Suomi ja Krimin kriisi

Suomalaisessa mediassa pohditaan kovasti, miten Krimin niemimaan tapahtumat heijastuvat EU:hun ja Suomeen. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka sai suomalaiset varpailleen. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö kiirehti toteamaan, että Suomen tulee nostaa valmiuttaan, jottei sille käy kuin Ukrainalle. Puolustusministeri Carl Haglund perui tapaamisensa Venäjän puolustusministerin Sergei Šoigun kanssa, jottei lännessä ajateltaisi Suomen olevan jälleen suomettunut. Pääministeri Jyrki Katainen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja totesivat Suomen toimivan kriisin suhteen osana EU:ta, ja presidentti Sauli Niinistö tuomitsi Venäjän toiminnan kansainvälisen oikeuden vastaisena, vaikka korostikin keskusteluyhteyden ylläpitämistä Moskovaan tärkeänä.

Suomi osoitti välittömästi kenen puolella se on. Ja hyvähän se on, ettei tässä aleta nöyristelemään ja vaikenemaan Venäjänkään ulkopolitiikasta. Historia tuppaa kuitenkin opettamaan, että kriisit ovat usein vaikeasti ymmärrettäviä tapauksia. Historioitsijaa pidetään mustavalkoisena, mikäli tämä tarkastelee menneisyyden tapahtumia yksipuolisesti. Miksi siis nykyajan tapahtumien suhteen pitäisi toimia näin?

Pelonväristyksistä huolimatta on lohduttavaa, että asiantuntijat ja poliittinen eliitti ovat pyrkineet vakuuttelemaan ihmisille, ettei Suomi ole varsinaisessa sodanvaarassa. En halua kiistää sitä, ettei tilanne olisi Euroopan mittakaavassa todella vakava. Mutta myös median tulee ymmärtää, ettei pelonlietsonta ole tällä hetkellä järkevää. Tyylilleen uskollisena Aamulehti muun muassa uutisoi, että Ukrainan kriisi on ”myrkkyä” Suomen talouden elpymiselle. Mikäli ei sotilaallista uhkaa ilmene, niin sitten ainakin taloudellinen. Onneksi Kauppalehti muistuttaa, että Venäjän keskuspankilla on runsaasti ”vipuvartta” tukea ruplan kurssia.

Toki myös Paavo Väyrynen ennätti kommentoimaan kriisiä blogissaan. Hänen mielestään Haglund toimi typerästi peruessaan tapaamisen Sergei Šoigun kanssa: ”Tapaamisessa olisi voinut saada hyödyllistä tietoa Ukrainan kriisistä ja siinä olisi voitu pyrkiä vaikuttamaan rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.”

En totea seuraavaa monesti elämäni aikana, mutta olen Paavo Väyrysen kanssa samoilla linjoilla. Voisiko Suomen poliittinen johto toimia kriisin suhteen kerrankin rohkeasti? Suomen tuskin tarvitsee pelätä sodan syttymistä Venäjän kanssa tämän kriisin jälkeenkään, vaikka The Ulkopolitist onkin varmasti oikeassa analysoidessaan sivuillaan, että eskaloituessaan kriisi muuttaisi Itä-Euroopan kansainvälisen politiikan pelisääntöjä, millä olisi seurauksensa myös Suomelle.

Mutta tästä huolimatta (tai juuri tästä syystä!), voisiko poliittinen johtomme kantaa vastuuta kansainvälisessä politiikassa, hyödyntää hyviä suhteitaan niin itään kuin länteen ja toimia rauhanvälittäjänä eri osapuolten välillä? Presidentti Niinistö esittikin tämänsuuntaisia toimia keskustellessaan tilanteesta presidentti Putinin kanssa.  Rauha olisi koko Euroopan etu, mutta niin olisi myös mahdollisimman monen ihmishengen säästäminen. Parhaimmassa tapauksessa neutraaliutensa kanssa painiskeleva Suomi saisi hattuunsa niin hienon sulan, ettei Jorma Ollilan maabrändityöryhmäkään uskaltaisi sellaisesta edes toivoa. Ehkäpä seuraavalla kerralla YK:n turvallisuusneuvoston ovet aukeaisivat, kun Suomella olisi jotain näyttöjä myös vuoden 1975 jälkeen. Ja mitä Suomi voi menettää, mikäli se epäonnistuu rauhankyyhkyn tehtävissä?

