaista nuoristamme oikeamielisiä, ja kuinka voimme olla varmoja, etteivät he käytä valtaansa väärämielisesti? Tarvitsemme lisää filosofeja, ihmisiä joilla on kyky nähdä asioiden oikea tila, kasvattamaan ja vartioimaan hallitsijoita. Mutta mistä tiedämme, että nämä vartijat käyttävät valtaansa oikein? Jos filosofihallitsijaa tarkkailevat toiset filosofit paljastavat kansalle hallitsijan väärinkäytökset, kuinka tiedämme, etteivät nämä vartijat käytä juuri sillä hetkellä valtaansa väärin? (Mikko Lahtinen ihmisen arvostelukyvystä ja filosofihallitsijasta, Lahtinen 2002, 12–19, 36–49.) Nämä antiikin ajoista ihmismieltä askarruttaneet kysymykset ovat yhä esittämisenarvoisia. Kehen voi luottaa? Kuinka arvioida hallitsijan hyveellisyyttä?

Lähtökohtaisesti demokraattisessa järjestelmässä on niin, etteivät kaikki edustajat nauti koko kansan tai edes äänestyskriteerit täyttävien ihmisten luottamusta. Kuinka moni Vasemmistoliittoa äänestänyt luottaa Jyrki Kataiseen? Tai puolestaan, kuinka moni Kokoomusta äänestänyt luottaa Timo Soiniin? Onko niin, että jokainen poliitikko kärsii luottamuspulasta, ja ratkaisevaa on hetki, kun omat tukijat ja poliittiset liittolaiset menettävät luottamuksensa edustajaan.  Luottamuspula vallitsee poliittisen eliitin sisällä, ja tällöin  poliitikon voi irtisanoa ilman kysymistä kansalta.

Monesti (ei toki aina!) luottamuspulaa edeltää se, että media nostaa tietyn poliitikon luottamuksen julkisen suurennuslasin alle. Vaikka poliitikon säännösrikkomuksista olisi tiedetty jo aikaisemmin eliitin piirissä, joskus vasta vallanvahtikoiran puututtua asiaan poliitikon luottamus joutuu kyseenalaiseksi. Tällaisessa tilanteessa kyse ei ole siis puhtaasti rikkeestä (poliitikon moraalittomasta toiminnasta), vaan puolueen ja järjestelmän maineesta (teon paljastumisesta laajalle yleisölle). Tällöin poliitikon ulkoapäin nauttima luottamus on vaarassa, mikä heikentää koko puolueen tai eliitin nauttimaa luottamusta.

Mielenkiintoista on tietysti myös pohtia median roolia. Miten voimme tietää, ettei media käytä valtaansa väärin? Eikö kyseessä ole samat ongelmat kuin Platonin filosofihallitsijoiden ja heidän filosofivartioidensa kohdalla? Kuten Jungner lainauksessaan ilmaisi, ei ole kysymys syyllisyydestä vaan luottamuksesta. Medialla on valtaa vaikuttaa siihen, keneen kansa luottaa ja kehen ei, ja ilmeisesti luottamuksen voi menettää jopa olematta syyllinen. Media myös monesti edustaa kansaa eliitille laatimalla kyselyitä ja haastattelemalla hallittavia, jonka pohjalta eliitti muodostaa itselleen kuvaa siitä, kuinka vahvaa heidän ulkoapäin tuleva luottamuksensa on.

Kuka siis vartioi mediaa ja sen vallankäyttöä? Mielestäni tämä on entistä tärkeämpi kysymys aikana, jolloin eri lehdet kopioivat uutisia nettisivuilleen toisten lehtien nettisivuilta, ilman sen kummempaa lähdekritiikkiä.

Pohdiskelua luottamuksen luonteesta vaikeuttaa se, etteivät samat säännöt päde kaikkiin ihmisiin. Toiset menettävät luottamuksensa helpommin kuin toiset. Kuten Kaarina Hazard osuvasti toteaa Taustapeili-ohjelmassa: mikäli Arhinmäen sijasta Sotshissa olisi sammunut Jutta Urpilainen, olisi luottamus todennäköisesti karissut helpommin. Eikä kyse ole vain sukupuolesta: esimerkiksi toisilta miespoliitikoilta hyväksytään tekstiviestit, kun taas toiset menettävät niiden vuoksi luottamuksensa. On syytä pohtia, mikä on se veteen piirretty raja, mikä määrittelee luottamuksen? Ja miten esimerkiksi pääministeri perustelee omaa luottamustaan yksittäisiin ministereihinsä?

Näyttää siltä, että luottamus on tunne tai suhde, jota on vaikea määritellä järkiperäisesti. Voidaan siis todeta, että joillakin sitä on ja toisilla taas ei, eikä tätä väittämää tarvitse sen paremmin perustella. Argumentointi luottamuksesta on kuitenkin vahvasti sidoksissa vallankäyttöön. Tästä syystä, kun poliitikko tai toimittaja mainitsee sanan luottamus tai luottamuspula, äänestäjien tulisi olla varuillaan.

