”Kun Dominic oli ensimmäisen kerran kertonut Carmellalle kuinka asiat olivat, hän oli tehnyt yhden asian selväksi: jos Carl joskus alkaisi etsiä häntä, hänen olisi otettava uudestaan jalat alleen eikä Carmella voisi lähteä mukaan”
Lukupäiväkirjani toinen sivu käsittelee hiljan Suomessa vierailleen John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaania (Tammi 2010. Engl. Last Night in Twisted River 2009). Amerikkalaisen tarinaniskijän satu kertoo tällä kertaa Dominicin ja hänen poikansa Danielin matkasta 1950-luvun jälkeisessä Pohjois-Amerikassa: Uuden-Englannin tukkijoilta aina Kanadan Ontarion saaristoon. Tarina ei kuitenkaan ole jatkuvaa juoksemista, sillä vähänväliä Irving pysähtyy nautiskelemaan lukijoineen Pikkukokin eli Dominicin valmistamista kulinaarisista herkuista.
Olen lukenut ennen Twisted Riveriä Irvingiltä ainoastaan Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981), joka oli hauskempi ja vauhdikkaampi kuin VYTR. Oma suhtautumiseni Irvingiin on kahtiajakautunut: toisinaan arvostan kirjailijaa suuresti, toisinaan hänen tyylinsä ärsyttää. Tarinankertojana Irving on kerrassaan verraton, ja hänen mielikuvituksensa juoksu uskomatonta. Kirjailija on tunnettu myös värikkäistä ja omalaatuisista henkilöhahmoistaan, jotka kieltämättä viihdyttävät ja ihastuttavat. Kuitenkin toisinaan kirjailijan tapa toistaa ja selittää asioita tuntuu lukijan vähättelyltä.
Kirjoitan tätä pohdintaani välittömästi Twisted Riverin luettuani ja tällä hetkellä jälleen arvostan Irvingiä.
Lukukokemuksena Viimeinen yö Twisted Riverillä oli ristiriitainen. Ensin risut. Osittain kirja tempasi mukaansa, mutta paikoitellen se ei tuntunut etenevän juuri ollenkaan. Tämän vuoksi 600-sivuisen romaanin lukeminen otti oman aikansa. Myös kirjan punaisena lankana toimiva isän ja pojan pakotarina tuntuu hiukan heppoiselta ja epäuskottavalta: Ehkä siitä puuttuu hichcockmaisen pakotarinan intensiivisyys. Kun takaa-ajo kestää lähemmäs puolivuosisataa, kuten Irvingin kirjassa, pitäisi sen olemassaolo kyetä perustelemaan paremmin. Nyt paikoitellen Dominicin ja Danielin ratkaisut ärsyttivät, ja pakoilun ainainen jatkaminen tuntui kerrassaan turhalta.
Myös päähenkilöiden läheinen ystävä Ketchum ärsytti minua pitkin kirjaa. Ketchum on väkivahva metsuri ja tukkijätkä, joka meluaa, tappelee ja käyttäytyy muutenkin hyvin epäsovinnaisesti. Ketchum tuntui kirjan alkupuoliskon olevan juuri irvingmäinen värikkääksi ja hauskaksi tarkoitettu sivuhenkilö, onnistumatta roolissaan kovinkaan hyvin: Ketchumin suuhun laitetut vuorosanat eivät yksinkertaisesti olleet kovin hauskoja. Mutta kuinkas lopulta kävikään! Juuri Ketchumin hahmon kohdalla Irving paljastaa taitonsa: Hahmo kasvaa kirjan edetessä, muuttuen lopulta koko tarinan kiinnostavimmaksi henkilöksi. Näin kirjan luettua, juuri Ketchumin roolihahmon kehitys riittäisi syyksi lukea kirja uudelleen!
”Ketchum ei ollut se henkilö, joka aloittaisi Daniel Baciagalupon uuden romaanin ensimmäisen luvun. Ketchum olisi paras pitää tallessa vähän pitempään – lukija saisi odottaa häntä. Joskus kaikkein tärkeimmät henkilöt oli pidettävä hiukan piilossa.”
Kuten edellä mainitsin, Irvingin tarinankertojan taitoja ei sovi kyseenalaistaminen. Kirja sisältää runsaasti tapahtumia ja ikimuistoisia henkilöitä, joihin isä ja poika sotkeutuvat kiertäessään ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Irving myös maalailee kauniisti maisemaa, olipa kyse sitten Bostonin italialaiskortteleista ravintoloineen tai rospuuttoaikaisesta tukinuitosta New Hampshiressa. Ja ne Dominicin loihtimat keittiönihmeet! Kirjaa mukaillen voisi järjestää herkuttelijan teemaviikon ”Syö kuin Baciagalupot”.
Daniel Baciagaluposta kehkeytyy juonen edetessä bestseller-kirjailija. Tämä antaa Irvingille mahdollisuuden kirjoittaa kirjoittamisesta ja kirjailijanammatista. Pakostikin miettii, kuinka paljon kyseessä on omakohtaisista kokemuksista ammentamista (kirjan lukeneet ymmärtänevät tämän sisältävän ironian). Tämä kirjoittamisen kuvaaminen muodostaa Twisted Riverin eräänlaisen sivutarinan, joka paisuttaa kirjan niinkin paksuksi kuin se on. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia, sillä juuri tällaiset asiat muodostavat lihan luiden ympärille ja tekevät Irvingistä niin suositun kirjailijan.
Kuten usein aiemmin, tunnistan hyvän kirjan jälkikäteen. Takakannen suljettua kirjan kokee eritavalla kuin lukiessa. Tämä kirja todella kannatti lukea loppuun. Ja kuten hyvien kirjojen kohdalla yleensä, Viimeinen yö Twisted Riverilläkin jättää mieleeni tietyn kaihon. En hennoisi luopua sen hahmoista ja heidän tarinastaan.
”She bu de”
Irvingin satu kertoo muun muassa karuista tukkijätkistä.
John Irving: Last Night in Twisted River 2009
Viimeinen yö Twisted Riverillä (Suom. Kristiina Rikman 2010)
2. painos, Tammi, Keltainen Kirjasto nro. 407
Kirjani alkuperä: lainassa
Yhteiskunnan lastuja 