Sen lisäksi, että pohdimme Krimin tapahtumien vaikutuksia Suomeen, voisimme pohtia Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Krimin tilanteeseen.

Pyhän Timon uhrautuminen

Sanomalehdet ja poliittinen kenttä spekuloi kesäkuun, lähteekö Timo Soini Brysseliin vai ei. Eilen Perussuomalaisten Joensuussa pidetyssä puoluekokouksessa Soini ilmoitti, että kotimaa ja puolue menevät etusijalle, ja ”Ikea-kalustettu Brysselin-kämppä jää hopealle”. Soinin ilmoituksen jälkeen kokousväki osoitti johtajalleen suosiota seisten ja kiljuen: hän uhrasi oman urakehityksensä maanosan johtavana EU-kriitikkona jäädessään Suomeen ja Perussuomalaisten peräsimeen.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Ennen eilistä koko Suomi oli varpaillaan: mitä tekee Timo Soini? Sanomalehdet pitivät spekulointia yllä, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta tasaisesti koko kesäkuun. Lehden eri toimittajien linja oli, että Soini saattaa hyvinkin lähteä. Teemu Luukka kirjoitti 8.6.:

”Tiedon panttaamisessa ei ole kysymys julkisuustempusta, vaan Soini todella miettii vakavissaan lähtevänsä Brysseliin. Jopa niin vakavissaan, että se on aiheuttanut perussuomalaisten eliitissä levottomuutta. Soini on keskustellut aiheesta suhteellisen avoimesti puolueväen kanssa, mutta päätöstään hän ei ole tiettävästi kertonut kenellekään. Todennäköisesti lopullista päätöstä ei edes vielä ole.” (HS 8.6.)

Luukka myös pohdiskeli, että Soinin ura voisi nousta omiin sfääreihinsä Euroopassa: ”Soini voisi hyvinkin nousta EU-kriittisen europarlamenttiryhmän EFD:n johtajaksi. Soinista voi tulla EU-kritiikin kasvot koko Euroopassa, ei vain Suomessa.” (HS 8.6.)

Hesari ei suinkaan ole ainoa. Myös Aamulehti kertoi 18.6., kuinka Timolla on ikävä Brysseliä. Maaseudun Tulevaisuus puolestaan tiedotti 28.6., että ”Euroopassa Soini on ehdolla eurokriittisen populistiliikkeen johtohahmoksi.” Sanomalehdet pyörittivät Soinin todennäköistä uraa johtavana EU-kriitikkona niin paljon, että kesäkuun edetessä se alkoi tuntua jo varmalta tulevaisuudelta.

Kuitenkin on syytä muistaa, että Soini itse aloitti nämä spekulaatiot Ulkopolitiikka-lehdessä toukokuun lopulla. Tämän jälkeen hän piti itse asiaa esillä mediassa (esim. HS 18.6. ja 19.6.) — toimittajien ja asiantuntijoiden avustuksella tietysti. Tämä jännitysnäytelmä nimeltä T. Soinin vaikea päätös huipentui viimeiseen lukuun Uhrautuminen.

Päätöksellään jäädä Suomeen Soini saavuttaa jälleen suosion kannattajiensa keskuudessa. Ajoitus on mitä mainioin, sillä Perussuomalaisten rivit ovat alkaneet rakoilla viime aikoina, ja Soinin kannatus on laskenut ”jytkyn” jälkeen. Hän ei ole myöskään menestynyt gallupeissa, joissa on tiedusteltu kansan suosikkia seuraavaksi pääministeriksi. Nyt Soini on taas huipulla ja hänen asemansa puolueen johdossa on kiistaton. Pakostikin mieleeni tulee vuoden 1961 noottikriisi ja Honka-liitto, jolloin Kekkonen pelasi poliittisen opposition paitsioansaan ja nousi kansakunnan toivoksi.

Timo Soini on politiikkansa opiskellut. Hän tietää katolisena, kuinka suuri rooli uhrautumisella on länsimaisissa tarinoissa: Meillä on Jeesus ja marttyyrit, meillä on Horatius Cocles, Sven Dufva, Jeanne d´Arc, Kekkonen ja Jan Palach. Nyt meillä on Pyhä Timo, joka uhrasi oman uransa puolueensa ja isänmaansa vuoksi.

