monikulttuurisuus

Turvapaikanhakijapolitiikka kaipaa dialogia, ei sanelua

Monikulttuurisuus, inhimillisyys ja Suomen vastuu ovat puhuttaneet härmäläisiä erityisen paljon tänä kesänä. Kansainvälinen tilanne EU:n raja-aitojen tuntumassa on jo useamman vuoden ollut niin tulehtunut, että tulijoita riittää viimein Suomeenkin asti.

Maahanmuuttoviraston arvion mukaan turvapaikkaa Suomesta saattaisi hakea 15 000 ihmistä eli 10 000 enemmän kuin alun perin oli arvioitu. Tieto perustuu kesäkuun määriin, joten lopullinen summa saattaa jäädä myös huomattavasti pienemmäksi. Varautua kuitenkin pitää, joten virasto perustaa lukuisia uusia vastaanottokeskuksia.

Turvapaikanhakijoiden olosuhteet ovat harvemmin kaksiset. Muun muassa Yle Puhe kuvaili uutislähetyksessään tänä aamuna, että merkittävä osa turvapaikanhakijoista on kokenut fyysistä kidutusta. Radion haastattelema mies kärsii perheenmenetyksen lisäksi myös veitsellä tehdyistä viiltohaavoista. Hän pelkää kiduttajiaan yhä niin paljon, ettei suostu toimittajien kuvattavaksi.

Tästä näkökulmasta tuntuu oudolta, että useat kunnat vastustavat vastaanottokeskuksien perustamista alueelleen. What the heck, eivätkö ihmiset tunne lainkaan sympatiaa? Esimerkiksi Yle uutisoi Salon vastaanottokeskuksen ympärillä käytävästä nimby-reaktiosta ja Maikkari puolestaan kertoi, kuinka Forssa torjui turvapaikanhakijoiden hätämajoituksen.

Kuitenkin vastustusreaktiota tulee ymmärtää, jotta asioita voidaan viedä rakentavasti eteenpäin. Pekka Mykkänen kuvaili Helsingin Sanomissa erinomaisesti, kuinka merkittävässä asemassa samastuminen kärsivään ihmiseen on. Sama ihminen, jolle ei tulisi mieleenkään arvostella Jokelan koulusurmista traumatisoitunutta pelkuriksi, saattaa tehdä tämän Syyrian sisällissotaa pakenevan kohdalla.

Yksi asia, joka kunnanpäättäjiä ja kuntalaisia ärsyttää erityisesti, on valtion sanelupolitiikka. Syyttömien tuska saattaa helposti unohtua oman vitutuksen tieltä.

Ongelman ratkaisuksi ei ole tarjota patenttiratkaisua, joka toimisi aina ja joka kulttuurissa. Kuitenkin lähihistoria tarjoaa mielenkiintoisen esimerkkitapauksen aiheen tiimoilta.

Tukholman yliopiston kasvatustieteen professori Arne Trankell päätyi 1970-luvulla ratkaisemaan kunnallistason konfliktitapausta, joka liittyi suomalaistaustaisen romaniperheen asuttamieen ruotsalaiseen lähiöön. Trankell kirjoitti tapauksesta kirjan Kvarteret Flisan.

Aspin perhe muutti Flisanin lähiöön joulukuussa 1970, ja jo parin viikon kuluttua naapurit lähettivät ensimmäisen kantelukirjeen romaniperheestä. Kuten myöhemmin selvisi, syytä oli molemmissa osapuolissa. Konflikti yltyi ja Trankell hätyytettiin selvittämään kriisiä. Avohaavaa on kuitenkin vaikea parantaa, ja naapurit kyseenalaistivat tutkijan ammattipätevyyden ja uhkasivat joukkomuutolla, mikäli romaniperhettä ei häädetä. Naapurisopu ei palautunut, ja Aspien perhe asutettiin uuteen naapurustoon lokakuussa 1971.

Keskustellessaan Aspien naapureiden kanssa Trankellille hahmottui, että naapureita ärsytti ennen kaikkea tapa, jolla asuttamisen suhteen toimittiin. Perheen naapuri totesi:

Om man hade frågat oss och bett oss hjälpa till och gett oss den information som hade kunnat ges så hade nog saken utvecklat sig på ett helt annat sätt. Då hade vi kunnat ha mycket större fördragsamhet.

Uusi tilanne antoi kuitenkin mahdollisuuden sosiaaliselle kokeilulle, jossa Trankell tutkimusporukoineen hyödynsi oppimaansa. He kiersivät Aspien uudet naapurit ennen muuttoa ja kertoivat heille romaniperheen tulevasta muutosta ja puhuivat avoimesti Flisanin konfliktista. He myös pyysivät naapureilta apua naapurisovun säilyttämiseksi. Muuton jälkeen tutkijat vierailivat naapureiden luona kolmeen eri otteeseen tarkkaillakseen tapahtumien kulkua. Tapa toimi ainakin osan kohdalla, kuten erään naapurin toteamuksesta voidaan päätellä:

Jag tycker det är så kul att man kan hjälpa den här familjen bara genom att uppföra sig som en människa… bara genom att låta bli att vara jävlig helt enkelt.

Ilman ongelmia ei tästäkään asuttamistilanteesta selvitty, mutta kaiken kaikkiaan asiat loksahtelivat paikoilleen melko hyvin. Vuorovaikutus romanien ja muiden perheiden välillä helpottui ja ongelmista voitiin keskustella ilman niiden eskaloitumista suuriksi kriiseiksi.

