Ei lukukausimaksuille!

Kaikkien aikojen huonoin hallitus suunnittelee lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Seuraavaksi kerron, miksi tämä todella on idioottimaista.

Jo Pekka Kuusi opetti suomalaisille, ettei sosiaalipolitiikkaa tule tarkastella yksipuolisesti menoeränä. Hänen mukaansa tässä on arkiajattelusta seurannut ajatusvirhe, jossa tulojen tasoitus nähdään vain kansantaloutta kurjistavana tapahtumana, vaikka se tulisi nähdä taloudellista kasvua ruokkivana yhteiskunnallisena tulonsiirtona.

Kuusen (ja ennen kaikkea Gunnar Myrdalin) ajattelua mukaillen, totean lukukausimaksujen kohdalla vallitsevan samanlaisen arkiajatteluun pohjautuvan ajatusvirheen.

Liian yksinkertaista ollakseen totta? Aivan varmasti.

 

Tämänkaltainen kotitalouteen ja yritysmaailmaan istuva yksinkertainen kirjanpito ei sovi julkistalouteen tai politiikkaan, sillä yhteiskunnan tulonsiirtojen vaikutukset ovat paljon moninaisemmat ja kauaskantoisemmat. Tämä juuri luo vaikeutensa, sillä viivan alle jäävää todellisuutta on erittäin vaikea raapia kokoon.

Seuraavaksi kumoan muutaman lukumaksuihin liittyvän teesin:

1) Ulkomaalaiset opiskelijat ovat menoerä Suomelle

– Väärin. Ulkomaalaiset opiskelijat tuovat kulutuksen, työssäkäynnin ja näistä kertyvien suorien ja välillisisten verotulojen kautta julkiselle taloudelle jopa 200 000 euron nettohyödyn. Lisäksi ulkomaalaiset opiskelijat tuovat korkeakouluihin ja yhteiskuntaan kansainvälistä kokemusta, erilaisia näkökulmia ja, ah!, niitä innovaatioita.

2) Ulkomaalaiset opiskelijat kerryttäisivät kassaa entistä enemmän, jos he joutuisivat maksamaan lukukausimaksut

– Väärin. Mitä todennäköisimmin ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä romahtaisi täysin. Tähän viittaavat Tanskan ja Ruotsin kokemukset.

3) Suomeen tullaan ainoastaan ilmaisen koulutuksen vuoksi

– Osittain totta. Sanoisin, että tämä on myös Suomen vahvuus, jos koulutuksen taso turvataan myös jatkossa. Pitäisi ymmärtää, että kyseessä on Suomen sinisen meren strategia, josta tulisi olla ylpeä ja markkinoida äänekkäästi. Ilmaisella ja perustasokkaalla koulutuksella erotutaan muista. Sen vuoksi Suomi voisi olla seksikäs. Ikävä kyllä seksikkyydelle ei, peliteollisuutta ja cleantechia yms. lukuun ottamatta, ole muita syitä.

4) Ihmiset tulevat opiskelemaan, mutta lähtevät ilmaisen koulutuksen jälkeen takaisin kotiin

– Väärin. 67 prosenttia vuonna 2007 korkeakoulututkinnon suorittaneista ulkomaalaisista oli Suomessa vielä vuoden valmistumisensa jälkeen. Jääneistä 73 prosenttia työllistyi. Tämä selviää CIMOn raportista vuodelta 2012. On hyvä myös muistaa, että ne jotka eivät syystä tai toisesta jää Suomeen, kerryttävät silti yhteistä verokekoa opiskeluidensa aikana.

5) Lukukausimaksuilla ulkomaalaisia tulisi enemmän. Maksut tuovat uskottavuutta

– Väärin. Suomalaiset yliopistot eivät nouse Cambridgen tai California Institute of Technologyn tasolle yhdessä yössä parin tonnin lukukausimaksuilla. Älä unta näe, opportunisti. Tällainen kehitys vaatii vuosikymmenten rahallisen ja kulttuurisen panostuksen, mitä ei yhtään auta tutkimukseen käytettävän rahoituksen leikkaaminen.

