Wes Andersonin ylistyslaulu humanismille

Odotukseni eivät olleet ylilatautuneet Wes Andersonin uusimman suhteen. Olin nähnyt ohjaajan tuotannosta The Roayl Tenenbaumsin (2001) useita vuosia aikaisemmin ja muistaakseni pidin elokuvasta. Myöhemmästä tuotannosta Darjeeling Limited (2007) ja Fantastic Mr. Fox (2009) ovat tuttuja; vaikka ensimmäisellä oli kiinnostavan ohjaustyön ansiosta puolensa, ei se ollut mielestäni millään tavoin mestariluomus, ja jälkimmäinen puolestaan oli hauska, mutta leffa taisi kuulua jonkin krapulasunnuntain ohjelmistoon, enkä tästäkään teoksesta myöhemmin tarkasteltuna kauheasti muistanut. Anderson ei siis ollut itselleni mikään tuttu ystävä, mutta kuitenkin sen verran myönteiset kokemukset herrasta oli, että olin valmis maksamaan Finnkinon viikonlopun ryöstöhinnan.

The Grand Budapest Hotel sijoittuu kuvitteellisen Zubrowkan tasavallan vuoristomaisemiin itäisessä Euroopassa. Aluksi katsoja tutustuu tähän entisten aikojen loistohotelliin 1960-luvun loppupuolella, kun Jude Lawin esittämä hermojensa kanssa kamppaileva kirjailija vetäytyy sen tarjoaman yksinäisyyden huomiin. Täällä kirjailija tapaa hotellin omistajan (F. Murray Abraham), joka tarjoilee tarinan hotellin päätymisestä omistukseensa.

Tarinan pääosassa ei ole varsinaisesti kertoja itse, vaan sotien välisenä aikana hotellia varmoin käsin pyörittänyt concierge Gustave H. (Ralph Fiennes). Gustave on pedantti naistennaurattaja ja runointoilija, joka pitää alaisensa nuhteessa, asiakkaansa (varsinkin iäkkäämmät rouvashenkilöt) tyytyväisinä ja tyydytettyinä ja itsensä hyväntuoksuisena. Elokuvan alussa eräs Gustaven vakiasiakkaista kuolee, ja Gustave lähtee hotellin pikkolon Zeron (Tony Revolori) kanssa kunnioittamaan vainajan muistoa viimeisen kerran. Paikalle on totta kai kokoontunut perinnön perässä myös edesmenneen rikkaan kaukaisimmatkin sukulaiset. Tästä käynnistyy tapahtumasarja, josta ei puutu takaa-ajoja, huumoria tai murhia. Seikkailu kiidättää portieeria ja pikkoloa 1930-luvun maisemissa: Eurooppa kerää ylleen tummenevia pilviä, ja inhimillisyydelle on koko ajan vähemmän tilaa.

Tony Revolori (oik.) ja Ralph Fiennes (kesk.) parivaljakkona Wes Andersonin visuaalisessa mestariteoksessa.

Kuten otsikosta voinee päätellä, pidin The Grand Budapest Hotelista valtavasti. Elokuva oli juuri sopiva sekoitus absurdia ja realistisuutta, huumoria ja vakavuutta, unohtamatta tietenkään omaleimaista ohjausta ja mahtavia näyttelijäsuorituksia. Pääosaparina seikkailevat Ralp Fiennes ja Tony Revolori muodostavat toimivan parivaljakon, ja nuori Revolori ei jää mielestäni kokeneen Fiennesin varjoon millään tavoin. Tämä ei kuitenkaan laske konkarinäyttelijän loistavan suorituksen tasoa. Olisin valmis jopa menemään niin pitkälle, että ylistäisin Fiennesin roolia keikaroivana Gustavena hänen uransa parhaaksi!

The Grand Budapest Hotelin sivuosat täyttyvät pitkästä listasta niin ikään mahtisuorituksia tykitteleviä tähtinäyttelijöitä: Adrien Brody, Willem Dafoe, Saraoirse Ronan, Jude Law, Edward Norton, Jeff Goldblum, Harvey Keitel, Bill Murray, Jason Schwartzman ja F. Murray Abraham. Wes Andersonin ohjausta ei voi kuin ihailla. Elokuvan esteettisyys on kerrassaan uskomatonta, mutta tarina ja henkilöhahmot pysyvät silti pääroolissa. Myös loistavat vuorosanat hurmaavat. Andersonin ote ei lipsu hetkeksikään.

Fiennes elämänsä roolissa.

Anderson ilmoittaa elokuvan aluksi, että The Grand Budapest Hotel on syntynyt itävaltalaisen Stefan Zweigin (1881–1942) kirjoitusten inspiroimana. Zweig oli  juutalaiseen perheeseen syntynyt kirjailija, jonka kenties tunnetuin teos on Shakkitarina (Schachnovelle). Zweig oli vannoutunut pasifisti, ja pyrki muun muassa kulttuurityön avulla lähentämään Saksan ja Ranskan suhteita. Kun rotuopit keräsivät yhä enemmän kannatusta kirjailijan kotimaassa, hän pakeni Brasiliaan. Zweig kuitenkin masentui Euroopan henkisestä rappiosta siinä määrin, että riisti hengen itseltään vuonna 1942. Zweigin tarinan tuntien Andersonin elokuvan maailma avautuu entisestään.

