Vasemmistolainen dystopiakuvaus Suomesta

Suomalainen yhteiskunta on jakaantunut liike-elämän palveluksessa rikastuvaan eliittiin ja yhä vain köyhtyviin vähäosaisiin. Kerjäläisiä on ilmaantunut Helsingin kaduille ja kaatopaikoilla asuvat ihmiset ovat arkipäivää. Rikollisen ja liikemiehen erottaa vain siististi leikatusta puvusta, jos nyt aina siitäkään. Yritykset palkkaavat entisiä rikollisia palvelukseensa turvallisuuskonsulteiksi. Kansa näkee kurjuutta, mutta valtion yritykset jakavat miljardiosinkoja. Espoosta on tehty erikoistalousalue, jonka tehtävänä on tarjota yrityksille edellytykset säilyttää toimintansa Suomessa yhä kovenevassa globaalissa kilpailussa.

Viimeinen lause viimeistään paljastaa, ettei kirjoitukseni käsittelekään nykyistä yhteiskuntaamme. Todellisuudessa yllä oleva kuvaus on vuonna 2000 esitetyn televisiosarja Raidin kuvaamasta suomalaisesta yhteiskunnasta. Tuo maailma on karu. Ihmishenki ei ole minkään arvoinen, kun panoksena on varallisuus. Suomi on muuttunut villiksi länneksi, jossa tavallisen ihmisen on vain toivottava, että oikeudenmukaisuuden nimiin vannova asesankari vetää nopeimmin.

Raidin (Kai Lehtinen, vas.) miehinen maaima on kova.

Pidin sarjasta paljon katsoessani sitä 12-vuotiaana. Raidin pääosissa on loistavia näyttelijöitä (mm. Kai Lehtinen, Oiva Lohtander, Esko Salminen), ikimuistoisia roolihahmoja (Maradona, Perse-Arska, pornokauppias Sundman, Ratsumies, Hammar), väkivaltaa, huumoria, lakonista kaurismäkeläistä dialogia ja ikimuistoinen tunnussävelmä Mari Rantasilan (sarjassa Raidin ihana naisystävä Tarja) esittämänä. Tämän vuoksi ilahduin suuresti huomatessani sarjan löytyvän Netflixin tarjonnasta. Uuden katselukerran jälkeen olen yhä sitä mieltä, että sarja erottuu loistavana poikkeuksena suomalaisen tv:n tarjontavirran historiassa.

Tällä katselukerralla minut kuitenkin yllätti sarjan selkeä yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Raid maalaa tulevaisuusvision, joka on kuin 1990-luvun loppupuoliskon vasemmistolaisen pahin painajainen. Sarja esittelee yhteiskunnan, jossa poliisi on valjastettu yritysmaailman etujen ajamiseen. Kun poliisimies erehtyy tutkimaan ylikansallisen megayhtiö Esconin korruptioepäilyjä, hänet murhataan suorassa tv-lähetyksessä. Tapausta tutkiva komisario Jansson erottuu poliisivoimissa poikkeuksena, koska uskoo yhä oikeudenmukaisuuteen.

Oikeudentaju ajaa komisario Janssonin (Oiva Lohtander) vastakkain rikollisten lisäksi myös esimiestensä kanssa.

Janssonin hahmo on muutoinkin kiinnostava. Hän edustaa jäänteitä 1960-luvun opiskelijaradikalismista, ja oli mukana myös Vanhan ylioppilastalon valtauksessa (tietysti!). Hänen entiset aatetoverinsa ovat kuitenkin ajansaatossa myyneet ihanteensa. Yksi näistä on Risto Aaltosen näyttelemä liikemies Hallvik. Miesten erilleen ajautumista kuvailee hyvin heidän käymänsä dialogi Hallvikin hulppean kotitalon edustalla:

Hallvik: ”Mitä sä täällä teet?”

Jansson: ”Kiinnosti nähdä, miten varattomat asuu täällä erikoistalousalueella. Entisen stalinistin kämpäks tuo näyttää kovin vaatimattomalta.”

Hallvik: ”Unelmat murtuu. Toisia tulee tilalle. Susta tuli pamputtajapoliisi, minusta kapitalistiriistäjä.”

Jansson: ”Niin se maailma heittelee vanhanvaltaajia.”

——

Hallvik: ”Miehen on kuljettava valitsemaansa tietä. Sinun Ladalla, minun Jaguaarilla.”

Onko Raidin kuvaama yhteiskunta on päätynyt pisteeseensä, koska sen rakentanut sukupolvi on luopunut solidaarisuuden ja oikeudenmukaisuuden tavoittelusta, ja hyväksynyt tilalle itsekkyyden? Nyt ihmisen arvo määrittyy automerkin mukaan. Sarja antaa tylyn kuvan julkisen sektorin tilasta. Leikkaukset ja tuloslaskelmat tekevät työnteosta mahdotonta. Janssonkin määrätään kesken murhatutkinnan pakolliselle kurssille, joka alleviivaa poliisin suorittaman liike-elämän etujen turvaamisen merkitystä kansantaloudelle:

Myös julkinen sairaanhoito on ajettu ahtaalle. Kun Heikki Määttäsen esittämä vasikka Suvela löytää vaimonsa itsemurhayrityksen jälkeen, yksityistetty hätäkeskuslaitos ei suostu lähettämään paikalle ambulanssia, koska Suvelalla ei ole antaa luottokortin tai vakuutuksen tietoja.

