Tuntuuko sinusta, että mediassa kiertävät päivästä toiseen samat ajatukset ja naamat? Esimerkkejä voisi osoittaa useita, mutta mainitaan vaikka suomalainen talouspolitiikka ja sen ympärillä vuosikymmeniä käyty keskustelu: tiedäthän Raimo Sailaksen, Sixten Korkmanin ynnä muut. Asetelmaa on toki kritisoitukin, mutta oikeita totuuksia tuntuu silti löytyvän vain yksi. Asetelma on outo, sillä akateeminen tutkimus lähtee yleensä ajatuksesta, ettei yhtä totuutta ole olemassa.
Tästä huolimatta akateemisessa tutkimuksessa toistuu sama ajatuksien kierrättämisen kaava. Opiskelijat oppivat korkeakouluissaan, että tiettyihin muodikkaisiin nimiin viittaaminen tuo omalle opinnäytteelle lisäarvoa, joka näyttäytyy parempana arvosanana. Opiskelija osoittaa näin olevansa ajanhermoilla, tuntevansa oman tieteenalansa tuoreimmat virtaukset. Nuori tutkija saattaa tuntea tyytyväisyyttä siitä, että ajattelee samalla tavoin kuin kokeneet akateemikot. Tutkijat puolestaan kiertävät seminaareissa, joiden puheet he ovat kuulleet hieman eri muodossa kenties satoja kertoja aiemmin.
Pitäisikö kuitenkin pysähtyä ensin ajattelemaan, voisimmeko toimia toisin? Kun toistamme päivästä toiseen samoja totuuksia, muodostuvat ne lopulta hyväksytyiksi, jolloin niitä ei juuri kyseenalaisteta. Iso osa tutkimuksesta perustuu vanhan totuuden pukemiseen uusiin vaatteisiin.
Harvardin yliopiston edesmennyt taloustieteen professori John Kenneth Galbraith on määritellyt tämän ilmiön ”tavanomaiseksi viisaudeksi”.
J.K. Galbraith näki klassisen keynesiläisyyden edustavan tavanomaista viisautta. Herra tunnetaankin jälkikeyneisläisyyden johtavina teoreetikkoina.
Galbraithin mukaan yhteiskunnan monimutkaisuus aiheuttaa sen, että ihmiset hyväksyvät parhaiten ajatukset, jotka he ymmärtävät parhaiten. Se mitä on työläästi opittu, puolustetaan jopa ”uskonnollisella kiihkolla”. Ihmisillä on myös taipumus hyväksyttävyyden hakemiseen, ja ihmiset hyväksyvät sen, mikä ei järkytä normaalia elämänmenoa. Hyväksytyt ajatukset tuovat yhteiskuntaan mukavasti ennustettavuutta. Akateeminen tutkimus myös kehittää hyväksyttyjä ajatuksia aina vain monimutkaisimmiksi, niiden ympärille muodostuu laaja kirjallisuus – ja lopulta oma mystiikkansa.
Näistä syistä hyväksytyt ajatukset ovat yleensä hyvin pitkäikäisiä, ja niiden kritisoijat voidaan helposti leimata vääräoppineiksi: tavanomaista viisautta kritisoiva ei ole vain ymmärtänyt viisauden monimutkaisuutta.
Galbraith ei suinkaan tuomitse kaikkea tavanomaisen viisauden ympärillä pyörivää tutkimusta, sillä kehittäähän sekin tiedettä. Hän kuitenkin korostaa, ettei tavanomainen viisaus tietyn ajan jälkeen ”mukaudu siihen maailmaan, jota se on tarkoitettu tulkitsemaan, vaan kuulijakunnan maailmankatsomukseen.” Kun maailma muuttuu, tavanomainen viisaus vanhentuu.
”Mutta onhan tiedemaailmakin muuttunut ajansaatossa”, voisi joku todeta. Galbraith vastaisi, että tavanomaisen viisauden kumoajat tavallisesti kiteyttävät vain sen, minkä tapahtumat ovat jo tehneet selväksi. Uutta viisautta ei tässä vaiheessa voi enää kiistää, ja jos niin tekee, siirtyy viisaiden ryhmästä vanhojen hölmöjen ryhmään.
Palataksemme kirjoituksen alkuun, varsinkin taloustiede on kokenut valtavasti näitä tavanomaisen viisauden syntymiä ja kuolemia. Vallalla on ollut klassista taloustiedettä, keynesiläisyyttä, jälkikeynesiläisyyttä, uusklassisuutta: aina on tullut uusi suuntaus kumoamaan vanhan dogmin, ja aina on muodostunut uusi tavanomainen viisaus.
Tietenkään taloustiede ei ole ainoa joukossaan, enkä halua, että kirjoitukseni leimataan tyystin talouspoliittiseksi kannanotoksi. Tavanomaisen viisauden käsite liittyy erottamattomasti kaikkeen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Voimme kuitenkin jokainen tahoillamme pohtia, mitkä ovat oman aikamme tavanomaiset viisaudet, ja pyrkiä näkemään asiat myös toisesta näkökulmasta.
Lähteet:
Galbraith, John Kenneth, Runsauden yhteiskunta (alkp. The Affluent Society, 1958). Kirjayhtymä, 1969 Helsinki.
Yhteiskunnan lastuja 