Ei lukukausimaksuille!

Kaikkien aikojen huonoin hallitus suunnittelee lukukausimaksuja ETA-alueen ulkopuolisille opiskelijoille. Seuraavaksi kerron, miksi tämä todella on idioottimaista.

Jo Pekka Kuusi opetti suomalaisille, ettei sosiaalipolitiikkaa tule tarkastella yksipuolisesti menoeränä. Hänen mukaansa tässä on arkiajattelusta seurannut ajatusvirhe, jossa tulojen tasoitus nähdään vain kansantaloutta kurjistavana tapahtumana, vaikka se tulisi nähdä taloudellista kasvua ruokkivana yhteiskunnallisena tulonsiirtona.

Kuusen (ja ennen kaikkea Gunnar Myrdalin) ajattelua mukaillen, totean lukukausimaksujen kohdalla vallitsevan samanlaisen arkiajatteluun pohjautuvan ajatusvirheen.

Liian yksinkertaista ollakseen totta? Aivan varmasti.

 

Tämänkaltainen kotitalouteen ja yritysmaailmaan istuva yksinkertainen kirjanpito ei sovi julkistalouteen tai politiikkaan, sillä yhteiskunnan tulonsiirtojen vaikutukset ovat paljon moninaisemmat ja kauaskantoisemmat. Tämä juuri luo vaikeutensa, sillä viivan alle jäävää todellisuutta on erittäin vaikea raapia kokoon.

Seuraavaksi kumoan muutaman lukumaksuihin liittyvän teesin:

1) Ulkomaalaiset opiskelijat ovat menoerä Suomelle

– Väärin. Ulkomaalaiset opiskelijat tuovat kulutuksen, työssäkäynnin ja näistä kertyvien suorien ja välillisisten verotulojen kautta julkiselle taloudelle jopa 200 000 euron nettohyödyn. Lisäksi ulkomaalaiset opiskelijat tuovat korkeakouluihin ja yhteiskuntaan kansainvälistä kokemusta, erilaisia näkökulmia ja, ah!, niitä innovaatioita.

2) Ulkomaalaiset opiskelijat kerryttäisivät kassaa entistä enemmän, jos he joutuisivat maksamaan lukukausimaksut

– Väärin. Mitä todennäköisimmin ulkomaalaisten opiskelijoiden määrä romahtaisi täysin. Tähän viittaavat Tanskan ja Ruotsin kokemukset.

3) Suomeen tullaan ainoastaan ilmaisen koulutuksen vuoksi

– Osittain totta. Sanoisin, että tämä on myös Suomen vahvuus, jos koulutuksen taso turvataan myös jatkossa. Pitäisi ymmärtää, että kyseessä on Suomen sinisen meren strategia, josta tulisi olla ylpeä ja markkinoida äänekkäästi. Ilmaisella ja perustasokkaalla koulutuksella erotutaan muista. Sen vuoksi Suomi voisi olla seksikäs. Ikävä kyllä seksikkyydelle ei, peliteollisuutta ja cleantechia yms. lukuun ottamatta, ole muita syitä.

4) Ihmiset tulevat opiskelemaan, mutta lähtevät ilmaisen koulutuksen jälkeen takaisin kotiin

– Väärin. 67 prosenttia vuonna 2007 korkeakoulututkinnon suorittaneista ulkomaalaisista oli Suomessa vielä vuoden valmistumisensa jälkeen. Jääneistä 73 prosenttia työllistyi. Tämä selviää CIMOn raportista vuodelta 2012. On hyvä myös muistaa, että ne jotka eivät syystä tai toisesta jää Suomeen, kerryttävät silti yhteistä verokekoa opiskeluidensa aikana.

5) Lukukausimaksuilla ulkomaalaisia tulisi enemmän. Maksut tuovat uskottavuutta

– Väärin. Suomalaiset yliopistot eivät nouse Cambridgen tai California Institute of Technologyn tasolle yhdessä yössä parin tonnin lukukausimaksuilla. Älä unta näe, opportunisti. Tällainen kehitys vaatii vuosikymmenten rahallisen ja kulttuurisen panostuksen, mitä ei yhtään auta tutkimukseen käytettävän rahoituksen leikkaaminen.

Lukumaksujen käyttöönotto todennäköisesti ajaisi ihmiset opiskelemaan muualle. Jonnekin missä opetus on saman tasoista, ilma lämpimämpää ja elinkustannukset siedettävämpiä.

6) Lukukausimaksut saavat päättäjät arvostamaan opetuksen laatua ja houkuttelevuutta (HS 30.10.2014)

– Väärin. Onko oikein, että suuria poliittisia päätöksiä tehdään siitä syystä, etteivät poliitikot tahdo ymmärtää muuten? Ei. Sanoisin mieluummin, että edustajat vaihtoon.

