Tarinan alussa raskolnikovilainen hahmo kamppailee omatuntonsa kanssa amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Vainoharhainen amerikkalainen, pelkotiloja ja kuumetta, ongelmallinen äiti–poika-suhde, joulu yksin vieraassa kaupungissa. Kuka on tämä lukijalle tuntematon amerikkalainen ja kuinka hän on päätynyt Amsterdamiin?
Donna Tartt aloittaa uutukaisensa Tiklin (The Goldfinch) vahvasti. Aloitustapa on tuttu Tarttin kulttimaineeseen nousseesta esikoisesta Jumalat juhlivat öisin (The Secret History), jossa lukijalle tarjottiin avaimet tarinan ymmärtämiseen jo kättelyssä. Ja tapa tuntuu toimivan; kuten esikoinen, myös Tikli tempaisee otteeseensa, josta paluuta ei ole.
Donna Tartt: Tikli
Lukijalle selviää melko nopeasti, että alun amerikkalainen, Theo nimeltään, koki varhaisnuoruudessaan järkyttävän tragedian. Eräänä keväisenä päivänä Theo hakeutui äitinsä kanssa sateelta suojaan newyorkilaiseen Metropolitan-taidemuseoon, ja äiti ja poika käyttävät tilaisuuden hyväksi tutustumalla alankomaalaisten mestareiden töihin. Kohtalon oikusta museossa tapahtuu juuri silloin terrori-isku. Theo jää ihmeen kaupalla henkiin ja toipuessaan räjähdyksestä, hän varastaa sekavassa mielentilassa mukaansa Carel Fabritiuksen Tiklin.
Maalaus esittää jalastaan ketjulla vankina olevaa tikliä. Tikli on kuin vertauskuva Theon elämään; vaikka olisi kuinka rohkea ja päättäväinen, lentoon pääsee vain hetkeksi ja karkuun pääsy on toivotonta. Millaista on kasvaa aikuiseksi, kun nilkan ympärille asetetaan murtumaton ketju jo 13-vuotiaana?
Carel Fabritius, Het puttertje, 1654.
Tarina kuljettaa Theoa ja maalausta ympäri Yhdysvaltoja ja aina Eurooppaan asti. Matkalla tavataan värikkäitä henkilöhahmoja, jotka ovat kaikki pohjimmiltaan yhtä haavoittuvaisia kuin maalauksen pikkulintu. Haluaako Tartt sanoa, että meillä kaikilla oma ketjumme, jonka paksuus ainoastaan vaihtelee henkilöstä riippuen? Olemmeko kaikki oman kohtalomme vankeja?
Mieleenpainuvimpana hahmona erottuu Theon kaveri Boris. Jukka Petäjä rinnasti HS:n arvostelussaan Theon nykyaikaiseksi Huckleberry Finniksi ja Boriksen ”kokaa niiskuttavaksi” Tom Sawyeriksi. Vertauskuva on monella tapaa osuva ja onnistunut. Rinnastus Mark Twainiin on toki suuri kunnianosoitus kirjailijalle, mutta Donna Tartt on kiistatta yksi mielenkiintoisimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista. Twainin lisäksi Tarttin tarinankerrontaa on verrattu, niin Petäjän kuin Veijo Hietalankin toimesta, toiseen legendaan eli Charles Dickensiin.
Itseeni vetosi myös Tiklin paikoitellen film noir -elokuvista ammentava epätoivoinen tunnelma. En ihmettelisi, vaikka Theon kasvutarina muodostuisi nopeastikin nykykirjallisuuden klassikoksi. Kuvaus sukupolvensa edustajasta, joka elää jatkuvassa epävarmuudessa.
Tarttin Tikli on lähes yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi, mutta lukuelämyksenä vertaansa vailla. Puolessa välissä tavoitin itseni toivomasta, ettei romaani koskaan loppuisi. Tällaista tapahtuu itselleni vain ani harvoin. Paikoitellen kirjan loppupuolella oli hieman tyhjäkäyntiä, mutta kokonaisuutena ehdottomasti Pulitzerinsa ansainnut.
Kirja mahdollistaisi loputtoman analysoinnin, niin loistavasti Tartt luo yhteyksiä ja kuljettaa tarinaansa. Tikli on samanaikaisesti viihdyttävä, koskettava ja älykäs. Tämän vuoksi kehotan hankkimaan tai lainaamaan kirjan, ja varaamaan tarpeeksi aikaa uppoutumiselle. Toivottavasti seuraavaa Tarttia odottaessa ei mene yli kymmentä vuotta!
Donna Tartt: The Goldfinch
Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen 2014)
1.painos, WSOY
Kirjani alkuperä: oma
Yhteiskunnan lastuja 