Lukumaksujen käyttöönotto todennäköisesti ajaisi ihmiset opiskelemaan muualle. Jonnekin missä opetus on saman tasoista, ilma lämpimämpää ja elinkustannukset siedettävämpiä.

6) Lukukausimaksut saavat päättäjät arvostamaan opetuksen laatua ja houkuttelevuutta (HS 30.10.2014)

– Väärin. Onko oikein, että suuria poliittisia päätöksiä tehdään siitä syystä, etteivät poliitikot tahdo ymmärtää muuten? Ei. Sanoisin mieluummin, että edustajat vaihtoon.

7) Suomi suomalaisille, ei mamuja Suomeen

– Väärin. Ensinnäkään ei olemassa mitään pyhää alkuperäistä suomalaisuutta. Olen viitannut tähän aiemminkin. Mutta jos tarkastellaan asiaa kansallisvaltionäkökulmasta, niin Suomi tarvitsee maahanmuuttajia. Koulutuksen kautta heitä saadaan ja samalla kotoutetaan.

8) Suomi eurooppalaisille

– Väärin. HS:n (30.10.) mukaan lukukausimaksut ovat vähentäneet ETA-alueen ulkopuolisia opiskelijoita Tanskassa ja Ruotsissa, mutta eurooppalaisia maksut ovat houkutelleet.

Ensinnäkään en näe tässä oikeastaan eroa Suomi suomalaisille -ajattelutapaan. Pyrkimys on rakentaa uutta eurooppalaista nationalismia. Miksi Eurooppa tulisi rajata vain ”eurooppalaisille”? Lainausmerkit siksi, etten oikein tiedä mitä tuo eurooppalaisuus on. Rajataanko se eu-kansalaisuuden perusteella?

Toiseksi kysyisin, olisiko Ruotsin ja Tanskan kohdallakin kyseessä trendi, jossa köyhempien EU-maiden opiskelijat hakeutuvat sinne, mistä mahdollisesti löytyy työtä? Näin ollen opiskelijoiden määrän kasvusta ei voi kiittää lukukausimaksuja.

9) Ulkomaalaisille maksut, koska suomalaiset joutuvat maksamaan lukukausimaksuja ulkomailla

-Nyyh, ja väärin. Voitaisiinko tätä lähestyä solidaarisuuden näkökulmasta? Miksi meillä on vankka käsitys, että kaivonporaus Afrikassa on ainoa oikea maailmanparannuskeino? Eikö paljon tehokkaampaa ole  tarjota ihmisille mahdollisuus kouluttautua?

Lisäksi huomauttaisin, että koulutus on Suomen ainoita oikeita kilpailuvaltteja. Ei siis pilata sitäkin.

Kiitos unelmahallitus jälleen kerran! Pelottavinta on, ettei opposition suurissa puolueissa taida löytyä sen enempää tukea korkeakoulupolitiikalle.

Seuraavaa unelmatiimiä odotellessa. Aika velikultia! Kuva: Suomenmaa

 

Kypäräpäät ja euroliberaalit samassa joukkueessa

Ennen muinoin Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Kokoomusta edusti kypäräpäinen pappi. Viime vuonna Hesarin Kuukausiliite järjesti piirroskilpailun, jossa haettiin Karin hahmoille moderneja korvaajia: ajatuksena oli, että klassikot olivat ajan kuluessa vanhentuneet. Lukijat kertoivat mielipiteensä, ja kilpailun ylivoimaiseksi voittajaksi selviytyivät Jukka Koivusaaren puoluehahmot. Äänestäneet näkivät kokkareita edustavan leveästi hymyilevän ja sliipatun pukumiehen.

Kari Suomalaisen näkemys Kokoomuksesta (vas.), KD:stä, Keskustasta ja SDP:stä. HS 14.12.1976.

Jukka Koivusaaren näkemys Kokoomuksesta 2013.

Viime viikkoina Helsingin Sanomia seuratessani olen pohtinut, kuinka kokonaisvaltaisesti edellä kuvattu muodonmuutos papin lipereistä mittatilauspukuun on todella tapahtunut.

Toki myönnettäköön, että ensimmäisenä tuosta Koivusaaren hahmosta tulee mieleen puolueen nykyinen, jenkkihymystään tunnettu, puheenjohtaja Alex Stubb. Mutta missä määrin tämä kosmopoliitti edustaa puolueensa jäseniä?