7) Suomi suomalaisille, ei mamuja Suomeen

– Väärin. Ensinnäkään ei olemassa mitään pyhää alkuperäistä suomalaisuutta. Olen viitannut tähän aiemminkin. Mutta jos tarkastellaan asiaa kansallisvaltionäkökulmasta, niin Suomi tarvitsee maahanmuuttajia. Koulutuksen kautta heitä saadaan ja samalla kotoutetaan.

8) Suomi eurooppalaisille

– Väärin. HS:n (30.10.) mukaan lukukausimaksut ovat vähentäneet ETA-alueen ulkopuolisia opiskelijoita Tanskassa ja Ruotsissa, mutta eurooppalaisia maksut ovat houkutelleet.

Ensinnäkään en näe tässä oikeastaan eroa Suomi suomalaisille -ajattelutapaan. Pyrkimys on rakentaa uutta eurooppalaista nationalismia. Miksi Eurooppa tulisi rajata vain ”eurooppalaisille”? Lainausmerkit siksi, etten oikein tiedä mitä tuo eurooppalaisuus on. Rajataanko se eu-kansalaisuuden perusteella?

Toiseksi kysyisin, olisiko Ruotsin ja Tanskan kohdallakin kyseessä trendi, jossa köyhempien EU-maiden opiskelijat hakeutuvat sinne, mistä mahdollisesti löytyy työtä? Näin ollen opiskelijoiden määrän kasvusta ei voi kiittää lukukausimaksuja.

9) Ulkomaalaisille maksut, koska suomalaiset joutuvat maksamaan lukukausimaksuja ulkomailla

-Nyyh, ja väärin. Voitaisiinko tätä lähestyä solidaarisuuden näkökulmasta? Miksi meillä on vankka käsitys, että kaivonporaus Afrikassa on ainoa oikea maailmanparannuskeino? Eikö paljon tehokkaampaa ole  tarjota ihmisille mahdollisuus kouluttautua?

Lisäksi huomauttaisin, että koulutus on Suomen ainoita oikeita kilpailuvaltteja. Ei siis pilata sitäkin.

Kiitos unelmahallitus jälleen kerran! Pelottavinta on, ettei opposition suurissa puolueissa taida löytyä sen enempää tukea korkeakoulupolitiikalle.

Seuraavaa unelmatiimiä odotellessa. Aika velikultia! Kuva: Suomenmaa

 

Tavanomainen viisaus

Tuntuuko sinusta, että mediassa kiertävät päivästä toiseen samat ajatukset ja naamat? Esimerkkejä voisi osoittaa useita, mutta mainitaan vaikka suomalainen talouspolitiikka ja sen ympärillä vuosikymmeniä käyty keskustelu: tiedäthän Raimo Sailaksen, Sixten Korkmanin ynnä muut.  Asetelmaa on toki kritisoitukin, mutta oikeita totuuksia tuntuu silti löytyvän vain yksi. Asetelma on outo, sillä akateeminen tutkimus lähtee yleensä ajatuksesta, ettei yhtä totuutta ole olemassa.

Tästä huolimatta akateemisessa tutkimuksessa toistuu sama ajatuksien kierrättämisen kaava. Opiskelijat oppivat korkeakouluissaan, että tiettyihin muodikkaisiin nimiin viittaaminen tuo omalle opinnäytteelle lisäarvoa, joka näyttäytyy parempana arvosanana. Opiskelija osoittaa näin olevansa ajanhermoilla, tuntevansa oman tieteenalansa tuoreimmat virtaukset. Nuori tutkija saattaa tuntea tyytyväisyyttä siitä, että ajattelee samalla tavoin kuin kokeneet akateemikot. Tutkijat puolestaan kiertävät seminaareissa, joiden puheet he ovat kuulleet hieman eri muodossa kenties satoja kertoja aiemmin.

Pitäisikö kuitenkin pysähtyä ensin ajattelemaan, voisimmeko toimia toisin? Kun toistamme päivästä toiseen samoja totuuksia, muodostuvat ne lopulta hyväksytyiksi, jolloin niitä ei juuri kyseenalaisteta. Iso osa tutkimuksesta perustuu vanhan totuuden pukemiseen uusiin vaatteisiin.

Harvardin yliopiston edesmennyt taloustieteen professori John Kenneth Galbraith on määritellyt tämän ilmiön ”tavanomaiseksi viisaudeksi”.

J.K. Galbraith näki klassisen keynesiläisyyden edustavan tavanomaista viisautta. Herra tunnetaankin jälkikeyneisläisyyden johtavina teoreetikkoina.