Trankell näkee tapaustutkimuksensa antavan myös yleisiä ohjenuoria asutustoimenpiteille.

Dessutom lär oss projektet den inte oviktiga läxan att människor har behov av att bli respekterade, och att de vill att den oro de känner ska tas på allvar. De behöver någon som lyssnar på dem, och de vill att de människor som har ansvaret ska höra på dem och visa dem det intresse, som deras bekymmer motiverar. Då de inte upplever denna respekt, upphör deras lojalitet.

Trankellin tutkimuksen perusteella voidaan nähdä, että ihmisten sopeutuminen kulttuurieroihin voi olla kiinni niinkin yksinkertaisesta asioista kuin kunnioituksesta ja eri osapuolten näkemysten kuuntelusta ja huomioimisesta.

Nämä huomiot kannattaa pitää mielessä myös 2010-luvun suomalaisessa turvapaikanhakijapolitiikassa. Uskoisin loppukustannustenkin olevan huomattavasti pienemmät, jos viranomaiset varaavat hieman aikaa ihmisen kohtaamiselle. Olennaistahan on auttaa ihmisiä ymmärtämään, kuinka todellisuudessa pienellä vaivalla he voivat auttaa hätääkärsiviä kanssaihmisiään. Sen sijaan ylhäältä päin sanelulla lietsotaan ainoastaan vastakkainasettelua.

Viha, taloudellinen hyöty ja akateeminen vapaus

Akateeminen maailma elää mielenkiintoisia aikoja. Yliopistouudistus on herättänyt keskustelua akateemisen vapauden nykytilasta. Keskusteluun voi tutustua muun muassa lukemalla Pertti Ahosen, Paul-Erik Korvelan ja Kari Palosen toimittaman kirjan Uusi yliopisto – yritys, puolue, vai oppineiden tasavalta? Myös esimerkiksi sosiaalipolitiikan emerita Briitta Koskiaho on Aikalaisessa nostanut esille ongelmat  markkinoistamisen ja vapauden välillä. Kun tieteen tulee tuottaa maksimaalinen voitto eli olla sovellettavissa yhteiskunnan ja yritysten tarpeisiin, ei kotimaiselle perustutkimukselle jää aikaa.

Ongelmana rahoittajan ja tieteentekijän läheisessä suhteessa voi hyvinkin olla julkisen keskustelun tila. Jos tutkimustulokset eivät tyydytä rahoittavaa osapuolta, voi tieteentekijä joutua pahaan välikäteen: suututtaako pomo osallistumalla keskusteluun vai vaietako omista tuloksista? Esimerkkinä tällaisesta tapauksesta VTT:n toiminta, jossa organisaatio rajoitti kahden tutkijansa sananvapautta. Nämä tutkijat olivat ”väärää” mieltä energiantuotannosta.

Akateemista vapautta yritetään rajoittaa myös toisesta suunnasta. Helsingin Sanomat uutisoi tänään, kuinka akateemisia tutkijoita uhkaillaan Suomessa. Helsingin Sanomien haastattelemista 16:sta rasismia, maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta tutkivasta tieteentekijästä kahdeksan kertoo rajoittavansa julkisia esiintymisiään, sensuroivan puheitaan ja pelkäävänsä keskustelutilanteiden häiriköintiä. 14 tutkijoista on saanut vihapalautetta.

Tommi Niemisen juttu "Näin suljetaan suut" Helsingin Sanomissa 10.3.

Tommi Niemisen juttu ”Näin suljetaan suut” Helsingin Sanomissa 10.3.

”Pelon kanssa on raskasta elää. Tiedän, että monet maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta tutkivat eivät enää anna lausuntoja medialle. Tämä vinouttaa yhteiskunnallista keskustelua, jos muutamat rohkeat tutkijat aina kommentoivat maahanmuuttoon liittyviä aiheita”, toteaa nimetön tutkijan Hesarin jutussa.

Jyväskylässä 30.1.2013 tapahtunut hyökkäys Äärioikeisto Suomessa –kirjan keskustelutilaisuudessa ei ole ainoa syy pelon lisääntymiseen tutkijoiden keskuudessa. Helsingin yliopiston tutkija kertoo, kuinka hän on saanut öisiä murhauhkauksia puhelimitse ja kuinka joku lähetti hänen työpaikalleen kirjeitse valkoista pulveria. Toisen tutkijan lasta on uhkailtu. Kolmanteen tutkijaan kohdistuneesta uhkailusta kiinnostui Suojelupoliisi.  Tämänkaltainen toiminta on ensinnäkin laitonta, mutta myös erittäin ala-arvoista.

Nykymaailmassa tutkijoiden osallistuminen julkiseen keskusteluun ei ole suinkaan itsestään selvää. Osa jättäytyy syrjemmälle vihan ja väkivallan pelossa. Toiset pelkäävät ristiriitoja rahoittavan osapuolen kanssa. Kolmansilla ei ole tähän aikaa, sillä julkiseen keskusteluun osallistuminen on pois siitä ajasta, jonka voisi käyttää kansainvälisten julkaisujen kirjoittamiseen. Kuitenkin monimutkainen yhteiskuntamme tarvitsee akateemista keskustelua. Monet yhteiskunnalliset kysymykset, kuten maahanmuutto, rasismi, energiapolitiikka, ovat hyvin monimutkaisia ja vaikeita. Tiedemaailma ei saa jättäytyä keskustelun ulkopuolelle.

Helsingin Sanomien kuvitusta 10.3.

Lasse Rantasen kuvitusta Helsingin Sanomissa 10.3.