Mutta oliko Soinilla todellisuudessa mahdollisuus nousta maanosan johtavaksi kriitikoksi, vai oliko tämä suomalaisten journalistien keksintöä? Ja vaikka tulevaisuus EU:ssa olisi lohjennutkin, tällä hetkellä Soinilla näyttää olevan hyvät mahdollisuudet ministerinsalkkuun. Olisiko hänen vaikutusvaltansa EFD:n johtohahmona suurempi kuin pääministerinä, jona Soini haluaa itsensä nähdä tulevaisuudessa?

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vaikuttaa siltä, että Soinin ratkaisu pelata Brysseli-kortilla oli tarkkaan harkittua poliittista peliä, jolla hän vakiinnutti asemansa puolueensa johdossa, keräsi mediahuomion itselleen ja samalla teki itsestään marttyyrin ja sankarin.

Rauhoitetut herättää ajattelemaan

On tabu ottaa tabuja, ja tartu purkkiin!

Olemme jo nähneet poliisit, sairaanhoitajat, matkaoppaat, karavaanarit ja julkisuudenkipeät. Voisimmeko seuraavaksi ihmetellä kotisohvillamme hulluja: jos sekakäyttäjille tarjoiltaisiin sekalainen annos lääkkeitä ja viinaa, jonka jälkeen jännitettäisiin seurauksia.”On tabu ottaa tabuja, ja tartu purkkiin!” Voimme sitten nauraessamme tuudittautua hetkeksi siihen onnentunteeseen, joka kumpuaa, kun jollain menee vielä huonommin.

Tämä ajatusleikki ei suinkaan ole omani tai Arto Salmisen, vaan Teatteri Aliaksen näytelmästä Rauhoitetut. Kävin tänään katsomassa kyseisen Eeva Lahtisen käsikirjoittaman näytelmän Pispalan teatterilla. Rauhoitetut kertoo lämpimästi ja kaunistelematta kymmenestä akuuttipsykiatrian osaston naispotilaasta. Teos tarttuu jykevästi moniin nyky-yhteiskuntamme kipupisteisiin, eikä todella päästä katsojaa helpolla. Kyytiä saavat niin mielenterveyshoitotyö, terveyspolitiikka, yliopistotutkimus kuin tasavallan presidenttikin. Alentumatta kuitenkaan liiaksi alleviivaamaan, näytelmä lähestyy aihetta ihmisen kautta.

Viidellä eurolla 100 rauhoittavaa

Kun viidellä eurolla saa sata nappia rauhoittavia, muttei muotikahvia muotikahvilassa, voi pohtia missä on ongelma. Näytelmässä hoitohenkilökunta näkyy vain potilaiden muisteluissa, ja tuntuukin, että hoito tapahtuu eräänlaisen isoveljen välityksellä. Hän tarkkailee potilaita kameroiden kautta ja toisinaan antaa ohjeita ja rangaistuksia. Aihe on mitä tärkein: loputon resurssien leikkaaminen heijastuu myös oikeassa elämässä hoitoon. Lääkkeet voivat rauhoittaa ja auttaa nukkumaan, mutta eivät poista itse ongelmaa.

”Me avohoidossa olevat olemme kemiallisesti rauhoitettuja ettei terveiden ihmisten tarvitsisi pelätä meitä. Joskus tuntuu siltä, että nämä lukuisat lääkitykset estävät ihmisiä, myös meitä sairaita itseämme kohtaamasta meitä sellaisina mitä todella olemme”, toteaa Lahtinen näytelmän käsiohjelmassa. ”Meitä on paljon ja me olemme eläviä aikapommeja joiden sytytyslangat ovat jo tulessa”. Tulisiko asialle tehdä jotain? Siis jotain muutakin kuin jatkuvia säästötoimenpiteitä?

 Hullut ovat kiittämättömiä

Näytelmä ottaa kantaa myös mielenterveystyön ja yliopistotutkimuksen eettiseen puoleen. Voiko hullua tutkia tämän tietämättä? Ovatko hullut kiittämättömiä, kun eivät halua osallistua tieteen edistämiseen? Tai ymmärtämättömiä, kun eivät tajua tutkimuskohteina olevansa osa suurempaa, kansainvälistä ja uraauurtavaa tutkimusta.

Näytelmä lähestyy potilaita ihmisinä. Heillä on oikeutensa, tarinansa, ilonsa ja surunsa. Enemmänkin surunsa, sillä yhteiskuntaan he eivät sovi – ainakaan terveiden mielestä – ja ainoa ymmärrys löytyy ankean osaston seinien sisältä. Kyseessä on kuitenkin ihminen – ei lääketieteen koehiiri – joka kaipaa läheisyyttä ja ystävää.