Galbraithin mukaan yhteiskunnan monimutkaisuus aiheuttaa sen, että ihmiset hyväksyvät parhaiten ajatukset, jotka he ymmärtävät parhaiten. Se mitä on työläästi opittu, puolustetaan jopa ”uskonnollisella kiihkolla”. Ihmisillä on myös taipumus hyväksyttävyyden hakemiseen, ja ihmiset hyväksyvät sen, mikä ei järkytä normaalia elämänmenoa. Hyväksytyt ajatukset tuovat yhteiskuntaan mukavasti ennustettavuutta. Akateeminen tutkimus myös kehittää hyväksyttyjä ajatuksia aina vain monimutkaisimmiksi, niiden ympärille muodostuu laaja kirjallisuus – ja lopulta oma mystiikkansa.

Näistä syistä hyväksytyt ajatukset ovat yleensä hyvin pitkäikäisiä, ja niiden kritisoijat voidaan helposti leimata vääräoppineiksi: tavanomaista viisautta kritisoiva ei ole vain ymmärtänyt viisauden monimutkaisuutta.

Galbraith ei suinkaan tuomitse kaikkea tavanomaisen viisauden ympärillä pyörivää tutkimusta, sillä kehittäähän sekin tiedettä. Hän kuitenkin korostaa, ettei tavanomainen viisaus tietyn ajan jälkeen ”mukaudu siihen maailmaan, jota se on tarkoitettu tulkitsemaan, vaan kuulijakunnan maailmankatsomukseen.” Kun maailma muuttuu, tavanomainen viisaus vanhentuu.

”Mutta onhan tiedemaailmakin muuttunut ajansaatossa”, voisi joku todeta. Galbraith vastaisi, että tavanomaisen viisauden kumoajat tavallisesti kiteyttävät vain sen, minkä tapahtumat ovat jo tehneet selväksi. Uutta viisautta ei tässä vaiheessa voi enää kiistää, ja jos niin tekee, siirtyy viisaiden ryhmästä vanhojen hölmöjen ryhmään.

Palataksemme kirjoituksen alkuun, varsinkin taloustiede on kokenut valtavasti näitä tavanomaisen viisauden syntymiä ja kuolemia. Vallalla on ollut klassista taloustiedettä, keynesiläisyyttä, jälkikeynesiläisyyttä, uusklassisuutta: aina on tullut uusi suuntaus kumoamaan vanhan dogmin, ja aina on muodostunut uusi tavanomainen viisaus.

Tietenkään taloustiede ei ole ainoa joukossaan, enkä halua, että kirjoitukseni leimataan tyystin talouspoliittiseksi kannanotoksi. Tavanomaisen viisauden käsite liittyy erottamattomasti kaikkeen yhteiskunnalliseen ajatteluun. Voimme kuitenkin jokainen tahoillamme pohtia, mitkä ovat oman aikamme tavanomaiset viisaudet, ja pyrkiä näkemään asiat myös toisesta näkökulmasta.

Lähteet:

Galbraith, John Kenneth, Runsauden yhteiskunta (alkp. The Affluent Society, 1958). Kirjayhtymä, 1969 Helsinki.

Kypäräpäät ja euroliberaalit samassa joukkueessa

Ennen muinoin Kari Suomalaisen pilapiirroksissa Kokoomusta edusti kypäräpäinen pappi. Viime vuonna Hesarin Kuukausiliite järjesti piirroskilpailun, jossa haettiin Karin hahmoille moderneja korvaajia: ajatuksena oli, että klassikot olivat ajan kuluessa vanhentuneet. Lukijat kertoivat mielipiteensä, ja kilpailun ylivoimaiseksi voittajaksi selviytyivät Jukka Koivusaaren puoluehahmot. Äänestäneet näkivät kokkareita edustavan leveästi hymyilevän ja sliipatun pukumiehen.

Kari Suomalaisen näkemys Kokoomuksesta (vas.), KD:stä, Keskustasta ja SDP:stä. HS 14.12.1976.

Jukka Koivusaaren näkemys Kokoomuksesta 2013.

Viime viikkoina Helsingin Sanomia seuratessani olen pohtinut, kuinka kokonaisvaltaisesti edellä kuvattu muodonmuutos papin lipereistä mittatilauspukuun on todella tapahtunut.

Toki myönnettäköön, että ensimmäisenä tuosta Koivusaaren hahmosta tulee mieleen puolueen nykyinen, jenkkihymystään tunnettu, puheenjohtaja Alex Stubb. Mutta missä määrin tämä kosmopoliitti edustaa puolueensa jäseniä?

Kansansuosio on kiistatta valtava, mistä kertovat melko selkeä voitto Kokoomuksen puheenjohtajavaaleissa, 148 101 ääntä Eurovaaleissa kuin myös lähes 119 000 seuraajaa Twitterissä. Kuitenkin puolueen aktiivit tuntuivat liputtavan aktiivisesti reaalipoliitikko Jan Vapaavuoren puolesta. Ja Stubbin valinta tuntui yllättävän, ainakin HS:n mukaan, niin asiantuntijat kuin toisten puolueiden puheenjohtajatkin.

