Kuukausi: Touko 2013

Irvingin verkkainen pakomatka

”Kun Dominic oli ensimmäisen kerran kertonut Carmellalle kuinka asiat olivat, hän oli tehnyt yhden asian selväksi: jos Carl joskus alkaisi etsiä häntä, hänen olisi otettava uudestaan jalat alleen eikä Carmella voisi lähteä mukaan”

Lukupäiväkirjani toinen sivu käsittelee hiljan Suomessa vierailleen John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaania (Tammi 2010. Engl. Last Night in Twisted River 2009). Amerikkalaisen tarinaniskijän satu kertoo tällä kertaa Dominicin ja hänen poikansa Danielin matkasta 1950-luvun jälkeisessä Pohjois-Amerikassa: Uuden-Englannin tukkijoilta aina Kanadan Ontarion saaristoon. Tarina ei kuitenkaan ole jatkuvaa juoksemista, sillä vähänväliä Irving pysähtyy nautiskelemaan lukijoineen Pikkukokin eli Dominicin valmistamista kulinaarisista herkuista.

Olen lukenut ennen Twisted Riveriä Irvingiltä ainoastaan Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981), joka oli hauskempi ja vauhdikkaampi kuin VYTR. Oma suhtautumiseni Irvingiin on kahtiajakautunut: toisinaan arvostan kirjailijaa suuresti, toisinaan hänen tyylinsä ärsyttää.  Tarinankertojana Irving on kerrassaan verraton, ja hänen mielikuvituksensa juoksu uskomatonta. Kirjailija on tunnettu myös värikkäistä ja omalaatuisista henkilöhahmoistaan, jotka kieltämättä viihdyttävät ja ihastuttavat. Kuitenkin toisinaan kirjailijan tapa toistaa ja selittää asioita tuntuu lukijan vähättelyltä.

Kirjoitan tätä pohdintaani välittömästi Twisted Riverin luettuani ja tällä hetkellä jälleen arvostan Irvingiä.

Lukukokemuksena Viimeinen yö Twisted Riverillä oli ristiriitainen. Ensin risut. Osittain kirja tempasi mukaansa, mutta paikoitellen se ei tuntunut etenevän juuri ollenkaan. Tämän vuoksi 600-sivuisen romaanin lukeminen otti oman aikansa. Myös kirjan punaisena lankana toimiva isän ja pojan pakotarina tuntuu hiukan heppoiselta ja epäuskottavalta: Ehkä siitä puuttuu hichcockmaisen pakotarinan intensiivisyys. Kun takaa-ajo kestää lähemmäs puolivuosisataa, kuten Irvingin kirjassa, pitäisi sen olemassaolo kyetä perustelemaan paremmin. Nyt paikoitellen Dominicin ja Danielin ratkaisut ärsyttivät, ja pakoilun ainainen jatkaminen tuntui kerrassaan turhalta.

Myös päähenkilöiden läheinen ystävä Ketchum ärsytti minua pitkin kirjaa. Ketchum on väkivahva metsuri ja tukkijätkä, joka meluaa, tappelee ja käyttäytyy muutenkin hyvin epäsovinnaisesti. Ketchum tuntui kirjan alkupuoliskon olevan juuri irvingmäinen värikkääksi ja hauskaksi tarkoitettu sivuhenkilö, onnistumatta roolissaan kovinkaan hyvin: Ketchumin suuhun laitetut vuorosanat eivät yksinkertaisesti olleet kovin hauskoja. Mutta kuinkas lopulta kävikään! Juuri Ketchumin hahmon kohdalla Irving paljastaa taitonsa: Hahmo kasvaa kirjan edetessä, muuttuen lopulta koko tarinan kiinnostavimmaksi henkilöksi. Näin kirjan luettua, juuri Ketchumin roolihahmon kehitys riittäisi syyksi lukea kirja uudelleen!

”Ketchum ei ollut se henkilö, joka aloittaisi Daniel Baciagalupon uuden romaanin ensimmäisen luvun. Ketchum olisi paras pitää tallessa vähän pitempään – lukija saisi odottaa häntä. Joskus kaikkein tärkeimmät henkilöt oli pidettävä hiukan piilossa.”

Kuten edellä mainitsin, Irvingin tarinankertojan taitoja ei sovi kyseenalaistaminen. Kirja sisältää runsaasti tapahtumia ja ikimuistoisia henkilöitä, joihin isä ja poika sotkeutuvat kiertäessään ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Irving myös maalailee kauniisti maisemaa, olipa kyse sitten Bostonin italialaiskortteleista ravintoloineen tai rospuuttoaikaisesta tukinuitosta New Hampshiressa. Ja ne Dominicin loihtimat keittiönihmeet! Kirjaa mukaillen voisi järjestää herkuttelijan teemaviikon ”Syö kuin Baciagalupot”.

Daniel Baciagaluposta kehkeytyy juonen edetessä bestseller-kirjailija. Tämä antaa Irvingille mahdollisuuden kirjoittaa kirjoittamisesta ja kirjailijanammatista. Pakostikin miettii, kuinka paljon kyseessä on omakohtaisista kokemuksista ammentamista (kirjan lukeneet ymmärtänevät tämän sisältävän ironian). Tämä kirjoittamisen kuvaaminen muodostaa Twisted Riverin eräänlaisen sivutarinan, joka paisuttaa kirjan niinkin paksuksi kuin se on. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia, sillä juuri tällaiset asiat muodostavat lihan luiden ympärille ja tekevät Irvingistä niin suositun kirjailijan.