Lähteet:

Lahtinen, Mikko, Ihminen, poliittinen eläin. Vastapaino, Tampere 2002.

Pyhän Timon uhrautuminen

Sanomalehdet ja poliittinen kenttä spekuloi kesäkuun, lähteekö Timo Soini Brysseliin vai ei. Eilen Perussuomalaisten Joensuussa pidetyssä puoluekokouksessa Soini ilmoitti, että kotimaa ja puolue menevät etusijalle, ja ”Ikea-kalustettu Brysselin-kämppä jää hopealle”. Soinin ilmoituksen jälkeen kokousväki osoitti johtajalleen suosiota seisten ja kiljuen: hän uhrasi oman urakehityksensä maanosan johtavana EU-kriitikkona jäädessään Suomeen ja Perussuomalaisten peräsimeen.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Ennen eilistä koko Suomi oli varpaillaan: mitä tekee Timo Soini? Sanomalehdet pitivät spekulointia yllä, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta tasaisesti koko kesäkuun. Lehden eri toimittajien linja oli, että Soini saattaa hyvinkin lähteä. Teemu Luukka kirjoitti 8.6.:

”Tiedon panttaamisessa ei ole kysymys julkisuustempusta, vaan Soini todella miettii vakavissaan lähtevänsä Brysseliin. Jopa niin vakavissaan, että se on aiheuttanut perussuomalaisten eliitissä levottomuutta. Soini on keskustellut aiheesta suhteellisen avoimesti puolueväen kanssa, mutta päätöstään hän ei ole tiettävästi kertonut kenellekään. Todennäköisesti lopullista päätöstä ei edes vielä ole.” (HS 8.6.)

Luukka myös pohdiskeli, että Soinin ura voisi nousta omiin sfääreihinsä Euroopassa: ”Soini voisi hyvinkin nousta EU-kriittisen europarlamenttiryhmän EFD:n johtajaksi. Soinista voi tulla EU-kritiikin kasvot koko Euroopassa, ei vain Suomessa.” (HS 8.6.)

Hesari ei suinkaan ole ainoa. Myös Aamulehti kertoi 18.6., kuinka Timolla on ikävä Brysseliä. Maaseudun Tulevaisuus puolestaan tiedotti 28.6., että ”Euroopassa Soini on ehdolla eurokriittisen populistiliikkeen johtohahmoksi.” Sanomalehdet pyörittivät Soinin todennäköistä uraa johtavana EU-kriitikkona niin paljon, että kesäkuun edetessä se alkoi tuntua jo varmalta tulevaisuudelta.

Kuitenkin on syytä muistaa, että Soini itse aloitti nämä spekulaatiot Ulkopolitiikka-lehdessä toukokuun lopulla. Tämän jälkeen hän piti itse asiaa esillä mediassa (esim. HS 18.6. ja 19.6.) — toimittajien ja asiantuntijoiden avustuksella tietysti. Tämä jännitysnäytelmä nimeltä T. Soinin vaikea päätös huipentui viimeiseen lukuun Uhrautuminen.

Päätöksellään jäädä Suomeen Soini saavuttaa jälleen suosion kannattajiensa keskuudessa. Ajoitus on mitä mainioin, sillä Perussuomalaisten rivit ovat alkaneet rakoilla viime aikoina, ja Soinin kannatus on laskenut ”jytkyn” jälkeen. Hän ei ole myöskään menestynyt gallupeissa, joissa on tiedusteltu kansan suosikkia seuraavaksi pääministeriksi. Nyt Soini on taas huipulla ja hänen asemansa puolueen johdossa on kiistaton. Pakostikin mieleeni tulee vuoden 1961 noottikriisi ja Honka-liitto, jolloin Kekkonen pelasi poliittisen opposition paitsioansaan ja nousi kansakunnan toivoksi.

Timo Soini on politiikkansa opiskellut. Hän tietää katolisena, kuinka suuri rooli uhrautumisella on länsimaisissa tarinoissa: Meillä on Jeesus ja marttyyrit, meillä on Horatius Cocles, Sven Dufva, Jeanne d´Arc, Kekkonen ja Jan Palach. Nyt meillä on Pyhä Timo, joka uhrasi oman uransa puolueensa ja isänmaansa vuoksi.

Mutta oliko Soinilla todellisuudessa mahdollisuus nousta maanosan johtavaksi kriitikoksi, vai oliko tämä suomalaisten journalistien keksintöä? Ja vaikka tulevaisuus EU:ssa olisi lohjennutkin, tällä hetkellä Soinilla näyttää olevan hyvät mahdollisuudet ministerinsalkkuun. Olisiko hänen vaikutusvaltansa EFD:n johtohahmona suurempi kuin pääministerinä, jona Soini haluaa itsensä nähdä tulevaisuudessa?

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vaikuttaa siltä, että Soinin ratkaisu pelata Brysseli-kortilla oli tarkkaan harkittua poliittista peliä, jolla hän vakiinnutti asemansa puolueensa johdossa, keräsi mediahuomion itselleen ja samalla teki itsestään marttyyrin ja sankarin.