Ei lukukausimaksuille!

Kaikkien aikojen huonoin hallitus suunnittelee lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Seuraavaksi kerron, miksi tämä todella on idioottimaista.

Jo Pekka Kuusi opetti suomalaisille, ettei sosiaalipolitiikkaa tule tarkastella yksipuolisesti menoeränä. Hänen mukaansa tässä on arkiajattelusta seurannut ajatusvirhe, jossa tulojen tasoitus nähdään vain kansantaloutta kurjistavana tapahtumana, vaikka se tulisi nähdä taloudellista kasvua ruokkivana yhteiskunnallisena tulonsiirtona.

Kuusen (ja ennen kaikkea Gunnar Myrdalin) ajattelua mukaillen, totean lukukausimaksujen kohdalla vallitsevan samanlaisen arkiajatteluun pohjautuvan ajatusvirheen.

Liian yksinkertaista ollakseen totta? Aivan varmasti.

 

Tämänkaltainen kotitalouteen ja yritysmaailmaan istuva yksinkertainen kirjanpito ei sovi julkistalouteen tai politiikkaan, sillä yhteiskunnan tulonsiirtojen vaikutukset ovat paljon moninaisemmat ja kauaskantoisemmat. Tämä juuri luo vaikeutensa, sillä viivan alle jäävää todellisuutta on erittäin vaikea raapia kokoon.

Seuraavaksi kumoan muutaman lukumaksuihin liittyvän teesin:

1) Ulkomaalaiset opiskelijat ovat menoerä Suomelle

– Väärin. Ulkomaalaiset opiskelijat tuovat kulutuksen, työssäkäynnin ja näistä kertyvien suorien ja välillisisten verotulojen kautta julkiselle taloudelle jopa 200 000 euron nettohyödyn. Lisäksi ulkomaalaiset opiskelijat tuovat korkeakouluihin ja yhteiskuntaan kansainvälistä kokemusta, erilaisia näkökulmia ja, ah!, niitä innovaatioita.

2) Ulkomaalaiset opiskelijat kerryttäisivät kassaa entistä enemmän, jos he joutuisivat maksamaan lukukausimaksut

– Väärin. Mitä todennäköisimmin ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä romahtaisi täysin. Tähän viittaavat Tanskan ja Ruotsin kokemukset.

3) Suomeen tullaan ainoastaan ilmaisen koulutuksen vuoksi

– Osittain totta. Sanoisin, että tämä on myös Suomen vahvuus, jos koulutuksen taso turvataan myös jatkossa. Pitäisi ymmärtää, että kyseessä on Suomen sinisen meren strategia, josta tulisi olla ylpeä ja markkinoida äänekkäästi. Ilmaisella ja perustasokkaalla koulutuksella erotutaan muista. Sen vuoksi Suomi voisi olla seksikäs. Ikävä kyllä seksikkyydelle ei, peliteollisuutta ja cleantechia yms. lukuun ottamatta, ole muita syitä.

4) Ihmiset tulevat opiskelemaan, mutta lähtevät ilmaisen koulutuksen jälkeen takaisin kotiin

– Väärin. 67 prosenttia vuonna 2007 korkeakoulututkinnon suorittaneista ulkomaalaisista oli Suomessa vielä vuoden valmistumisensa jälkeen. Jääneistä 73 prosenttia työllistyi. Tämä selviää CIMOn raportista vuodelta 2012. On hyvä myös muistaa, että ne jotka eivät syystä tai toisesta jää Suomeen, kerryttävät silti yhteistä verokekoa opiskeluidensa aikana.

5) Lukukausimaksuilla ulkomaalaisia tulisi enemmän. Maksut tuovat uskottavuutta

– Väärin. Suomalaiset yliopistot eivät nouse Cambridgen tai California Institute of Technologyn tasolle yhdessä yössä parin tonnin lukukausimaksuilla. Älä unta näe, opportunisti. Tällainen kehitys vaatii vuosikymmenten rahallisen ja kulttuurisen panostuksen, mitä ei yhtään auta tutkimukseen käytettävän rahoituksen leikkaaminen.

Lukumaksujen käyttöönotto todennäköisesti ajaisi ihmiset opiskelemaan muualle. Jonnekin missä opetus on saman tasoista, ilma lämpimämpää ja elinkustannukset siedettävämpiä.