Kansansuosio on kiistatta valtava, mistä kertovat melko selkeä voitto Kokoomuksen puheenjohtajavaaleissa, 148 101 ääntä Eurovaaleissa kuin myös lähes 119 000 seuraajaa Twitterissä. Kuitenkin puolueen aktiivit tuntuivat liputtavan aktiivisesti reaalipoliitikko Jan Vapaavuoren puolesta. Ja Stubbin valinta tuntui yllättävän, ainakin HS:n mukaan, niin asiantuntijat kuin toisten puolueiden puheenjohtajatkin.

Koti, uskonto ja isänmaa eivät ole tyystin kadonneet kansallisen taustajoukkojen ideologiapakista. Arvokonservatismi nosti viimeksi päätänsä, kun lakivaliokunta torjui kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista: kolme neljästä valiokunnan kokoomuslaisesta äänesti lakialoitetta vastaan. Välittömästi tämän jälkeen Kokoomuksen arvoliberaalien joukoissa nousi nurinaa, ja tapahtunutta valiteltiin niin Facebookin päivityksissä kuin blogimaailmassa. Muun muassa Kasary ry:n puheenjohtaja Janne Hälinen harmittelee, että lakivaliokuntaan valikoitui ”kohtuuttoman suuri edustus kokoomuksen konservatiivisiipeä.” Hän ilmaisee myös närkästyksensä siitä, että ”Holmlund ja kumppanit” eivät ilmaise suoraan vastustavansa lakialoitteen sisältöä.

Stubb itse on ollut vahvasti lakialoitteen puolella, ja muistutti joukkojaan, että puoluekokous päätyi myönteiselle kannalle tasa-arvoisen avioliittolain suhteen.

Näin siis Kokoomuksen arvoliberaalisiipi oli jälleen huomion keskipisteenä. Mutta ei pidä unohtaa, että todellisessa elämässä lakivaliokunta hylkäsi aloitteen. Hesari nosti mielenkiintoisesti esille, että vuosi 1967 muodostui valiokunnassa merkittäväksi rajaksi. Sitä ennen syntyneet äänestivät vastaan, myöhemmin syntyneet puolesta.

HS 25.6.2014

Kokoomuksen eduskuntaryhmän 44 jäsenestä 31 eli himpun verran yli 70 prosenttia on syntynyt ennen vuotta 1967. Lisäksi Janne Sankelo ja Jukka Kopra ovat syntyneet mystisenä rajavuotena. Mikäli siis Kokoomuksen kansanedustajat voitaisiin jakaa konservatiivi–liberaali-akselille syntymävuoden perusteella, suuri osa vastustaisi avioliittolakia ja kuuluisi näin Hälisen mainitsemaan ”konservatiivisiipeen”.

Tietenkään edustajien kategorisointi ei ole näin helppoa, mutta ehkäpä syntymävuodellakin on jotain vaikutusta ihmisen arvoihin. Mielenkiintoista olisi lisäksi tietää, kuinka moni puolueen vaikutusvaltaisista tukijoista kuuluu alle 47-vuotiaisiin. Villinä veikkauksena voisin heittää, että suomalaisten yritysten hallituksissa istuu aimo joukko tätä vanhempia ihmisiä, jotka äänestävät oikeistoa ja jakavat keskenään melko arvokonservatiivisen arvomaailman.

Mikko Lehtonen ja Anu Koivunen ovat jakaneet suomalaiset vuoden 2011 eduskuntavaalien perusteella kolmeen ryhmään: uusliberaalit globaalistajat, hyvinvointivaltion perinnön puolustajat ja uusnationalistit. (Lehtonen & Koivunen 2011, 11–12.) Vaikka uusi puheenjohtaja ja häntä tukevat Kokoomusnuoret tuntuvat kuuluvan kiistattomasti ensimmäiseen ryhmään, on kokoomuksen joukoissa paljon niitä, jotka tasapainoilevat eri ryhmien välillä.