Raid sen sijaan pääsee julkiseen sairaanhoitoon ampumaselkkauksen jälkeen. Sairaala vaikuttaa sarjassa melko kaoottiselta paikalta. Myös työntekijöiden palkkatilanteeseen viitataan, sillä Minna Koskelan näyttelemä sairaanhoitaja joutuu hankkimaan lisätienestejä stripparina ja pornoalalta selviytyäkseen opintolainastaan.

Yhteiskunnan tila on ajautunut niin synkäksi, että suomalainen vasemmisto on radikalisoitunut. Sarjassa heidät kuvataan kuitenkin lähinnä omaa näkökulmaansa huutavina puuhastelijoina. Kohtauksessa, jossa Raid käy tutustumassa Työttömät ry:n tiloihin, toimihenkilöt pauhaavat niin paljon yhteiskunnan vääryydestä, että unohtavat työttömänä pitämänsä Raidin eli edustamansa ihmisen tyystin. Heijasteleeko tämä vasemmiston sekavaa tilaa?

Eräs Työttömät ry:n aktiivijäsenistä on lopulta niin turhautunut, että yrittää poliittista attentaattia Eugen Schaumanin jalanjäljissä valtioneuvoston linnassa. Ennen itsemurhayritystään hän kajauttaa uhmakkaasti ilmoille Kansainvälisen alkusanat. Edustaako poliittinen eliitti 1990-luvun lopulla samaa epäoikeudenmukaisuutta kuin kenraalikuvernöörin nähtiin edustavan 1900-luvun alussa?

Raid tarjoaa halukkaille mahdollisuuden tulkita sarjaa eräänlaisena profetiana. Yhteiskuntamme on kieltämättä eriarvoistunut. Sarjassa kuvattiin Helsingin kaduilla kerjäläisiä aikana, jolloin ajatus tuntui vielä melko kaukaiselta. Nyt se on arkipäivää. Terrorismi on tullut keskuuteemme kouluampumisten muodossa. Joskus tämäkin ajatus tuntui vielä hyvin vieraalta. Leikkauspolitiikka vaikuttaa sekä julkisen terveydenhuollon tasoon että poliisinkin toimintaan. Yritysjätti Escon viitannee sarjassa Nokiaan: Escon ajautuu vaikeuksiin poliittisen juonittelun paljastuttua, eikä myöhemmän Nokian kaatumisen yhteydestä ole puuttunut salaliittoteorioita.

Raidia on tietysti tulkittava oman aikansa kulttuurituotteena. 2010-luvulla voidaan tehdä havainto, ettei kaikki yksityistäminen ole johtanut kaaokseen. Myös usko New Public Managementin luomaan tehokkuuteen osataan asettaa kyseenalaiseksi. Ja vaikka kansantalouden merkitystä korostetaan kyllästymiseen asti, eikä inhimillisyydelle tunnu aina olevan keskustelussa tilaa, olemme silti säästyneet erikoistalousalueilta, ja uskoisin poliisilaitoksemme olevan yhä luotettavimpia maailmassa. Pessimisti voi nyt huudahtaa: ”toistaiseksi!”.

Onnenpyörä ja Aku Ankka kiinnostavat tavallista kansaa enemmän kuin valtaelitiikin korruptoituneisuus.

Kun sarjan lopussa joukko poliitikkoja joutuu vastuuseen vehkeilystään ja Yleisradio uutisoi tapahtuneesta, kamera siirtyy kuvaamaan ”tavallista suomalaista” edustavaa perhettä, joka toljottaa autuaan tietämättömänä maailman tapahtumista kotisohvallaan Onnenpyörää. Malliesimerkki passiivisesta nykykansalaisesta. Kun todellisuudessa poliitikot kärysivät vaalirahakohussa, seuraukset olivat syyllistyneille melko mitättömät, mutta eittämättä tapahtunut johti poliittisen kulttuurin avoimuutta korostaneeseen muutokseen, ja varsinkin kansalaiset reagoivat siihen voimakkaasti. Sosiaalinen media ja kaupunkiosatoiminta tarjoavat puolestaan useita esimerkkejä siitä, kuinka nykykansalainen haluaa vaikuttaa ja osallistua – ollen siis kaikkea muutakin kuin ainoastaan passiivinen.