Itselleni elokuvakokemuksen loistavinta antia oli juuri sen pinnan alla väreillyt sanoma. Anderson onnistuu loistavalla tavalla yhdistämään oudon huumorinsa ja värikkään fantasiansa yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja moraalisiin kysymyksiin, kuitenkin ilman turhaa alleviivausta tai paasausta. Vaikka Andersonin elokuva on visuaalista karnevaalia ja posketonta huumoria, on se samanaikaisesti surullinen ja koskettava tarina ihmisistä, elämästä ja rakkaudesta. Se on muistutus katsojille, että vaikka menneisyys vaikuttaa ajoittain loistokkaalta ja nostalgiselta, eivät asiat välttämättä olleet paremmin. Voimmeko kuitenkin oppia menneestä? Katsokaamme nykyisen maailmamme henkistä tilaa ja olkaamme huolissamme, mutta pyrkikäämme parempaan.

The Grand Budapest Hotel on kerrassaan kaunis ylistyslaulu humanismille!

Saksassa puretaan historian tabuja – miten Suomessa?

Katarina Baerin mielenkiintoinen kirjoitus saksalaisten pöhinästä elokuvan Unsere Mütter, unsere Väter ympärillä. HS 28.3.

Katarina Baer on lunastanut paikkansa lempijournalistieni joukossa. Baer toimii Helsingin Sanomien Berliinin-kirjeenvaihtajana ja on julkaissut Suomen pääaviisissa mitä mielenkiintoisimpia kirjoituksia Saksan historiaan ja kulttuuriin liittyen. Tänään 28.3. hänen juttunsa Sotaelokuva avasi patoja Saksassa kertoo, kuinka Nico Hofmannin tuottama elokuva Unsere Mütter, unsere Väter on tällä hetkellä se kuumin peruna. Elokuva kertoo, kuinka sympaattisten ja tavallisten ihmisten moraali rappeutuu toisen maailmansodan aikana.

Kuten Baer kirjoittaa, Saksa on käsitellyt sangen avoimesti toista maailmansotaa. Tämän näkee Berliinin katukuvassa turistina, tai seuraamalla saksalaista mediaa ja tutkimusta. Myös saksalaiset elokuvantekijät ovat viime vuosina kunnostautuneet maan kiperän historian kuvaamisessa. Baer kuitenkin kirjoittaa, että ”kollektiivinen syyllisyys, Euroopan juutalaisten joukkomurha ja natsien muut hirmuteot ovat saksalaisille selvyyksiä, mutta omien lähiomaisten syyllisyyttä on harvassa perheessä pystytty käsittelemään.” Tämän vuoksi Hofmannin elokuva on herättänyt niin suurta keskustelua: sen roolihahmot voisivat olla kenen tahansa kultaisia isovanhempia.

Kannattaa lukea Baerin todella mielenkiintoinen kirjoitus omista saksalaisista isovanhemmista ja heidän natsiyhteyksistään.

Baerin kirjoitus herätti ajatuksia Suomen historiasta. Kun nykysaksalaiset vaikenevat omien sukulaistensa teoista, mikä on tilanne Suomessa? Mistä me haluamme vaieta, mitä me haluamme muuttaa? Minulla on esimerkiksi tunne, jonka mukaan suomalaiset vääristelevät veteraanien kokemuksia rintamalla. Tässä vääristellyssä kertomuksessa omat sukulaiset ovat sankareita. Kun sotaveteraanit – omat isoisät ja isoäidit – ylistetään jalustalle sankareiksi, tarkoittaa tämä sitä, että emme halua uskoa heidän tunteneen pelkoa ja nälkää ja toimineen itsekkäästi. He olivat rautaa. Tämä on mielestäni epäreilua juuri veteraaneja kohtaan, sillä monet heistä kärsivät vakavista sodan aiheuttamista traumoista ja pelkotiloista. Kun haluamme uskoa sukulaistemme olleen aina urhoollisia, estämme osaltamme heitä puhumasta omista negatiivisista kokemuksista. Kiellämme heitä olemasta omia itsejään.

Pertti Jarla kirjoitti muutama vuosi sitten Suomen Kuvalehdessä: ”Minusta kyllä mies, joka hyväksyy sotaveteraanin poikkeavuuksineen päivineen, nimenomaan osoittaa suurta kunnioitusta.” Meidän tulee ymmärtää, ettemme voi pakottaa menneisyyden ihmisiä tiettyyn stereotyyppiseen lokeroon. Meidän tulee saksalaisten tavoin keskustella avoimesti historiamme kiperistä kysymyksistä ja tabuista. Tässä keskustelussa tulee kuitenkin ymmärtää, että ihmiset toimivat eri ajassa ja paikassa kuin me nykyisin.  Kun ymmärrämme, että monien ikävien asioiden takana olivat tavalliset ihmiset – ehkäpä jopa omat isoisämme – voimme ehkä viisastua tässä ajassa.