Tätä kokkareiden värikkyyttä tukee Vesa Vareksen HS:n haastattelussa tarjoama luokittelu. Hän jakaa kokoomuslaiset aatesuunnat neljään kategoriaan. Joukossa on sosiaalireformistit, joiden juuret ovat vanhasuomalaisuudessa ja 1970-luvun remonttimiehissä (esim. Risikko). Toinen aatesuunta on markkina- tai talousliberaalit (esim. Vapaavuori). Kolmantena löytyvät konservatiivit eli se kypäräpäinen pappishenkilö. Neljäntenä ovat sivistysporvarit. Kahdella viimeisellä ei ollut Vareksen mukaan edustajaa puheenjohtajavaaleissa, vaikka Risikko saattoi vedota jossakin määrin myös konservatiiveihin. Stubbia Vares ei osannut sijoittaa mihinkään näistä ryhmistä, mutta ei hän ainakaan konservatiivi ole.

Vaikka HS:n uutisoinnissa ja somessa tuntuvat korostuvan Kokoomuksen sosiaalireformistiset ja markkinaliberaalit arvot, ei pidä vähätellä konservatiivisiiven vaikutusvaltaa puolueen sisällä; Stubb nousi johtoon kentän tuella, mutta kuinka pitkälle tuo kentän tuki lopulta riittää? Miten konservatiivit, sivistysporvarit ja sosiaalireformistit suhtautuvat brändiin nimeltä @alexstubb? Vares pohtii tätä samaa, sillä perinteisesti kokoomusjohtajat ovat olleet ”vakavia ja valtiomiesmäisiä”:

”Hän näyttää vetoavan suureen osaan suomalaisista, mutta vetoaako hän keski-ikäisiin tai vanhempiin kokoomuskannattajiin, jotka saattavat oudoksua hänen esiintymistapaansa.”

Alexander Stubb on erilainen ja vahvasti julkisuudessa esiintyvä kokoomusjohtaja. Kuva: Heini Kangasluoma/ MTV3.

 

Tulevaisuus näyttää, kuinka Kokoomuksen linja ja joukkuehenki tulevat muuttumaan. Varmaa kuitenkin on, että jotain muutosta tulee tapahtumaan, niin erilainen persoona Stubb on verrattuna sillanrakentajana ja sosiaalireformistina tunnettuun Jyrki Kataiseen. Vahvat kannat niin Natosta, ay-liikemaksujen verovähennysoikeudesta ja vähän mistä tahansa vaikeuttavat varmasti tulevaa yhteistyötä muiden puolueiden kanssa. Vaikkakin Stubb on pääministeriksi valinnan jälkeen myös tullut vastaan ja pyrkinyt liennyttämään puolueiden välisiä suhteita, seuraavista vaaleista tulee erittäin mielenkiintoiset.

Saattaapa se teamspirit olla koetuksella myös omassa jengissä. Mutta kuka tietää, jos Stubb siivittää puolueensa vieläkin suurempaan menestykseen.

Vaikka Kokoomuksella on mennyt viimeisten vuosien aikana historiallisen hyvin, vaikuttaa kuitenkin siltä, että kulissien takana on vahvoja jännitteitä, jotka saattavat nousta pinnalle heikompien aikojen koittaessa. Ei olisi ensimmäinen kerta poliittisessa historiassamme, kun oikeistopuolue riitaantuisi ja jakaantuisi useampaan eri ryhmään. Mahtuvatko kypäräpäät ja sosiaalireformistit samaan joukkueseen markkinaliberaalien kanssa myös tulevaisuudessa? Tuskinpa kansallinen hajaannuksen partaalle ajautuu, mutta kasvavaa pukukoppivääntöä ja -valtataistelua uskaltaisin kuitenkin ennustaa.

 

Kirjallisuus:

Lehtonen, Mikko & Koivunen, Anu, Miltä tuntuu todella? Arjen kulttuuriset merkityskamppailut. Teoksessa Koivunen, Anu & Lehtonen, Mikko (toim.), Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino, 2011 Tampere.