6) Lukukausimaksut saavat päättäjät arvostamaan opetuksen laatua ja houkuttelevuutta (HS 30.10.2014)

– Väärin. Onko oikein, että suuria poliittisia päätöksiä tehdään siitä syystä, etteivät poliitikot tahdo ymmärtää muuten? Ei. Sanoisin mieluummin, että edustajat vaihtoon.

7) Suomi suomalaisille, ei mamuja Suomeen

– Väärin. Ensinnäkään ei olemassa mitään pyhää alkuperäistä suomalaisuutta. Olen viitannut tähän aiemminkin. Mutta jos tarkastellaan asiaa kansallisvaltionäkökulmasta, niin Suomi tarvitsee maahanmuuttajia. Koulutuksen kautta heitä saadaan ja samalla kotoutetaan.

8) Suomi eurooppalaisille

– Väärin. HS:n (30.10.) mukaan lukukausimaksut ovat vähentäneet ETA-alueen ulkopuolisia opiskelijoita Tanskassa ja Ruotsissa, mutta eurooppalaisia maksut ovat houkutelleet.

Ensinnäkään en näe tässä oikeastaan eroa Suomi suomalaisille -ajattelutapaan. Pyrkimys on rakentaa uutta eurooppalaista nationalismia. Miksi Eurooppa tulisi rajata vain ”eurooppalaisille”? Lainausmerkit siksi, etten oikein tiedä mitä tuo eurooppalaisuus on. Rajataanko se eu-kansalaisuuden perusteella?

Toiseksi kysyisin, olisiko Ruotsin ja Tanskan kohdallakin kyseessä trendi, jossa köyhempien EU-maiden opiskelijat hakeutuvat sinne, mistä mahdollisesti löytyy työtä? Näin ollen opiskelijoiden määrän kasvusta ei voi kiittää lukukausimaksuja.

9) Ulkomaalaisille maksut, koska suomalaiset joutuvat maksamaan lukukausimaksuja ulkomailla

-Nyyh, ja väärin. Voitaisiinko tätä lähestyä solidaarisuuden näkökulmasta? Miksi meillä on vankka käsitys, että kaivonporaus Afrikassa on ainoa oikea maailmanparannuskeino? Eikö paljon tehokkaampaa ole  tarjota ihmisille mahdollisuus kouluttautua?

Lisäksi huomauttaisin, että koulutus on Suomen ainoita oikeita kilpailuvaltteja. Ei siis pilata sitäkin.

Kiitos unelmahallitus jälleen kerran! Pelottavinta on, ettei opposition suurissa puolueissa taida löytyä sen enempää tukea korkeakoulupolitiikalle.

Seuraavaa unelmatiimiä odotellessa. Aika velikultia! Kuva: Suomenmaa

 

Esimerkki satumaasta?

”Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan  lähtisi en linnun lailla pois.”

Ah Ruotsi, suomalaisen paratiisi! Niin täydellinen, että ärsyttää.  Ne ovat hyviä pukeutumaan, menestyvät bisneksessä, urheilussa ja laulukilpailuissa ja puhuvat sujuvaa englantia. Niiden hyvinvointijärjestelmä oli huipussaan vuosina 1950–1970. Skördetiden loi mahdollisuuksia myös suomalaisille, ja sadat tuhannet matkasivat paratiisiin luomaan parempaa tulevaisuutta itselleen ja perheelleen. Oma hyvinvointijärjestelmämme kehittyi suurissa määrin vasta 1970-luvun aikana, juuri kun hyvinvointivaltio oli menossa pois muodista Euroopassa.

Olemme Suomessa tottuneet ruotsalaisten paremmuuteen. Sen vuoksi pari voittoa jääkiekossa säilyy sydämissämme ikuisesti. Ne erottuvat niinä harvoina hetkinä, jolloin saimme olla onnekkaita ja voitokkaita. Muissa tapauksissa keskitymme arvostelemaan ruotsalaisten myönteistä elämänasennetta tai bastuja, jotka ovat tietysti huonoja kopioita alkuperäisestä.

Mutta onko Ruotsi todella satumaa? Ei tietenkään. Mutta vertailemalla näitä kahta suhteellisen paljon toisiaan muistuttavaa kulttuuria toisiinsa, voimme oppia paljon molemmista. Varsinkin omastamme. Vertailun jälkeen löydämme ehkä muutakin myönteistä kuin tulokset 4­–1 ja 1–6.