Koti, uskonto ja isänmaa eivät ole tyystin kadonneet kansallisen taustajoukkojen ideologiapakista. Arvokonservatismi nosti viimeksi päätänsä, kun lakivaliokunta torjui kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista: kolme neljästä valiokunnan kokoomuslaisesta äänesti lakialoitetta vastaan. Välittömästi tämän jälkeen Kokoomuksen arvoliberaalien joukoissa nousi nurinaa, ja tapahtunutta valiteltiin niin Facebookin päivityksissä kuin blogimaailmassa. Muun muassa Kasary ry:n puheenjohtaja Janne Hälinen harmittelee, että lakivaliokuntaan valikoitui ”kohtuuttoman suuri edustus kokoomuksen konservatiivisiipeä.” Hän ilmaisee myös närkästyksensä siitä, että ”Holmlund ja kumppanit” eivät ilmaise suoraan vastustavansa lakialoitteen sisältöä.

Stubb itse on ollut vahvasti lakialoitteen puolella, ja muistutti joukkojaan, että puoluekokous päätyi myönteiselle kannalle tasa-arvoisen avioliittolain suhteen.

Näin siis Kokoomuksen arvoliberaalisiipi oli jälleen huomion keskipisteenä. Mutta ei pidä unohtaa, että todellisessa elämässä lakivaliokunta hylkäsi aloitteen. Hesari nosti mielenkiintoisesti esille, että vuosi 1967 muodostui valiokunnassa merkittäväksi rajaksi. Sitä ennen syntyneet äänestivät vastaan, myöhemmin syntyneet puolesta.

HS 25.6.2014

Kokoomuksen eduskuntaryhmän 44 jäsenestä 31 eli himpun verran yli 70 prosenttia on syntynyt ennen vuotta 1967. Lisäksi Janne Sankelo ja Jukka Kopra ovat syntyneet mystisenä rajavuotena. Mikäli siis Kokoomuksen kansanedustajat voitaisiin jakaa konservatiivi–liberaali-akselille syntymävuoden perusteella, suuri osa vastustaisi avioliittolakia ja kuuluisi näin Hälisen mainitsemaan ”konservatiivisiipeen”.

Tietenkään edustajien kategorisointi ei ole näin helppoa, mutta ehkäpä syntymävuodellakin on jotain vaikutusta ihmisen arvoihin. Mielenkiintoista olisi lisäksi tietää, kuinka moni puolueen vaikutusvaltaisista tukijoista kuuluu alle 47-vuotiaisiin. Villinä veikkauksena voisin heittää, että suomalaisten yritysten hallituksissa istuu aimo joukko tätä vanhempia ihmisiä, jotka äänestävät oikeistoa ja jakavat keskenään melko arvokonservatiivisen arvomaailman.

Mikko Lehtonen ja Anu Koivunen ovat jakaneet suomalaiset vuoden 2011 eduskuntavaalien perusteella kolmeen ryhmään: uusliberaalit globaalistajat, hyvinvointivaltion perinnön puolustajat ja uusnationalistit. (Lehtonen & Koivunen 2011, 11–12.) Vaikka uusi puheenjohtaja ja häntä tukevat Kokoomusnuoret tuntuvat kuuluvan kiistattomasti ensimmäiseen ryhmään, on kokoomuksen joukoissa paljon niitä, jotka tasapainoilevat eri ryhmien välillä.

Tätä kokkareiden värikkyyttä tukee Vesa Vareksen HS:n haastattelussa tarjoama luokittelu. Hän jakaa kokoomuslaiset aatesuunnat neljään kategoriaan. Joukossa on sosiaalireformistit, joiden juuret ovat vanhasuomalaisuudessa ja 1970-luvun remonttimiehissä (esim. Risikko). Toinen aatesuunta on markkina- tai talousliberaalit (esim. Vapaavuori). Kolmantena löytyvät konservatiivit eli se kypäräpäinen pappishenkilö. Neljäntenä ovat sivistysporvarit. Kahdella viimeisellä ei ollut Vareksen mukaan edustajaa puheenjohtajavaaleissa, vaikka Risikko saattoi vedota jossakin määrin myös konservatiiveihin. Stubbia Vares ei osannut sijoittaa mihinkään näistä ryhmistä, mutta ei hän ainakaan konservatiivi ole.

Vaikka HS:n uutisoinnissa ja somessa tuntuvat korostuvan Kokoomuksen sosiaalireformistiset ja markkinaliberaalit arvot, ei pidä vähätellä konservatiivisiiven vaikutusvaltaa puolueen sisällä; Stubb nousi johtoon kentän tuella, mutta kuinka pitkälle tuo kentän tuki lopulta riittää? Miten konservatiivit, sivistysporvarit ja sosiaalireformistit suhtautuvat brändiin nimeltä @alexstubb? Vares pohtii tätä samaa, sillä perinteisesti kokoomusjohtajat ovat olleet ”vakavia ja valtiomiesmäisiä”:

”Hän näyttää vetoavan suureen osaan suomalaisista, mutta vetoaako hän keski-ikäisiin tai vanhempiin kokoomuskannattajiin, jotka saattavat oudoksua hänen esiintymistapaansa.”