Luottamuksesta

Politiikassa puhutaan usein luottamuksesta. Koko poliittisen järjestelmän toimintakyky pohjautuu siihen. Kuten Mikael Jungner totesi Pressiklubissa (Heidi Hautalaan liittyen):

”Politiikka on sellaista, että kun sä oot ministeri, niin kun luottamus loppuu, se on saman tien ulos. Ei siinä oo kysymys siitä, onko syyllinen vai syytön. Joko sitä luottamusta on tai sitten sitä ei ole.”

Luottamus on luottamustehtävässä toimimisen ehto. Tämähän on sinällään itsestään selvää, eihän kukaan halua, että itseä edustaa ihminen, johon ei luota.

Poliitikkojen luottamus on noussut pinnalle viime aikoina. Heidi Hautala luopui ministerin toimestaan, koska hänellä ei ollut enää luottamusta. Kun Paavo Arhinmäki sammui Sotshissa, pääministeri joutui vastaamaan medialle, nauttiiko Arhinmäki enää hallituksen luottamusta.  Moni pohti varmasti myös luottamustaan Alexander Stubbiin, kun ministeri saattoi itsensä naurunalaiseksi maikkarin ”kokoperheenhuumoriohjelmassa”. Myös media uutisoi tasaisesti siitä, kehen poliitikkoon tai mihin instituutioon kansa luottaa eniten. Luottamus, luottamus, luottamus.

Luottamukseen vetoaminen on tuttua, mutta kuka todella määrittelee kehen voi luottaa? Onko se pääministeri tai poliitikon kollegat? Vai onko se kansa, jota poliitikot edustavat? Yksinkertainen vastaus on, että luottamus mitataan vaaleissa, jolloin kansa ilmaisee kehen se luottaa ja kehen ei. Tämän jälkeen päätöksenteko ulkoistetaan näille luotettaville edustajille. Harvoin vaalien välillä järjestetään kansanäänestyksiä poliitikon luottamuksesta. Voidaankin  puhua kahdenlaisesta luottamuksesta: ulkopäin tulevasta luottamuksesta (joka näyttäytyy esimerkiksi äänestyskäyttäytymisenä) ja poliittisen eliitin sisäisestä luottamuksesta.

Mutta mihin luottamus perustuu? Liittyykö luottamus edustajan luonteeseen; hyveellisyyteen ja moraaliin? Aristoteleen filosofiaan tutustuneet tietävät, että oikeamielisen hallitsijan erottaminen väärämielisestä voi olla vaikeaa. Luottamus voi kummuta ehkä myös koulutustaustasta: ammattilaisella (oli tämä sitten poliitikko tai sitten esimerkiksi lääkäri) on hallussaan sellaista tietoa, joka tekee toimijasta luotettavan, asiantuntijan. Mutta koulutustausta ei poista ongelmaa, että ihminen voi käyttää tietoaan ja asemaansa vääriin tarkoituksiin. Mistä tiedämme, etteivät omat asiantuntijamme ole juurikin niitä vekkuleita, jotka ylläpitävät, kuten Platonin kuuluisassa luolavertauksessa, varjonäytelmää kansalle? Mistä tiedämme, ettemme  istu itse yleisössä?

Platonin vastaus on, että kansa tarvitsee oikeamielisen filosofihallitsijan kertomaan sille, mikä on totta ja mikä ei. Ongelmina ovat, miten kasvatamme lahjakkaista nuoristamme oikeamielisiä, ja kuinka voimme olla varmoja, etteivät he käytä valtaansa väärämielisesti? Tarvitsemme lisää filosofeja, ihmisiä joilla on kyky nähdä asioiden oikea tila, kasvattamaan ja vartioimaan hallitsijoita. Mutta mistä tiedämme, että nämä vartijat käyttävät valtaansa oikein? Jos filosofihallitsijaa tarkkailevat toiset filosofit paljastavat kansalle hallitsijan väärinkäytökset, kuinka tiedämme, etteivät nämä vartijat käytä juuri sillä hetkellä valtaansa väärin? (Mikko Lahtinen ihmisen arvostelukyvystä ja filosofihallitsijasta, Lahtinen 2002, 12–19, 36–49.) Nämä antiikin ajoista ihmismieltä askarruttaneet kysymykset ovat yhä esittämisenarvoisia. Kehen voi luottaa? Kuinka arvioida hallitsijan hyveellisyyttä?

