Kotiyliopistoni avaa tänään virallisesti ovensa kesän jälkeen. Tapahtumaa on laidasta laitaan, on juhlia, juhlapuheita, vanhoja ja uusia ystäviä, luentoja ja Anssi Kela. Aika on tosin muutenkin mielenkiintoinen opiskelijan näkökulmasta: Paljon puhuttu rakenneuudistus koskettaa myös opiskelijoita, sen tavoitteena on saada meidät valmistumaan nopeammin. Aktiivisemmat bloggaajat ovat ehtineetkin jo tarttua kiitettävästi hallituksen ratkaisuun (linkkejä näihin teksteihin löytyy sieltä täältä siroteltuna). Tässä tekstissä näkökulma on hieman toinen; pohdin, saako opintotuen muutos opiskelijat valmistumaan paremmin.
Yle haastatteli Juhani Sarsilaa tämän uuden esseekokoelman Melancholica – poleemisia esseitä tiimoilta. Sarsila kyseenalaistaa kirjoituksissaan nykymenon ja peräänkuuluttaa antiikin humanistisia hyveitä. Tampereen yliopiston dosentti toteaa haastattelussa: ”Faustinen ihminen haluaa vallata sekä makro- että mikrokosmoksen, mutta hänestä ei ole epäilemään, kyseenalaistamaan eikä myöskään tieteellisesti tutkimaan omaa saatanallista draiviaan.”
Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) nosti budjettiriihikeskustelussa esille, että vuonna 1992 säädettyä opintotukilakia on muutettu keskimäärin 2,5 kertaa vuodessa. Liitto ihmetteleekin: ”Minkä muun väestöryhmän toimeentulo on samalla tavalla koko ajan muutoksen alla?” Vauhti on huima! Mutta onko mahdollista analysoida tehtyjen muutoksien vaikutusta ennen seuraavaa muutosta? Vai tehdäänkö ainoastaan muutosta muutoksen vuoksi, ja uskotaan ihmisen matkaavan kohti parempaa huomista? Valistusoptimismi elää vahvana. Toisaalta kyynikot, kuten Heikki Sairanen, ovat nähneet viimeisimpien ratkaisujen taustalla myös poliittista peliä.
Itse en suhtaudu yleisesti muutokseen lähtökohtaisesti kielteisenä asiana. On aivan kiistaton tosiasia, että valtion tulonsiirtoja tulee arvioida uudelleen ja tehdä nimenomaan järkeviä muutoksia. Mutta esimerkiksi opintotuen suhteen tulisi pysähtyä hetkeksi ja katsoa, miten jo tehdyt ratkaisut vaikuttavat ennen seuraavaa muutosta.
Nopeus ei aina ole hyve ja mielestäni keskustelua opintotukiuudistuksesta vaivaa osittain Sarsilan mainitsema faustinen henki. Yliopisto-opiskelun lähtökohta ei voi olla, että viisaus saavutetaan nopeasti, tehokkaasti ja helpolla. ”Saatanallisella draivilla” mennään helposti päin seiniä. Aina vain nopeampaa opiskelua peräänkuuluttavat ihmiset tuntuvat lähtevän siitä oletuksesta, että yliopisto on vain siirtymäriitti työelämään: mitä nopeammin pois alta, sen parempi. Vain diplomilla on merkitystä, ja työelämässä opitaan se olennainen. Jos asia olisi yksinomaan näin, yliopisto olisi kalliina instituutiona ajettava alas, ja tilalle olisi perustettava uusi akatemia. Vielä tämä on dystopiaa, mutta kuten Juha Isotalo tuo esiin, hallituksen kirjaama tavoite lisätä yli 55 opintopistettä vuodessa opiskelevien määrää saattaa johtaa opintopisteiden inflaatioon. Onko yhteiskunnan järkeä pyörittää kallista diplomitehdasta, kun pari kopiokonetta riittäisi ajamaan saman tehtävän?
Koulutetut tulee saada nopeammin työelämään, koska heitä ilmeisesti tarvitaan ja arvostetaan siellä. Näin saavutetaan kuulemma säästöjä. Voidaan kuitenkin pohtia asiaa toiselta kannalta: Jos yliopisto-opiskelu alistetaan putkiajatteluksi ja sprinttilajiksi, onko suomalaisille maistereille tai tohtoreille enää paikkaa työelämässä ja maailmassa? Millainen kuluerä tämä onkaan yhteiskunnalle, jos koulutamme kasapäin ihmisiä, joilla ei ole valmiuksia epäillä, kyseenalaistaa tai tutkia?
Yhteiskunnan lastuja 