Alexander Stubb on erilainen ja vahvasti julkisuudessa esiintyvä kokoomusjohtaja. Kuva: Heini Kangasluoma/ MTV3.

 

Tulevaisuus näyttää, kuinka Kokoomuksen linja ja joukkuehenki tulevat muuttumaan. Varmaa kuitenkin on, että jotain muutosta tulee tapahtumaan, niin erilainen persoona Stubb on verrattuna sillanrakentajana ja sosiaalireformistina tunnettuun Jyrki Kataiseen. Vahvat kannat niin Natosta, ay-liikemaksujen verovähennysoikeudesta ja vähän mistä tahansa vaikeuttavat varmasti tulevaa yhteistyötä muiden puolueiden kanssa. Vaikkakin Stubb on pääministeriksi valinnan jälkeen myös tullut vastaan ja pyrkinyt liennyttämään puolueiden välisiä suhteita, seuraavista vaaleista tulee erittäin mielenkiintoiset.

Saattaapa se teamspirit olla koetuksella myös omassa jengissä. Mutta kuka tietää, jos Stubb siivittää puolueensa vieläkin suurempaan menestykseen.

Vaikka Kokoomuksella on mennyt viimeisten vuosien aikana historiallisen hyvin, vaikuttaa kuitenkin siltä, että kulissien takana on vahvoja jännitteitä, jotka saattavat nousta pinnalle heikompien aikojen koittaessa. Ei olisi ensimmäinen kerta poliittisessa historiassamme, kun oikeistopuolue riitaantuisi ja jakaantuisi useampaan eri ryhmään. Mahtuvatko kypäräpäät ja sosiaalireformistit samaan joukkueseen markkinaliberaalien kanssa myös tulevaisuudessa? Tuskinpa kansallinen hajaannuksen partaalle ajautuu, mutta kasvavaa pukukoppivääntöä ja -valtataistelua uskaltaisin kuitenkin ennustaa.

 

Kirjallisuus:

Lehtonen, Mikko & Koivunen, Anu, Miltä tuntuu todella? Arjen kulttuuriset merkityskamppailut. Teoksessa Koivunen, Anu & Lehtonen, Mikko (toim.), Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa. Vastapaino, 2011 Tampere.

Suomi ja Krimin kriisi

Suomalaisessa mediassa pohditaan kovasti, miten Krimin niemimaan tapahtumat heijastuvat EU:hun ja Suomeen. Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka sai suomalaiset varpailleen. Eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö kiirehti toteamaan, että Suomen tulee nostaa valmiuttaan, jottei sille käy kuin Ukrainalle. Puolustusministeri Carl Haglund perui tapaamisensa Venäjän puolustusministerin Sergei Šoigun kanssa, jottei lännessä ajateltaisi Suomen olevan jälleen suomettunut. Pääministeri Jyrki Katainen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja totesivat Suomen toimivan kriisin suhteen osana EU:ta, ja presidentti Sauli Niinistö tuomitsi Venäjän toiminnan kansainvälisen oikeuden vastaisena, vaikka korostikin keskusteluyhteyden ylläpitämistä Moskovaan tärkeänä.

Suomi osoitti välittömästi kenen puolella se on. Ja hyvähän se on, ettei tässä aleta nöyristelemään ja vaikenemaan Venäjänkään ulkopolitiikasta. Historia tuppaa kuitenkin opettamaan, että kriisit ovat usein vaikeasti ymmärrettäviä tapauksia. Historioitsijaa pidetään mustavalkoisena, mikäli tämä tarkastelee menneisyyden tapahtumia yksipuolisesti. Miksi siis nykyajan tapahtumien suhteen pitäisi toimia näin?

Pelonväristyksistä huolimatta on lohduttavaa, että asiantuntijat ja poliittinen eliitti ovat pyrkineet vakuuttelemaan ihmisille, ettei Suomi ole varsinaisessa sodanvaarassa. En halua kiistää sitä, ettei tilanne olisi Euroopan mittakaavassa todella vakava. Mutta myös median tulee ymmärtää, ettei pelonlietsonta ole tällä hetkellä järkevää. Tyylilleen uskollisena Aamulehti muun muassa uutisoi, että Ukrainan kriisi on ”myrkkyä” Suomen talouden elpymiselle. Mikäli ei sotilaallista uhkaa ilmene, niin sitten ainakin taloudellinen. Onneksi Kauppalehti muistuttaa, että Venäjän keskuspankilla on runsaasti ”vipuvartta” tukea ruplan kurssia.