Esimerkiksi yksi mielenkiintoinen eroavaisuus Uppsalan ja Tampereen välillä löytyy opiskelijoiden asuntopolitiikasta. Kun aloitin opintoni Tampereella, sain ensimmäisen asuntotarjoukseni TOASilta lähes välittömästi täytettyäni hakemuksen. Olin kuitenkin laatinut sen melko huolimattomasti, joten minulle tarjottiin yli sadan neliön ja viiden huoneen asuntoa. Hylättyäni ensimmäisen tarjouksen, sain seuraavan, tällä kertaa soluasunnon, kuukauden jonotuksella. Toki asuntotilanne on muuttunut Tampereella kesän 2008 jälkeen, eikä aina myönteiseen suuntaan. Väittäisin kuitenkin tilanteen olevan vielä parempi kuin täällä Uppsalassa.

Juttelin tässä eräänä iltana muutaman ruotsalaisen kanssa osakunnan baarissa. Toinen oli ollut asuntojonossa jo kolme vuotta, siis aloittanut jonottamisen lukioaikoina. Toisen isä oli puolestaan aloittanut jonottamisen jo 15 vuotta sitten! Kyseinen neitonen ei ollut varmasti aloittanut ala-astettaan vielä tuolloin. Tästä huolimatta juttukumppaneiden asunnot olivat perinteisiä opiskelijabokseja, joissa siis jaetaan keittiö ja suihku muiden kämppisten kanssa.

Vaikuttaakin, että Uppsalassa on vallallaan todellinen asuntokriisi. Olen kuullut puhetta, että osa opiskelijoista joutuu aloittamaan telttamajoituksessa. Tämä saattaa kuitenkin olla liioittelua, sillä en itse ole telttakyliin vielä törmännyt.

Järjestelmä, jossa asuntojonoihin pitää liittyä jo lapsena, on erittäin vahingollinen yhteiskunnan tasa-arvon kannalta. Jos päätös opiskelijakaupungista ja opiskeluasteesta tehdään jo ennen kuin lapsi oppii lukemaan, on erittäin todennäköistä, että asuntojonoihin hakeutuvat etupäässä korkeakoulutetut vanhemmat. Asunto on pohjoismaissa yksi elämisen perusedellytyksistä, ja ilman sitä jääminen voi tarkoittaa, ettei opiskelijalla ole mahdollisuutta aloittaa opintojaan. Näin monet lahjakkaat jäävät ilman koulutusta. Onkin mielenkiintoista, miksi vanhemmille edes sallitaan oikeus jonottaa opiskelija-asuntoja?

Tässä yksi esimerkki, jossa Suomessa (tai ainakin Tampereella) ollaan toistaiseksi paremmassa tilanteessa. Kaikessa ei tarvitse ottaa mallia länsinaapurista!

Mieletön draivi, heikkoja ajatuksia

Kotiyliopistoni avaa tänään virallisesti ovensa kesän jälkeen. Tapahtumaa on laidasta laitaan, on juhlia, juhlapuheita, vanhoja ja uusia ystäviä, luentoja ja Anssi Kela. Aika on tosin muutenkin mielenkiintoinen opiskelijan näkökulmasta: Paljon puhuttu rakenneuudistus koskettaa myös opiskelijoita, sen tavoitteena on saada meidät valmistumaan nopeammin. Aktiivisemmat bloggaajat ovat ehtineetkin jo tarttua kiitettävästi hallituksen ratkaisuun (linkkejä näihin teksteihin löytyy sieltä täältä siroteltuna). Tässä tekstissä näkökulma on hieman toinen; pohdin, saako opintotuen muutos opiskelijat valmistumaan paremmin.

Yle haastatteli Juhani Sarsilaa tämän uuden esseekokoelman Melancholica – poleemisia esseitä tiimoilta. Sarsila kyseenalaistaa kirjoituksissaan nykymenon ja peräänkuuluttaa antiikin humanistisia hyveitä. Tampereen yliopiston dosentti toteaa haastattelussa: ”Faustinen ihminen haluaa vallata sekä makro- että mikrokosmoksen, mutta hänestä ei ole epäilemään, kyseenalaistamaan eikä myöskään tieteellisesti tutkimaan omaa saatanallista draiviaan.”

Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) nosti budjettiriihikeskustelussa esille, että vuonna 1992 säädettyä opintotukilakia on muutettu keskimäärin 2,5 kertaa vuodessa. Liitto ihmetteleekin: ”Minkä muun väestöryhmän toimeentulo on samalla tavalla koko ajan muutoksen alla?” Vauhti on huima! Mutta onko  mahdollista analysoida tehtyjen muutoksien vaikutusta ennen seuraavaa muutosta? Vai tehdäänkö ainoastaan muutosta muutoksen vuoksi, ja uskotaan ihmisen matkaavan kohti parempaa huomista? Valistusoptimismi elää vahvana. Toisaalta kyynikot, kuten Heikki Sairanen, ovat nähneet viimeisimpien ratkaisujen taustalla myös poliittista peliä.

Itse en suhtaudu yleisesti muutokseen lähtökohtaisesti kielteisenä asiana. On aivan kiistaton tosiasia, että valtion tulonsiirtoja tulee arvioida uudelleen ja tehdä nimenomaan järkeviä muutoksia. Mutta esimerkiksi opintotuen suhteen tulisi pysähtyä hetkeksi ja katsoa, miten jo tehdyt ratkaisut vaikuttavat ennen seuraavaa muutosta.

Nopeus ei aina ole hyve ja mielestäni keskustelua opintotukiuudistuksesta vaivaa osittain Sarsilan mainitsema faustinen henki. Yliopisto-opiskelun lähtökohta ei voi olla, että viisaus saavutetaan nopeasti, tehokkaasti ja helpolla. ”Saatanallisella draivilla” mennään helposti päin seiniä. Aina vain nopeampaa opiskelua peräänkuuluttavat ihmiset tuntuvat lähtevän siitä oletuksesta, että yliopisto on vain siirtymäriitti työelämään: mitä nopeammin pois alta, sen parempi. Vain diplomilla on merkitystä, ja työelämässä opitaan se olennainen. Jos asia olisi yksinomaan näin, yliopisto olisi kalliina instituutiona ajettava alas, ja tilalle olisi perustettava uusi akatemia. Vielä tämä on dystopiaa, mutta kuten Juha Isotalo tuo esiin, hallituksen kirjaama tavoite lisätä yli 55 opintopistettä vuodessa opiskelevien määrää saattaa johtaa opintopisteiden inflaatioon. Onko yhteiskunnan järkeä pyörittää kallista diplomitehdasta, kun pari kopiokonetta riittäisi ajamaan saman tehtävän?

Koulutetut tulee saada nopeammin työelämään, koska heitä ilmeisesti tarvitaan ja arvostetaan siellä. Näin saavutetaan kuulemma säästöjä. Voidaan kuitenkin pohtia asiaa toiselta kannalta: Jos yliopisto-opiskelu alistetaan putkiajatteluksi ja sprinttilajiksi, onko suomalaisille maistereille tai tohtoreille enää paikkaa työelämässä ja maailmassa? Millainen kuluerä tämä onkaan yhteiskunnalle, jos koulutamme kasapäin ihmisiä, joilla ei ole valmiuksia epäillä, kyseenalaistaa tai tutkia?

HS:n ongelmana jälleen opiskelijat

HS tekee sen jälleen! Pääkirjoituksessaan Hyvä, jos hallitus vihdoin tekee jotain 8.8.2013 valtakunnan ykkösaviisi ottaa kantaa opintotukeen. Ei sinänsä yllätä, että lehti näkee pitkien opiskeluiden olevan yksi syy valtakunnan huonoon jamaan. Ja ratkaisu on – jälleen kerran – opintotuen rajaaminen:

”Esimerkiksi opintotukeen saattaa tulla muutos, joka kannustaa suorittamaan tutkinnon nopeammin. Tätä yritettiin viime kevään kehysriihessä, mutta vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki torjui hankkeen ja vielä laski sen saavutuksekseen kehysriihen tiedotustilaisuudessa.” HS 8.8.2013

Paavo on siis pahis. Hän auttaa opiskelijoita lorvimaan pidempään korkeakoulussa. (Jos nostaa opintotukea 9 kuukautta vuodessa, tukea riittää kuudeksi vuodeksi. Viisi on useimmissa yliopistotutkinnoissa tavoitevalmistumisaika, yläraja on seitsemän.)

Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan tällä hetkellä yliopistojen ylemmän korkeakoulututkinnon mediaanisuoritusaika on 6,3 vuotta ja ammattikorkeakoulututkinnon 3,8 vuotta.

