Tikli ja lentämisen mahdottomuus

Tarinan alussa raskolnikovilainen hahmo kamppailee omatuntonsa kanssa amsterdamilaisessa hotellihuoneessa. Vainoharhainen amerikkalainen, pelkotiloja ja kuumetta, ongelmallinen äiti–poika-suhde, joulu yksin vieraassa kaupungissa. Kuka on tämä lukijalle tuntematon amerikkalainen ja kuinka hän on päätynyt Amsterdamiin?

Donna Tartt aloittaa uutukaisensa Tiklin (The Goldfinch) vahvasti. Aloitustapa on tuttu Tarttin kulttimaineeseen nousseesta esikoisesta Jumalat juhlivat öisin (The Secret History), jossa lukijalle tarjottiin avaimet tarinan ymmärtämiseen jo kättelyssä. Ja tapa tuntuu toimivan; kuten esikoinen, myös Tikli tempaisee otteeseensa, josta paluuta ei ole.

Donna Tartt: Tikli

Lukijalle selviää melko nopeasti, että alun amerikkalainen, Theo nimeltään, koki varhaisnuoruudessaan järkyttävän tragedian. Eräänä keväisenä päivänä Theo hakeutui äitinsä kanssa sateelta suojaan newyorkilaiseen Metropolitan-taidemuseoon, ja äiti ja poika käyttävät tilaisuuden hyväksi tutustumalla alankomaalaisten mestareiden töihin. Kohtalon oikusta museossa tapahtuu juuri silloin terrori-isku. Theo jää ihmeen kaupalla henkiin ja toipuessaan räjähdyksestä, hän varastaa sekavassa mielentilassa mukaansa Carel Fabritiuksen Tiklin.

Maalaus esittää jalastaan ketjulla vankina olevaa tikliä. Tikli on kuin vertauskuva Theon elämään; vaikka olisi kuinka rohkea ja päättäväinen, lentoon pääsee vain hetkeksi ja karkuun pääsy on toivotonta. Millaista on kasvaa aikuiseksi, kun nilkan ympärille asetetaan murtumaton ketju jo 13-vuotiaana?

Carel Fabritius, Het puttertje, 1654.

Tarina kuljettaa Theoa ja maalausta ympäri Yhdysvaltoja ja aina Eurooppaan asti. Matkalla tavataan värikkäitä henkilöhahmoja, jotka ovat kaikki pohjimmiltaan yhtä haavoittuvaisia kuin maalauksen pikkulintu. Haluaako Tartt sanoa, että meillä kaikilla oma ketjumme, jonka paksuus ainoastaan vaihtelee henkilöstä riippuen? Olemmeko kaikki oman kohtalomme vankeja?

Mieleenpainuvimpana hahmona erottuu Theon kaveri Boris. Jukka Petäjä rinnasti HS:n arvostelussaan Theon nykyaikaiseksi Huckleberry Finniksi ja Boriksen ”kokaa niiskuttavaksi” Tom Sawyeriksi. Vertauskuva on monella tapaa osuva ja onnistunut. Rinnastus Mark Twainiin on toki suuri kunnianosoitus kirjailijalle, mutta Donna Tartt on kiistatta yksi mielenkiintoisimmista amerikkalaisista nykykirjailijoista. Twainin lisäksi Tarttin tarinankerrontaa on verrattu, niin Petäjän kuin Veijo Hietalankin toimesta, toiseen legendaan eli Charles Dickensiin.

Itseeni vetosi myös Tiklin paikoitellen film noir -elokuvista ammentava epätoivoinen tunnelma. En ihmettelisi, vaikka Theon kasvutarina muodostuisi nopeastikin nykykirjallisuuden klassikoksi. Kuvaus sukupolvensa edustajasta, joka elää jatkuvassa epävarmuudessa.

Tarttin Tikli on lähes yhdeksänsataasivuinen tiiliskivi, mutta lukuelämyksenä vertaansa vailla. Puolessa välissä tavoitin itseni toivomasta, ettei romaani koskaan loppuisi. Tällaista tapahtuu itselleni vain ani harvoin. Paikoitellen kirjan loppupuolella oli hieman tyhjäkäyntiä, mutta kokonaisuutena ehdottomasti Pulitzerinsa ansainnut.

Kirja mahdollistaisi loputtoman analysoinnin, niin loistavasti Tartt luo yhteyksiä ja kuljettaa tarinaansa. Tikli on samanaikaisesti viihdyttävä, koskettava ja älykäs. Tämän vuoksi kehotan hankkimaan tai lainaamaan kirjan, ja varaamaan tarpeeksi aikaa uppoutumiselle. Toivottavasti seuraavaa Tarttia odottaessa ei mene yli kymmentä vuotta!