Toki myös Paavo Väyrynen ennätti kommentoimaan kriisiä blogissaan. Hänen mielestään Haglund toimi typerästi peruessaan tapaamisen Sergei Šoigun kanssa: ”Tapaamisessa olisi voinut saada hyödyllistä tietoa Ukrainan kriisistä ja siinä olisi voitu pyrkiä vaikuttamaan rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.”

En totea seuraavaa monesti elämäni aikana, mutta olen Paavo Väyrysen kanssa samoilla linjoilla. Voisiko Suomen poliittinen johto toimia kriisin suhteen kerrankin rohkeasti? Suomen tuskin tarvitsee pelätä sodan syttymistä Venäjän kanssa tämän kriisin jälkeenkään, vaikka The Ulkopolitist onkin varmasti oikeassa analysoidessaan sivuillaan, että eskaloituessaan kriisi muuttaisi Itä-Euroopan kansainvälisen politiikan pelisääntöjä, millä olisi seurauksensa myös Suomelle.

Mutta tästä huolimatta (tai juuri tästä syystä!), voisiko poliittinen johtomme kantaa vastuuta kansainvälisessä politiikassa, hyödyntää hyviä suhteitaan niin itään kuin länteen ja toimia rauhanvälittäjänä eri osapuolten välillä? Presidentti Niinistö esittikin tämänsuuntaisia toimia keskustellessaan tilanteesta presidentti Putinin kanssa.  Rauha olisi koko Euroopan etu, mutta niin olisi myös mahdollisimman monen ihmishengen säästäminen. Parhaimmassa tapauksessa neutraaliutensa kanssa painiskeleva Suomi saisi hattuunsa niin hienon sulan, ettei Jorma Ollilan maabrändityöryhmäkään uskaltaisi sellaisesta edes toivoa. Ehkäpä seuraavalla kerralla YK:n turvallisuusneuvoston ovet aukeaisivat, kun Suomella olisi jotain näyttöjä myös vuoden 1975 jälkeen. Ja mitä Suomi voi menettää, mikäli se epäonnistuu rauhankyyhkyn tehtävissä?

Sen lisäksi, että pohdimme Krimin tapahtumien vaikutuksia Suomeen, voisimme pohtia Suomen mahdollisuuksia vaikuttaa Krimin tilanteeseen.

Luottamuksesta

Politiikassa puhutaan usein luottamuksesta. Koko poliittisen järjestelmän toimintakyky pohjautuu siihen. Kuten Mikael Jungner totesi Pressiklubissa (Heidi Hautalaan liittyen):

”Politiikka on sellaista, että kun sä oot ministeri, niin kun luottamus loppuu, se on saman tien ulos. Ei siinä oo kysymys siitä, onko syyllinen vai syytön. Joko sitä luottamusta on tai sitten sitä ei ole.”

Luottamus on luottamustehtävässä toimimisen ehto. Tämähän on sinällään itsestään selvää, eihän kukaan halua, että itseä edustaa ihminen, johon ei luota.

Poliitikkojen luottamus on noussut pinnalle viime aikoina. Heidi Hautala luopui ministerin toimestaan, koska hänellä ei ollut enää luottamusta. Kun Paavo Arhinmäki sammui Sotshissa, pääministeri joutui vastaamaan medialle, nauttiiko Arhinmäki enää hallituksen luottamusta.  Moni pohti varmasti myös luottamustaan Alexander Stubbiin, kun ministeri saattoi itsensä naurunalaiseksi maikkarin ”kokoperheenhuumoriohjelmassa”. Myös media uutisoi tasaisesti siitä, kehen poliitikkoon tai mihin instituutioon kansa luottaa eniten. Luottamus, luottamus, luottamus.

Luottamukseen vetoaminen on tuttua, mutta kuka todella määrittelee kehen voi luottaa? Onko se pääministeri tai poliitikon kollegat? Vai onko se kansa, jota poliitikot edustavat? Yksinkertainen vastaus on, että luottamus mitataan vaaleissa, jolloin kansa ilmaisee kehen se luottaa ja kehen ei. Tämän jälkeen päätöksenteko ulkoistetaan näille luotettaville edustajille. Harvoin vaalien välillä järjestetään kansanäänestyksiä poliitikon luottamuksesta. Voidaankin  puhua kahdenlaisesta luottamuksesta: ulkopäin tulevasta luottamuksesta (joka näyttäytyy esimerkiksi äänestyskäyttäytymisenä) ja poliittisen eliitin sisäisestä luottamuksesta.

Mutta mihin luottamus perustuu? Liittyykö luottamus edustajan luonteeseen; hyveellisyyteen ja moraaliin? Aristoteleen filosofiaan tutustuneet tietävät, että oikeamielisen hallitsijan erottaminen väärämielisestä voi olla vaikeaa. Luottamus voi kummuta ehkä myös koulutustaustasta: ammattilaisella (oli tämä sitten poliitikko tai sitten esimerkiksi lääkäri) on hallussaan sellaista tietoa, joka tekee toimijasta luotettavan, asiantuntijan. Mutta koulutustausta ei poista ongelmaa, että ihminen voi käyttää tietoaan ja asemaansa vääriin tarkoituksiin. Mistä tiedämme, etteivät omat asiantuntijamme ole juurikin niitä vekkuleita, jotka ylläpitävät, kuten Platonin kuuluisassa luolavertauksessa, varjonäytelmää kansalle? Mistä tiedämme, ettemme  istu itse yleisössä?