HS haluaa rajata opintotukea sen perusteella, että opiskelijat suorittaisivat tutkintonsa nopeammin. Mutta kuinka loogista on, että opiskelija jättäytyy opiskelemaan ”ylimääräistä” sen vuoksi, että hän tienaa maksimissaan 3,7 euron ”tuntipalkkaa” (opintoraha + asumislisä = 499,6e/kk ja 5 op = 135h)? Tällä tuntipalkalla voi elää lokoisasti kuusi vuotta. Jos työtä olisi tarjolla, eikö vähänkin rahaa ajatteleva ihminen valmistuisi ja ottaisi paikan vastaan?

Ajatuksen logiikka, että opintotuen heikentäminen nopeuttaa opiskeluja, on jokseenkin käsittämätön. Eikö nyt jo riittämättömän opintotuen leikkaaminen aiheuta joko lainanottamisen tai sitten työskentelyn lisääntymisen opintojen ohella? Koska tulevaisuuden työpaikka on monille opiskelijoista epävarma (HS uutisoi itse, kuinka syksy täyttyy yt-neuvotteluista), ja valmistumisen jälkeen monia odottaa perheen perustaminen, asunnon hankkiminen ja auton ostaminen, harva haluaa kuormittaa taakkaansa syömällä velaksi. Halu ottaa lainaa olisi toki eri, jos opiskelija voisi olla varma takaisinmaksukyvystään.

Koska laina ei kiinnosta, monet tekevät töitä opiskeluiden ohella. Tämä ei nopeuta opiskeluita. Mutta usein unohdamme, että nämä opiskelijathan ovat opiskeluidensa ohella siis jo työelämässä. Osa tekee sellaisia hanttihommia, joihin Suomessa koskevat vain ahkerimmat. Osa on jo mukana ”oman alansa” töissä. Molemmat ryhmät ovat yhteiskunnalle tärkeitä. Lisäksi yritykset arvostavat työkokemusta. Haluatko sinä palkata nuoren, joka ei ole tehnyt useaan vuoteen lainkaan oikeita töitä, mutta jolla on diplomi? Niinpä.

Yksi itseäni häiritsevä ajatus on se, että pitkät opinnot olisivat automaattisesti ongelma tai tyhjäntoimittamista. Tehokas ja hyödyllinen ihminen ei ole automaattisesti sellainen, joka valmistuu maisteriksi alle viidessä vuodessa. Laaja-alaisuudesta puolestaan voi olla sekä yksilölle että yhteiskunnalle hyötyä. Vaikkakin ymmärrän HS:n näkökulman: nykytoimittajilta ei tunnuta pahemmin odotettavan laaja-alaista sivistystä ja analyyttistä otetta.

Sitä paitsi on osoitettu, että suomalaiset korkeakouluopiskelijat pääsevät eurooppalaisia kollegoitaan nopeammin ”oman alan” töihin. Muun muassa työelämän tutkija Pasi Pyöriä sivuaa tätä Aikalaisen haastattelussa, ja toteaa: ”Poliittisella taholla on se väärinymmärrys, että tässä nykyisessä systeemissä olisi jotakin pielessä. Heidän kannattaisi vähän tarkemmin tutustua tutkimuksiin”. Tätä suosittelen myös HS:lle. Aloittaa voi vaikka työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Opiskeluaikainen työssäkäynti ja sen vaikutukset.

Jos kuitenkin halutaan lyhentää opiskeluaikoja, ei opintotuen leikkaaminen ole oikea ratkaisu.

Opintotuki mahdollistaa ihmisille edes jonkinlaisen toimeentulon opiskeluiden aikana. Tämän ja lukukausimaksuttomuuden vuoksi vähävaraisilla on paremmat mahdollisuudet opiskella ja kohota yhteiskunnan tikkailla. Suomalaisten korkea koulutustaso nostetaan monissa kilpailukyselyissä merkittäväksi tekijäksi. Miksi siis purkaa opintotukijärjestelmää, joka omalta osaltaan mahdollistaa Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn?

Lopettakaa nyt se opiskelijoiden syyllistäminen! Suuret ongelmat ovat jossain aivan muualla.

On vain hyödyllisiä ja hyödyttömiä ihmisiä

Ihmiset voidaan jakaa kahteen leiriin: yhteiskunnalle hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Ensimmäinen ryhmä tunnetaan myös nimellä ”veronmaksajat”. He käyvät töissä, maksavat paljon veroja ja heistä on yhteiskunnalle pelkkää hyötyä. Sitten on toinen ryhmä, johon kuuluvat opiskelijat ja muut lorvailijat (mukaan voidaan laskea myös eläkeläiset, lapset, yms.). Toinen ryhmä ainoastaan kuluttaa veronmaksajan kekoon keräämää yhteistä omaisuutta.