Rauhoitetut

Teatteri-ilta Pyynikin trikootehtaalla oli kerrassaan hieno kokemus. Ajatuksien lisäksi Rauhoitetut tarjosi mainioita näyttelijäsuorituksia. Eräs mielenterveysalan asiantuntija totesi kerran: ”Hullua on hirveän vaikea näytellä”. Tätä näytelmää katsoessa tunsi todella olevansa Pitkäniemen akuuttiosastolla.

Katso Aamulehden tapahtumakalenterista Rauhoitettujen näytösajat ja katsasta teos itse. Pääsylipusta voi maksaa haluamansa summan.

Teatteri Alias: Rauhoitetut

HS vallankäyttäjänä opiskelijoita vastaan

Hufvudstadsbladet ja Helsingin Sanomat 21.3. Huomaatko eroa?

Eilen järjestetty suurmielenosoitus keräsi poliisin tietojen mukaan Helsinkiin 5000 opiskelijaa. Tapahtumasta kiinnostui myös suomalainen media aina HBL:stä ja Aamulehdestä alkaen. Valtakunnan ykköslehti, aikanaan hyvinkin radikaali, Helsingin Sanomat ei huomioinut tapahtumaa painetussa lehdessään juuri millään tavalla. Ainoastaan Mielipide-palstalla julkaistu lukiolaisen Aino Kopran naiivi kirjoitus tuo mielenosoituksen jollakin tavalla esille. Kirjoituksessaan Kopra pitää opiskelijoita itsekkäinä, kun nämä vaativat rahaa. Hänen mielestään vähemmälläkin pärjäisi ja ”rahan riittäminen on vain budjetointikysymys”. Ehkä mielenosoituksen äänet eivät kuuluneet Sanomatalon sisälle?

No, itse en ainakaan huutanut eilen ääntäni käheäksi Eduskuntatalon edustalla oman hyvinvointini takia: Olen kohta omat opintoni suorittanut, joten en opintotuestakaan pääse kauaa nauttimaan. Haluan kuitenkin, että Aino Kopra ja muut nuoret saisivat samanlaiset – tai toivottavasti paremmat – mahdollisuudet opiskeluun kuin minä olen saanut.

Helsingin Sanomat tuo opintotukikeskustelussa selvästi esille oman kantansa. Lehti käyttää paperiversionsa uutisoinnissaan ensinnäkin agenda setting -valtaa: Suurmielenosoitus ja opiskelijoiden sanoma tasa-arvoisesta mahdollisuudesta ei välity lukijoille. Toisaalta nettiversionsa uutisoinnissa HS on päätynyt haastattelemaan mielenosoitukseen osallistuvia opiskelijoita. Joukosta on valikoitunut pariskunta, jolla on valmiiksi 12 000 euroa lainaa ja vanhempiensa luona asuva ammattiopistolainen. Nämä kaksi esimerkkitapausta eivät todella edusta keskiverto-opiskelijaa, jolle opintoraha ja asumistuki muodostavat tärkeimmät kuukausittaiset tulonlähteet. Ihan kuin lehti pyrkisi vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen ja kääntämään sen lainan (ja lukukausimaksujen) kannalle. Miksi lehti ei haastatellut esimerkiksi opiskelijaliikkeen johtohahmoja?

Koen tärkeäksi muistuttaa, että taloudellisesta taustasta riippumaton mahdollisuus koulutukseen on tasa-arvon toteutumisen kannalta erityisen tärkeä. Eilisiä iskulauseita muistellen: ”Käyttäkää järkeä, koulutus on tärkeä!” Ja niille lukijoille, jotka muistelevat kaiholla entisiä hyviä aikoja, jolloin opintorahaa tippui vain aniharvoille, totean maailman muuttuneen. Enää Kekkonen ei ole presidentti ja työpaikka ei ole varma. Haluanko pakottaa tulevat opiskelijat ottamaan lainaa aikana, jolloin pikavipit ovat yhteiskunnallinen ongelma, työllisyys on erittäin huono ja jopa valtiot ajautuvat konkurssiin? En. Toisaalta eivät halunneet Eduskuntatalon luona puhuneet poliitikotkaan, jotka lupasivat meille pitävänsä näppinsä erossa opintotuesta ja sitovansa opintorahan indeksiin. Minä muistan nuo lupaukset: en äänestä poliitikkoa, joka rikkoo lupauksensa. Toivon muiden toimivan samoin.