Platonin vastaus on, että kansa tarvitsee oikeamielisen filosofihallitsijan kertomaan sille, mikä on totta ja mikä ei. Ongelmina ovat, miten kasvatamme lahjakkaista nuoristamme oikeamielisiä, ja kuinka voimme olla varmoja, etteivät he käytä valtaansa väärämielisesti? Tarvitsemme lisää filosofeja, ihmisiä joilla on kyky nähdä asioiden oikea tila, kasvattamaan ja vartioimaan hallitsijoita. Mutta mistä tiedämme, että nämä vartijat käyttävät valtaansa oikein? Jos filosofihallitsijaa tarkkailevat toiset filosofit paljastavat kansalle hallitsijan väärinkäytökset, kuinka tiedämme, etteivät nämä vartijat käytä juuri sillä hetkellä valtaansa väärin? (Mikko Lahtinen ihmisen arvostelukyvystä ja filosofihallitsijasta, Lahtinen 2002, 12–19, 36–49.) Nämä antiikin ajoista ihmismieltä askarruttaneet kysymykset ovat yhä esittämisenarvoisia. Kehen voi luottaa? Kuinka arvioida hallitsijan hyveellisyyttä?

Lähtökohtaisesti demokraattisessa järjestelmässä on niin, etteivät kaikki edustajat nauti koko kansan tai edes äänestyskriteerit täyttävien ihmisten luottamusta. Kuinka moni Vasemmistoliittoa äänestänyt luottaa Jyrki Kataiseen? Tai puolestaan, kuinka moni Kokoomusta äänestänyt luottaa Timo Soiniin? Onko niin, että jokainen poliitikko kärsii luottamuspulasta, ja ratkaisevaa on hetki, kun omat tukijat ja poliittiset liittolaiset menettävät luottamuksensa edustajaan.  Luottamuspula vallitsee poliittisen eliitin sisällä, ja tällöin  poliitikon voi irtisanoa ilman kysymistä kansalta.

Monesti (ei toki aina!) luottamuspulaa edeltää se, että media nostaa tietyn poliitikon luottamuksen julkisen suurennuslasin alle. Vaikka poliitikon säännösrikkomuksista olisi tiedetty jo aikaisemmin eliitin piirissä, joskus vasta vallanvahtikoiran puututtua asiaan poliitikon luottamus joutuu kyseenalaiseksi. Tällaisessa tilanteessa kyse ei ole siis puhtaasti rikkeestä (poliitikon moraalittomasta toiminnasta), vaan puolueen ja järjestelmän maineesta (teon paljastumisesta laajalle yleisölle). Tällöin poliitikon ulkoapäin nauttima luottamus on vaarassa, mikä heikentää koko puolueen tai eliitin nauttimaa luottamusta.

Mielenkiintoista on tietysti myös pohtia median roolia. Miten voimme tietää, ettei media käytä valtaansa väärin? Eikö kyseessä ole samat ongelmat kuin Platonin filosofihallitsijoiden ja heidän filosofivartioidensa kohdalla? Kuten Jungner lainauksessaan ilmaisi, ei ole kysymys syyllisyydestä vaan luottamuksesta. Medialla on valtaa vaikuttaa siihen, keneen kansa luottaa ja kehen ei, ja ilmeisesti luottamuksen voi menettää jopa olematta syyllinen. Media myös monesti edustaa kansaa eliitille laatimalla kyselyitä ja haastattelemalla hallittavia, jonka pohjalta eliitti muodostaa itselleen kuvaa siitä, kuinka vahvaa heidän ulkoapäin tuleva luottamuksensa on.

Kuka siis vartioi mediaa ja sen vallankäyttöä? Mielestäni tämä on entistä tärkeämpi kysymys aikana, jolloin eri lehdet kopioivat uutisia nettisivuilleen toisten lehtien nettisivuilta, ilman sen kummempaa lähdekritiikkiä.

Pohdiskelua luottamuksen luonteesta vaikeuttaa se, etteivät samat säännöt päde kaikkiin ihmisiin. Toiset menettävät luottamuksensa helpommin kuin toiset. Kuten Kaarina Hazard osuvasti toteaa Taustapeili-ohjelmassa: mikäli Arhinmäen sijasta Sotshissa olisi sammunut Jutta Urpilainen, olisi luottamus todennäköisesti karissut helpommin. Eikä kyse ole vain sukupuolesta: esimerkiksi toisilta miespoliitikoilta hyväksytään tekstiviestit, kun taas toiset menettävät niiden vuoksi luottamuksensa. On syytä pohtia, mikä on se veteen piirretty raja, mikä määrittelee luottamuksen? Ja miten esimerkiksi pääministeri perustelee omaa luottamustaan yksittäisiin ministereihinsä?