Edellistä mukaillen voidaan järkeillä, että hyödylliset ihmiset pitävät yksin tämän yhteiskuntamme pystyssä. He luovat puitteet hyvinvointivaltiolle, jonka olemassaolo näyttää päivä päivältä mahdottomammalta; kiitos toisen ryhmän lorvailijoiden.

Vaatii kuitenkin melkoista taituruutta irrottautua yhteiskunnasta lorvimaan. Otetaan esimerkiksi opiskelijat. Siis nämä niin kutsutuissa korkeakouluissa päivät ja yöt läpeensä juhlivat. Heistä vain ani harva valmistuu, ja hekin kymmenen vuoden kuluttua. Olen kuullut, että joku osallistuu yhteisen keon kasvattamiseen käymällä opiskelujensa ohella töissä ja maksamalla palkastaan veroa. Ja vielä useammat tekevät tätä kesäisin! Opiskelijat myös maksavat tahtomattaan tai vahingossa kaikenmaailman muita veroja, kuten arvolisäveroa ruokaillessaan veronmaksajan rahoilla Ravintola C:ssä Tampereella. Opiskelijoiden järjestöt myös masinoivat toisinaan erikoisia veronmaksutalkoita, joissa kymmenettuhannet haalariasuiset kiertävät Suomen kaupunkien palveluita arkipäivinä. Jokunen saattaa jopa käydä teatterissa tai elokuvissa vapaa-aikanaan lorvailemassa. Tällä toiminnallahan opiskelijat tukevat vahingossa yhteiskuntaa. Aviisissa oli joskus juttu, jonka mukaan Tampere olisi kuihtunut ilman yliopistoa. Nyt se on maan kolmanneksi suurin kaupunki. Eivätkö opiskelijat tajua lorvailun syvintä ydintä: sehän on elää toisten lompakolla.

Kunnon lorvailijaopiskelija ottaa yhteiskunnalta sen myöntämän ruhtinaallisen opintorahan (298e/kk) ja asumislisän (201,6e/kk), ja lorvii näillä yliopistossaan, joka on toisessa universumissa muun yhteiskunnan kanssa. Kela jakaa rahaa ilmaiseksi, ennen sentään lorvailijat kaivoivat ojia. Opiskelija ei anna yhteiskunnalle mitään vastineeksi. Jos hän osallistuu julkiseen keskusteluun, se tehdään vain oman edun tavoittelemiseksi. Eli lisää ilmaista rahaa.

Tästä poikkeaa täysin tunnollinen ”veronmaksaja”. Hän tekee vain työtä ja maksaa veroa. Käy töiden jälkeen citymarketissa pitämässä yhteiskuntaa pystyssä ostamalla lapsille muroja ja itselle pirkkaolutta. Veronmaksaja on hyödyksi ja maksaa muiden huvittelun ja lorvailun. Hän ei sairasta, eikä joudu työttömäksi. Onhan hän ahkera ja korvaamaton. Hän on joskus opiskellut, mutta silloinkin maksoi kaiken itse suurella opintovelalla. Sitä maksettiinkin hikihatussa, jos inflaatio ei ehtinyt syödä velkaa mitättömäksi sitä ennen. Veronmaksaja ei ole koskaan itse hyötynyt ilmaisesta peruskoulutuksesta, eikä hän koskaan jää eläkkeelle. Hänen lapsensa ei saa lapsilisää, eikä hänen vanhempansa lääkekorvausta Parkinsonin tautiin.

Tätä logiikkaa hyödyntämällä voimme tehdä johtopäätöksen, että esimerkiksi ulkomaalaiset opiskelijat tulevat Suomeen elämään muiden kustannuksella. Koska suomalainen yliopistokoulutus on verrattavissa Oxfordin ja Harvardin tasoon, ne tulisivat tänne vaikka koulutukselle asetettaisiin suuri hintalappu. Tämän todistavat PISA-tulokset, joiden mukaan suomalaiset osaavat lukea. Nyt ne ulkomaalaiset tulevat tänne opiskelemaan ilmaiseksi, eivätkä anna yhteiskunnalle mitään, eläväthän he erillään kaikesta ympäröivästä yhteiskunnasta. He eivät tarjoa suomalaiselle tiedeyhteisöllekään mitään, ovathan he jostain Afrikasta. Omissakin lorvailijoissa on tarpeeksi sietämistä veronmaksajalle, ei hän kaipaa sellaisia lisää.