 

Donna Tartt: The Goldfinch

Tikli (Suom. Hilkka Pekkanen 2014)

1.painos, WSOY

Kirjani alkuperä: oma

Irvingin verkkainen pakomatka

”Kun Dominic oli ensimmäisen kerran kertonut Carmellalle kuinka asiat olivat, hän oli tehnyt yhden asian selväksi: jos Carl joskus alkaisi etsiä häntä, hänen olisi otettava uudestaan jalat alleen eikä Carmella voisi lähteä mukaan”

Lukupäiväkirjani toinen sivu käsittelee hiljan Suomessa vierailleen John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä -romaania (Tammi 2010. Engl. Last Night in Twisted River 2009). Amerikkalaisen tarinaniskijän satu kertoo tällä kertaa Dominicin ja hänen poikansa Danielin matkasta 1950-luvun jälkeisessä Pohjois-Amerikassa: Uuden-Englannin tukkijoilta aina Kanadan Ontarion saaristoon. Tarina ei kuitenkaan ole jatkuvaa juoksemista, sillä vähänväliä Irving pysähtyy nautiskelemaan lukijoineen Pikkukokin eli Dominicin valmistamista kulinaarisista herkuista.

Olen lukenut ennen Twisted Riveriä Irvingiltä ainoastaan Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire 1981), joka oli hauskempi ja vauhdikkaampi kuin VYTR. Oma suhtautumiseni Irvingiin on kahtiajakautunut: toisinaan arvostan kirjailijaa suuresti, toisinaan hänen tyylinsä ärsyttää.  Tarinankertojana Irving on kerrassaan verraton, ja hänen mielikuvituksensa juoksu uskomatonta. Kirjailija on tunnettu myös värikkäistä ja omalaatuisista henkilöhahmoistaan, jotka kieltämättä viihdyttävät ja ihastuttavat. Kuitenkin toisinaan kirjailijan tapa toistaa ja selittää asioita tuntuu lukijan vähättelyltä.

Kirjoitan tätä pohdintaani välittömästi Twisted Riverin luettuani ja tällä hetkellä jälleen arvostan Irvingiä.

Lukukokemuksena Viimeinen yö Twisted Riverillä oli ristiriitainen. Ensin risut. Osittain kirja tempasi mukaansa, mutta paikoitellen se ei tuntunut etenevän juuri ollenkaan. Tämän vuoksi 600-sivuisen romaanin lukeminen otti oman aikansa. Myös kirjan punaisena lankana toimiva isän ja pojan pakotarina tuntuu hiukan heppoiselta ja epäuskottavalta: Ehkä siitä puuttuu hichcockmaisen pakotarinan intensiivisyys. Kun takaa-ajo kestää lähemmäs puolivuosisataa, kuten Irvingin kirjassa, pitäisi sen olemassaolo kyetä perustelemaan paremmin. Nyt paikoitellen Dominicin ja Danielin ratkaisut ärsyttivät, ja pakoilun ainainen jatkaminen tuntui kerrassaan turhalta.

Myös päähenkilöiden läheinen ystävä Ketchum ärsytti minua pitkin kirjaa. Ketchum on väkivahva metsuri ja tukkijätkä, joka meluaa, tappelee ja käyttäytyy muutenkin hyvin epäsovinnaisesti. Ketchum tuntui kirjan alkupuoliskon olevan juuri irvingmäinen värikkääksi ja hauskaksi tarkoitettu sivuhenkilö, onnistumatta roolissaan kovinkaan hyvin: Ketchumin suuhun laitetut vuorosanat eivät yksinkertaisesti olleet kovin hauskoja. Mutta kuinkas lopulta kävikään! Juuri Ketchumin hahmon kohdalla Irving paljastaa taitonsa: Hahmo kasvaa kirjan edetessä, muuttuen lopulta koko tarinan kiinnostavimmaksi henkilöksi. Näin kirjan luettua, juuri Ketchumin roolihahmon kehitys riittäisi syyksi lukea kirja uudelleen!

”Ketchum ei ollut se henkilö, joka aloittaisi Daniel Baciagalupon uuden romaanin ensimmäisen luvun. Ketchum olisi paras pitää tallessa vähän pitempään – lukija saisi odottaa häntä. Joskus kaikkein tärkeimmät henkilöt oli pidettävä hiukan piilossa.”