Kuten usein aiemmin, tunnistan hyvän kirjan jälkikäteen. Takakannen suljettua kirjan kokee eritavalla kuin lukiessa. Tämä kirja todella kannatti lukea loppuun. Ja kuten hyvien kirjojen kohdalla yleensä, Viimeinen yö Twisted Riverilläkin jättää mieleeni tietyn kaihon. En hennoisi luopua sen hahmoista ja heidän tarinastaan.

”She bu de”

Irvingin satu kertoo muun muassa karuista tukkijätkistä.

Irvingin satu kertoo muun muassa karuista tukkijätkistä.

 

John Irving: Last Night in Twisted River 2009

Viimeinen yö Twisted Riverillä (Suom. Kristiina Rikman 2010)

2. painos, Tammi, Keltainen Kirjasto nro. 407

Kirjani alkuperä: lainassa

Vihapuheesta: Poistaako vaikeneminen ongelman?

”Jos et välitä, kiusaajat lopettavat”. Eikö tämä ole ohje, joka annetaan lapsille. ”Älä missään nimessä näytä pelkoa tai suutu”. Vanhan kansa toteaa myös, ”ettei haukku haavaa tee”. Mutta kyllä ne sanat satuttavat ja vahingoittavat: uhkaukset lietsovat pelkoa, joka voidaan luokitella väkivallaksi. Vihapuhe jäytää myös demokratian tukijalkaa: sananvapautta.

Internetin aikakausi on nostanut vihapuheen suureksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Netissä uhkailu ei kuitenkaan ole vain rikollisten tai ääriliikkeiden toimintaa, vaan siihen osallistuvat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Kohteeksi joutuvat julkisuudessa esiintyvät ihmiset puoluekantaa katsomatta: Suomessa vihapuhetta ja uhkailua joutuvat kestämään niin Vasemmistoliiton Li Andersson ja Perussuomalaisten Olli Immonen kuin myös kirjailija Roman Schatz. Katso Spotlightin raportti asiasta.

Ylen Silminnäkijä esitti raportin naisiin kohdistuvasta verkkovihasta Ruotsissa:

Toimittaja Anna Hedenmo toteaa, että vihakirjoittelijat ovat uhka demokratialle. Uhkailun seurauksena yhteiskunnalliset toimijat alkavat miettiä omaa esiintymistään ja kannanottojaan. Sivusin samaista aihetta aikaisemmin blogissani suomalaisten tutkijoiden näkökulmasta. Mielenkiintoista on, että vihapuhetta puolustellaan monesti sananvapaudella, vaikka juuri vihapuhe kahlitsee yhteiskunnallista keskustelua.

Aina ihmisen ei tarvitse olla poliitikko tai ajankohtaisohjelman juontaja saadakseen vihapostia. Varsin mielenkiintoinen on 21-vuotiaan Julian tapaus. Hän kommentoi H&M:n nettisivuilla, miksi vaateliike myy t-paitoja, joita komistaa raiskauksesta vankilassa istuneen rap-artisti Tupac Shakurin kuva. Julian postauksesta seurasi valtava viharyöppy: niitä tavallisia raiskausuhkauksia ja tappouhkauksia. Jopa Julian kotiosoite julkaistiin sivustolla. H&M ei pyynnöstä huolimatta poistanut kommentteja välittömästi, ja poliisi ei ottanut asiaa vakavissaan. Mutta mistä Julia voi tietää, onko joku uhkaajista tosissaan?

Nykyisin pelottavan tavallisesta Julian tapauksesta mielenkiintoisen tekee se, että ruotsalaiset toimittajat selvittivät osan ihmisistä uhkauksien takana. Näistä uhkailijoista suurin osa katui viestejään. ”Olin niin vihainen” tai ”en oikeasti tarkoittanut, että hänen pitäisi tappaa itsensä”. Yksi toteaa, että kyseessähän on ”vain Facebook”. Ihmisten olisi hyvä ymmärtää, ettei kyseessä ole ”vain” kirje, sosiaalinen media tai huono vitsi, kun se kohdistuu toiseen ihmiseen. Eikä varsinkaan silloin, kun kyseessä on laiton uhkaus. Mieti siis hetki, miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku uhkailisi sinua tai lähimmäistesi henkeä.

Mielestäni Johanna Korhonen antaa hyvä neuvon: kun vihanpurkaus iskee ja haluat kirjoittaa ”ruma ämmä mä tapan sut”, näytä kirjoitus ensin kotiväellesi. Vaihtoehtoisesti, kuten Itä-Suomen yliopiston professori Matti Tolvanen kehottaa: laita tietokone kiinni ja mieti vastaustasi yön yli. Tämä toimii varmasti suureen osaan ylilyönneistä.

Mutta kaikki vihakirjoittelijat eivät suinkaan ole vain foorumeilla räyhääviä perheenisiä ja -äitejä, sillä joukkoon mahtuu aidosti vainoharhaisia ja väkivaltaisia ihmisiä. Tämänkään vuoksi netissä tapahtuvaa vihapuhetta ja uhkailua ei pidä missään nimessä suvaita, eikä siitä tule vaieta. Toiseksi uhkailu on esiaste fyysiselle väkivallalle. Vihapuhe on yksi yhteiskuntamme ongelmista, joka on ratkaistava nyt!