Ihmisten luokittelu on ihanan yksinkertaista.

Viha, taloudellinen hyöty ja akateeminen vapaus

Akateeminen maailma elää mielenkiintoisia aikoja. Yliopistouudistus on herättänyt keskustelua akateemisen vapauden nykytilasta. Keskusteluun voi tutustua muun muassa lukemalla Pertti Ahosen, Paul-Erik Korvelan ja Kari Palosen toimittaman kirjan Uusi yliopisto – yritys, puolue, vai oppineiden tasavalta? Myös esimerkiksi sosiaalipolitiikan emerita Briitta Koskiaho on Aikalaisessa nostanut esille ongelmat  markkinoistamisen ja vapauden välillä. Kun tieteen tulee tuottaa maksimaalinen voitto eli olla sovellettavissa yhteiskunnan ja yritysten tarpeisiin, ei kotimaiselle perustutkimukselle jää aikaa.

Ongelmana rahoittajan ja tieteentekijän läheisessä suhteessa voi hyvinkin olla julkisen keskustelun tila. Jos tutkimustulokset eivät tyydytä rahoittavaa osapuolta, voi tieteentekijä joutua pahaan välikäteen: suututtaako pomo osallistumalla keskusteluun vai vaietako omista tuloksista? Esimerkkinä tällaisesta tapauksesta VTT:n toiminta, jossa organisaatio rajoitti kahden tutkijansa sananvapautta. Nämä tutkijat olivat ”väärää” mieltä energiantuotannosta.

Akateemista vapautta yritetään rajoittaa myös toisesta suunnasta. Helsingin Sanomat uutisoi tänään, kuinka akateemisia tutkijoita uhkaillaan Suomessa. Helsingin Sanomien haastattelemista 16:sta rasismia, maahanmuuttoa tai monikulttuurisuutta tutkivasta tieteentekijästä kahdeksan kertoo rajoittavansa julkisia esiintymisiään, sensuroivan puheitaan ja pelkäävänsä keskustelutilanteiden häiriköintiä. 14 tutkijoista on saanut vihapalautetta.

Tommi Niemisen juttu ”Näin suljetaan suut” Helsingin Sanomissa 10.3.

”Pelon kanssa on raskasta elää. Tiedän, että monet maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta tutkivat eivät enää anna lausuntoja medialle. Tämä vinouttaa yhteiskunnallista keskustelua, jos muutamat rohkeat tutkijat aina kommentoivat maahanmuuttoon liittyviä aiheita”, toteaa nimetön tutkijan Hesarin jutussa.

Jyväskylässä 30.1.2013 tapahtunut hyökkäys Äärioikeisto Suomessa –kirjan keskustelutilaisuudessa ei ole ainoa syy pelon lisääntymiseen tutkijoiden keskuudessa. Helsingin yliopiston tutkija kertoo, kuinka hän on saanut öisiä murhauhkauksia puhelimitse ja kuinka joku lähetti hänen työpaikalleen kirjeitse valkoista pulveria. Toisen tutkijan lasta on uhkailtu. Kolmanteen tutkijaan kohdistuneesta uhkailusta kiinnostui Suojelupoliisi.  Tämänkaltainen toiminta on ensinnäkin laitonta, mutta myös erittäin ala-arvoista.

Nykymaailmassa tutkijoiden osallistuminen julkiseen keskusteluun ei ole suinkaan itsestään selvää. Osa jättäytyy syrjemmälle vihan ja väkivallan pelossa. Toiset pelkäävät ristiriitoja rahoittavan osapuolen kanssa. Kolmansilla ei ole tähän aikaa, sillä julkiseen keskusteluun osallistuminen on pois siitä ajasta, jonka voisi käyttää kansainvälisten julkaisujen kirjoittamiseen. Kuitenkin monimutkainen yhteiskuntamme tarvitsee akateemista keskustelua. Monet yhteiskunnalliset kysymykset, kuten maahanmuutto, rasismi, energiapolitiikka, ovat hyvin monimutkaisia ja vaikeita. Tiedemaailma ei saa jättäytyä keskustelun ulkopuolelle.

Lasse Rantasen kuvitusta Helsingin Sanomissa 10.3.