Kuten edellä mainitsin, Irvingin tarinankertojan taitoja ei sovi kyseenalaistaminen. Kirja sisältää runsaasti tapahtumia ja ikimuistoisia henkilöitä, joihin isä ja poika sotkeutuvat kiertäessään ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Irving myös maalailee kauniisti maisemaa, olipa kyse sitten Bostonin italialaiskortteleista ravintoloineen tai rospuuttoaikaisesta tukinuitosta New Hampshiressa. Ja ne Dominicin loihtimat keittiönihmeet! Kirjaa mukaillen voisi järjestää herkuttelijan teemaviikon ”Syö kuin Baciagalupot”.

Daniel Baciagaluposta kehkeytyy juonen edetessä bestseller-kirjailija. Tämä antaa Irvingille mahdollisuuden kirjoittaa kirjoittamisesta ja kirjailijanammatista. Pakostikin miettii, kuinka paljon kyseessä on omakohtaisista kokemuksista ammentamista (kirjan lukeneet ymmärtänevät tämän sisältävän ironian). Tämä kirjoittamisen kuvaaminen muodostaa Twisted Riverin eräänlaisen sivutarinan, joka paisuttaa kirjan niinkin paksuksi kuin se on. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia, sillä juuri tällaiset asiat muodostavat lihan luiden ympärille ja tekevät Irvingistä niin suositun kirjailijan.

Kuten usein aiemmin, tunnistan hyvän kirjan jälkikäteen. Takakannen suljettua kirjan kokee eritavalla kuin lukiessa. Tämä kirja todella kannatti lukea loppuun. Ja kuten hyvien kirjojen kohdalla yleensä, Viimeinen yö Twisted Riverilläkin jättää mieleeni tietyn kaihon. En hennoisi luopua sen hahmoista ja heidän tarinastaan.

”She bu de”

Irvingin satu kertoo muun muassa karuista tukkijätkistä.

 

John Irving: Last Night in Twisted River 2009

Viimeinen yö Twisted Riverillä (Suom. Kristiina Rikman 2010)

2. painos, Tammi, Keltainen Kirjasto nro. 407

Kirjani alkuperä: lainassa

Ihmeellinen Macondo

”Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän.”

Näillä sanoilla alkaa Gabriel García Márquezin elämää suurempi teos Sadan vuoden yksinäisyys (Cien aňos de soledad). Kirja kertoo Buendían erikoisia persoonallisuuksia pursuavasta suvusta, ja heidän kotikaupungistaan Macondosta, jonka elämänrytmi tuntuu Suomen helmikuussa huumaavan hikiseltä.

Sain kirjan noin kuukausi sitten lahjaksi äidiltäni, joka oli löytänyt sen Suomalaisen kirjakaupan alelaarista muutamalla eurolla. Jokunen viikko sitten siirsin klassikon yöpöydälleni. Tammi-helmikuun murskaava työnmäärä on hidastanut lukuprojektiani hiukan, mutta tällä hetkellä olen suunnilleen kirjan puolivälissä.

Vielä on siis liian aikaista arvioida kirjaa kokonaisuutena. Tämän hetkinen suhtautumiseni on hieman hämmentynyt, mutta samalla varovaisen ihastunut. Márquezin rikas henkilökaarti hurmaa outoudellaan ja rehellisyydellään: kirjassa himo on himoa ja kylmäsydämisyys toisinaan puistattaa. Buendían suvun taipumus yksinäisyyteen tuntuu toisinaan ahdistavalta, toisinaan taas hahmojen kanssa saa nauraa. Henkilöhahmot ovat siis realistisia, mutta outouksineen samalla utopistisia satuhahmoja. Ei siis ihme, että Sadan vuoden genreksi on nimetty maaginen realismi.

Tällä hetkellä henkilöhahmojen suuri määrä tuntuu osittain myös hämmentävältä. Varsinkin Buendíojen taipumus nimetä lapsensa aina samannimiseksi, ei helpota kaikkien henkilöhahmojen syvällistä tuntemista. Koska olen lukenut kirjaa pieninä annoksina ennen nukkumaanmenoa, saattaa aloittaessa törmätä vaikeuksiin hahmottaa, kukas José Arcadio tässä olikaan kyseessä tällä kertaa. Macondossakun voi olla täysin mahdollista, että kyseessä on jo kertaalleen kuollut henkilö. Maagista realismia, todella!

Gabriel García Márquez: Cien aňos de soledad (1967)

Sadan vuoden yksinäisyys (Suom. Matti Rossi 1971)

23. painos WSOY 2010

Kirjani alkuperä: saatu lahjaksi