Ehkei Raidista ole toteutuneeksi yhteiskunnalliseksi dystopiakuvaukseksi, vaikka sitä tästä näkökulmasta voidaankin tarkastella. Oman aikansa tuotoksena tv-sarja on kuitenkin todella kiinnostava, ja sen luoma kuva yhteiskunnasta heijastaa eittämättä niitä tunnelmia, joita kirjailija Harri Nykänen, sarjan käsikirjoittaja Tapio Piirainen ja sarjan asiantuntijana käytetty Juha Siltala ovat aistineet vuosisadan lopun Suomessa.

”Niinpä”, ehdottomasti tutustumisen arvoinen osa suomalaista televisiokulttuuria!

Esimerkki satumaasta?

”Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan  lähtisi en linnun lailla pois.”

Ah Ruotsi, suomalaisen paratiisi! Niin täydellinen, että ärsyttää.  Ne ovat hyviä pukeutumaan, menestyvät bisneksessä, urheilussa ja laulukilpailuissa ja puhuvat sujuvaa englantia. Niiden hyvinvointijärjestelmä oli huipussaan vuosina 1950–1970. Skördetiden loi mahdollisuuksia myös suomalaisille, ja sadat tuhannet matkasivat paratiisiin luomaan parempaa tulevaisuutta itselleen ja perheelleen. Oma hyvinvointijärjestelmämme kehittyi suurissa määrin vasta 1970-luvun aikana, juuri kun hyvinvointivaltio oli menossa pois muodista Euroopassa.

Olemme Suomessa tottuneet ruotsalaisten paremmuuteen. Sen vuoksi pari voittoa jääkiekossa säilyy sydämissämme ikuisesti. Ne erottuvat niinä harvoina hetkinä, jolloin saimme olla onnekkaita ja voitokkaita. Muissa tapauksissa keskitymme arvostelemaan ruotsalaisten myönteistä elämänasennetta tai bastuja, jotka ovat tietysti huonoja kopioita alkuperäisestä.

Mutta onko Ruotsi todella satumaa? Ei tietenkään. Mutta vertailemalla näitä kahta suhteellisen paljon toisiaan muistuttavaa kulttuuria toisiinsa, voimme oppia paljon molemmista. Varsinkin omastamme. Vertailun jälkeen löydämme ehkä muutakin myönteistä kuin tulokset 4­–1 ja 1–6.

Esimerkiksi yksi mielenkiintoinen eroavaisuus Uppsalan ja Tampereen välillä löytyy opiskelijoiden asuntopolitiikasta. Kun aloitin opintoni Tampereella, sain ensimmäisen asuntotarjoukseni TOASilta lähes välittömästi täytettyäni hakemuksen. Olin kuitenkin laatinut sen melko huolimattomasti, joten minulle tarjottiin yli sadan neliön ja viiden huoneen asuntoa. Hylättyäni ensimmäisen tarjouksen, sain seuraavan, tällä kertaa soluasunnon, kuukauden jonotuksella. Toki asuntotilanne on muuttunut Tampereella kesän 2008 jälkeen, eikä aina myönteiseen suuntaan. Väittäisin kuitenkin tilanteen olevan vielä parempi kuin täällä Uppsalassa.

Juttelin tässä eräänä iltana muutaman ruotsalaisen kanssa osakunnan baarissa. Toinen oli ollut asuntojonossa jo kolme vuotta, siis aloittanut jonottamisen lukioaikoina. Toisen isä oli puolestaan aloittanut jonottamisen jo 15 vuotta sitten! Kyseinen neitonen ei ollut varmasti aloittanut ala-astettaan vielä tuolloin. Tästä huolimatta juttukumppaneiden asunnot olivat perinteisiä opiskelijabokseja, joissa siis jaetaan keittiö ja suihku muiden kämppisten kanssa.

Vaikuttaakin, että Uppsalassa on vallallaan todellinen asuntokriisi. Olen kuullut puhetta, että osa opiskelijoista joutuu aloittamaan telttamajoituksessa. Tämä saattaa kuitenkin olla liioittelua, sillä en itse ole telttakyliin vielä törmännyt.

Järjestelmä, jossa asuntojonoihin pitää liittyä jo lapsena, on erittäin vahingollinen yhteiskunnan tasa-arvon kannalta. Jos päätös opiskelijakaupungista ja opiskeluasteesta tehdään jo ennen kuin lapsi oppii lukemaan, on erittäin todennäköistä, että asuntojonoihin hakeutuvat etupäässä korkeakoulutetut vanhemmat. Asunto on pohjoismaissa yksi elämisen perusedellytyksistä, ja ilman sitä jääminen voi tarkoittaa, ettei opiskelijalla ole mahdollisuutta aloittaa opintojaan. Näin monet lahjakkaat jäävät ilman koulutusta. Onkin mielenkiintoista, miksi vanhemmille edes sallitaan oikeus jonottaa opiskelija-asuntoja?

Tässä yksi esimerkki, jossa Suomessa (tai ainakin Tampereella) ollaan toistaiseksi paremmassa tilanteessa. Kaikessa ei tarvitse ottaa mallia länsinaapurista!