Lähtökohtaisesti demokraattisessa järjestelmässä on niin, etteivät kaikki edustajat nauti koko kansan tai edes äänestyskriteerit täyttävien ihmisten luottamusta. Kuinka moni Vasemmistoliittoa äänestänyt luottaa Jyrki Kataiseen? Tai puolestaan, kuinka moni Kokoomusta äänestänyt luottaa Timo Soiniin? Onko niin, että jokainen poliitikko kärsii luottamuspulasta, ja ratkaisevaa on hetki, kun omat tukijat ja poliittiset liittolaiset menettävät luottamuksensa edustajaan.  Luottamuspula vallitsee poliittisen eliitin sisällä, ja tällöin  poliitikon voi irtisanoa ilman kysymistä kansalta.

Monesti (ei toki aina!) luottamuspulaa edeltää se, että media nostaa tietyn poliitikon luottamuksen julkisen suurennuslasin alle. Vaikka poliitikon säännösrikkomuksista olisi tiedetty jo aikaisemmin eliitin piirissä, joskus vasta vallanvahtikoiran puututtua asiaan poliitikon luottamus joutuu kyseenalaiseksi. Tällaisessa tilanteessa kyse ei ole siis puhtaasti rikkeestä (poliitikon moraalittomasta toiminnasta), vaan puolueen ja järjestelmän maineesta (teon paljastumisesta laajalle yleisölle). Tällöin poliitikon ulkoapäin nauttima luottamus on vaarassa, mikä heikentää koko puolueen tai eliitin nauttimaa luottamusta.

Mielenkiintoista on tietysti myös pohtia median roolia. Miten voimme tietää, ettei media käytä valtaansa väärin? Eikö kyseessä ole samat ongelmat kuin Platonin filosofihallitsijoiden ja heidän filosofivartioidensa kohdalla? Kuten Jungner lainauksessaan ilmaisi, ei ole kysymys syyllisyydestä vaan luottamuksesta. Medialla on valtaa vaikuttaa siihen, keneen kansa luottaa ja kehen ei, ja ilmeisesti luottamuksen voi menettää jopa olematta syyllinen. Media myös monesti edustaa kansaa eliitille laatimalla kyselyitä ja haastattelemalla hallittavia, jonka pohjalta eliitti muodostaa itselleen kuvaa siitä, kuinka vahvaa heidän ulkoapäin tuleva luottamuksensa on.

Kuka siis vartioi mediaa ja sen vallankäyttöä? Mielestäni tämä on entistä tärkeämpi kysymys aikana, jolloin eri lehdet kopioivat uutisia nettisivuilleen toisten lehtien nettisivuilta, ilman sen kummempaa lähdekritiikkiä.

Pohdiskelua luottamuksen luonteesta vaikeuttaa se, etteivät samat säännöt päde kaikkiin ihmisiin. Toiset menettävät luottamuksensa helpommin kuin toiset. Kuten Kaarina Hazard osuvasti toteaa Taustapeili-ohjelmassa: mikäli Arhinmäen sijasta Sotshissa olisi sammunut Jutta Urpilainen, olisi luottamus todennäköisesti karissut helpommin. Eikä kyse ole vain sukupuolesta: esimerkiksi toisilta miespoliitikoilta hyväksytään tekstiviestit, kun taas toiset menettävät niiden vuoksi luottamuksensa. On syytä pohtia, mikä on se veteen piirretty raja, mikä määrittelee luottamuksen? Ja miten esimerkiksi pääministeri perustelee omaa luottamustaan yksittäisiin ministereihinsä?

Näyttää siltä, että luottamus on tunne tai suhde, jota on vaikea määritellä järkiperäisesti. Voidaan siis todeta, että joillakin sitä on ja toisilla taas ei, eikä tätä väittämää tarvitse sen paremmin perustella. Argumentointi luottamuksesta on kuitenkin vahvasti sidoksissa vallankäyttöön. Tästä syystä, kun poliitikko tai toimittaja mainitsee sanan luottamus tai luottamuspula, äänestäjien tulisi olla varuillaan.

Lähteet:

Lahtinen, Mikko, Ihminen, poliittinen eläin. Vastapaino, Tampere 2002.