Kuukausi: helmikuu 2013

Kansallinen romanipolitiikka kelpaa esikuvaksi maailmalla

Helsingin Sanomat esittelee tänään Suomen romanien historian kulttuurisivuillaan. Kimmo Oksasen kirjoittamassa kirja-arvostelussa analysoidaan Panu Pulman toimittamaa ja monella tapaa merkityksellistä kuvausta yhden kansallisen vähemmistön historiasta. Kirja julkaistiin syksyllä 2012, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta ensimmäisten romanien saapumisesta Tukholman alueelle. Kuten Oksanen ihmettelee arviossaan, on merkillistä, ettei kirjaa julkaistu Ruotsissa ja ruotsiksi. Tunnelmia kirjan julkaisutilaisuudesta Ritarihuoneelta voi lukea Historian Lehden sivuilta (juttu sivulta 25).

Suomen romanien historia on merkityksellinen historianjulkaisu monella tapaa. Se on laatuaan ensimmäinen kattava kansallinen kuvaus romanien historiasta koko maailmassa. Merkityksellistä on myös, että kirjan tekijäpuolelta löytyy runsaasti romaneja. Kuten Oksanen toteaa, maailmalla romanien kirjoitustaito saati osallistuminen tieteelliseen työhön eivät ole itsestäänselvyyksiä.

Oksanen kirjoittaa Kommentti-osiossa, että Itä-Euroopan romanikerjäläisten saapuminen Suomeen 2000-luvulla näytti, kuinka pitkälle suomalaisessa sosiaalipolitiikassa on päästy. Suomessa ei ollut näkynyt kerjäläisiä useaan kymmeneen vuoteen. Kerjäläisromanit muistuttavat suomalaisten romanien historiasta ennen 1960-luvun sosiaalipoliittisia uudistuksia.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta "Europa erfindet die Zigeneuer.

Helsingin Sanomat uutisoi suomalaisten romanien historiasta. Kansainvälistä väriä uutisointiin tuo Leena Beckerin kijoittama kirja-arvostelu saksalaisen Klaus-Michael Bogdalin kirjasta Europa erfindet die Zigeuner.  Kyseinen kirja siirtyy ehdottomasti myös omalle ostoslistalleni.

Mielestäni on varsin mielenkiintoista huomata, kuinka yhteiskuntamme elää vielä vahvasti kansallisvaltiosta ja nationalismista. Keskustelussa 2000-luvun romanikerjäläisistä nousee usein esille, että nämä kurjuudesta kärsivät ihmiset edustavat toiseutta. He eivät ole samaa ryhmää meidän kanssa, vaan esimerkiksi romanialaisia tai mustalaisia. Mieleen nousee suomalaisen romanipolitiikan historia, josta tunnemme nyt niin suurta kansallista ylpeyttä. Suomalainen romanipolitiikka on toiminut jopa vientituotteena Euroopassa.

Vielä 1960-luvulla suomalaiset romanit nähtiin vahvasti toisina, valtaväestöstä irrallisena vähemmistönä. Heidän sosiaaliset ongelmansa nähtiin usein vähemmistön heimotavoista johtuviksi. Huonot asunto-olot tai terveydelliset ongelmat eivät liittyneet valtaväestöön millään tavoin. Asenneilmasto muuttui 1960-luvun edetessä: vähemmistöt alettiin ymmärtää suomalaisiksi  ja hyvinvointivaltio ulotettiin 1970-luvulla koskemaan myös romaneja. Positiivinen kehitys jatkui 1990-luvulla, ja viimein konstitutionaalisen kehityksen myötä romanit saivat vähemmistöoikeutensa. Nyt 2000-luvulla romanit voivat juhlia yhdessä valtaväestön kanssa sitä, että suurimmat epätasa-arvon vuodet tuntuvat olevan takanapäin.

Mielenkiintoista on, milloin köyhään ja epätasa-arvoisessa asemassa olevaan väestönosaan aletaan suhtautua ilman erottelua. Eikö puutteessa elävään ihmiseen voisi suhtautua  kanssaihmisenä, eikä toisena eli toisten ongelmana? Toteamalla ongelmien johtuvan yksilön omista valinnoista, elämäntavoista tai etnisestä taustasta, voidaan sammuttaa omatunnon tuskat. Jos uskotaan, että ihmisoikeudet toteutuvat Euroopassa, niin eikö yksilö tai kansa tyri itse omat mahdollisuutensa. Mikäli yksilö on toisen maan kansalainen, hänen ahdinkonsa ei kosketa meitä. Hän ei kuulu meihin. Kuten eivät kuuluneet romanitkaan ennen 1960-lukua.

Ihmeellinen Macondo

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.”

Näillä sanoilla alkaa Gabriel García Márquezin elämää suurempi teos Sadan vuoden yksinäisyys (Cien aňos de soledad). Kirja kertoo Buendían erikoisia persoonallisuuksia pursuavasta suvusta, ja heidän kotikaupungistaan Macondosta, jonka elämänrytmi tuntuu Suomen helmikuussa huumaavan hikiseltä.

Sain kirjan noin kuukausi sitten lahjaksi äidiltäni, joka oli löytänyt sen Suomalaisen kirjakaupan alelaarista muutamalla eurolla. Jokunen viikko sitten siirsin klassikon yöpöydälleni. Tammi-helmikuun murskaava työnmäärä on hidastanut lukuprojektiani hiukan, mutta tällä hetkellä olen suunnilleen kirjan puolivälissä.

Vielä on siis liian aikaista arvioida kirjaa kokonaisuutena. Tämän hetkinen suhtautumiseni on hieman hämmentynyt, mutta samalla varovaisen ihastunut. Márquezin rikas henkilökaarti hurmaa outoudellaan ja rehellisyydellään: kirjassa himo on himoa ja kylmäsydämisyys toisinaan puistattaa. Buendían suvun taipumus yksinäisyyteen tuntuu toisinaan ahdistavalta, toisinaan taas hahmojen kanssa saa nauraa. Henkilöhahmot ovat siis realistisia, mutta outouksineen samalla utopistisia satuhahmoja. Ei siis ihme, että Sadan vuoden genreksi on nimetty maaginen realismi.

Tällä hetkellä henkilöhahmojen suuri määrä tuntuu osittain myös hämmentävältä. Varsinkin Buendíojen taipumus nimetä lapsensa aina samannimiseksi, ei helpota kaikkien henkilöhahmojen syvällistä tuntemista. Koska olen lukenut kirjaa pieninä annoksina ennen nukkumaanmenoa, saattaa aloittaessa törmätä vaikeuksiin hahmottaa, kukas José Arcadio tässä olikaan kyseessä tällä kertaa. Macondossakun voi olla täysin mahdollista, että kyseessä on jo kertaalleen kuollut henkilö. Maagista realismia, todella!

Gabriel García Márquez: Cien aňos de soledad (1967)

Sadan vuoden yksinäisyys (Suom. Matti Rossi 1971)

23. painos WSOY 2010

Kirjani alkuperä: saatu lahjaksi