Näyttää siltä, että luottamus on tunne tai suhde, jota on vaikea määritellä järkiperäisesti. Voidaan siis todeta, että joillakin sitä on ja toisilla taas ei, eikä tätä väittämää tarvitse sen paremmin perustella. Argumentointi luottamuksesta on kuitenkin vahvasti sidoksissa vallankäyttöön. Tästä syystä, kun poliitikko tai toimittaja mainitsee sanan luottamus tai luottamuspula, äänestäjien tulisi olla varuillaan.

Lähteet:

Lahtinen, Mikko, Ihminen, poliittinen eläin. Vastapaino, Tampere 2002.

Kuka määrittelee kansan?

Vastaus: Populisti.

Benedict Andersonin määritelmän mukaan kansa on kuviteltu yhteisö. Lontoo antaa hyvän kohteen lähestyä Andersonin ideaa, sillä lontoolaisuus on helppo ymmärtää konstruktioksi.

Julien Tamplen erinomainen dokumentti Lontoo, uusi Babylon (London, The Modern Babylon) maalaa kuvan Iso-Britannian pääkaupungin historiasta. Elokuvasta käy ilmi, kuinka Lontoo on kehittynyt viimeisen sadan vuoden aikana ja millaisia kasvukipuja kaupungilla on ollut. Lontoolaisuus on muuttunut ajan saatossa, ja lukuisat maahanmuuttajat ovat tuoneet osan kulttuuristaan mukanaan. Kaupungin historiassa osa on aina kammoksunut vierasta: milloin irlantilaisia, jamaikalaisia, sikhejä, pitkätukkaisia miehiä, minihameita, punkkareita, somaleja. Eri ryhmät ovat kuitenkin sulautuneet osaksi kaupunkia ja muuttaneet samalla lontoolaisuutta. Madness-solisti Graham ”Suggs” McPherson kiteyttää lontoolaisuuden ytimen: ”It’s just a process, man.” Ei ole löydettävissä mitään alkuperäistä lontoolaisuutta, on löydettävissä vain lontoolaisuuden prosessi. Ennen ajanlaskun alkua Londiniumissa puhuttiin vielä latinaa.

Mutta ilmiö ei rajoitu ainoastaan lontoolaisuuteen. Emme esimerkiksi löydä Karjalan kunnailta tai Kainuun metsistä alkuperäistä suomalaisuutta tai Suomen kansaa. Kuten lontoolaisuus, suomalaisuuskin on alati muuttuva konstruktio. Mikko Lehtonen määrittelee asian seuraavasti: ”suomalaisuus ei ole ajasta aikaan samana pysyvä ominaisuus, vaan jatkuvasti käynnissä olevan kansallisen identiteetin tuottamisen kulloinenkin tulos” (Lehtonen 2004, 9).

Suomalaisuus kehittyy suhteessa muuhun maailmaan. Nykyisin hyvin monet määrittelevät osaksi suomalaisuutta Kanadasta lähtöisin olevan talviurheilulajin, osa puolestaan näkee suomalaisuutta alkujaan argentiinalaisessa paritanssissa.  Myös peruna ja leijona kuuluvat suomalaisuuteen, vaikka ne eivät luonnostaan usein esiinny Suomen miljöössä.

Kansa itsessään on määrittelyn tulos, sillä jokainen ihmisryhmä koostuu keskenään erilaisista yksilöistä. Jokainen heistä näkee ryhmän eri tavalla. Tästä syystä sosiaalisella ryhmällä ei voi myöskään olla yhtenäistä identiteettiä. Ja itse asiassa ryhmän muodostavat yksilöt kuuluvat aina myös useampaan muuhun ryhmään ja saattavat samaistua sellaisiin ryhmiin, joihin muut eivät heitä laske kuuluvaksi.

Nyt päästään edustuksellisuuden ikuiseen ongelmaan. Koska ei ole olemassa aitoa kansan tahtoa, mitä tahtoa kansan edustajat sitten toteuttavat?

Kenellä on valta määritellä kansa ja mikä sen tahto on? Tämä määrittelyvalta on jatkuvan kamppailun kohde. Kansa onkin näyttäytynyt hyvin erilailla riippuen, onko sen määritellyt esimerkiksi työväenliike vai porvarit. Eronsa on varmasti myös perussuomalaisten näkemyksellä suomalaisuudesta ja Pekka Himasen käsityksellä samasta käsitteestä. Onko suomalainen keskiluokkainen, kielitaitoinen, korkeasti koulutettu eurooppalainen, vai jotain muuta? Mediassa tehdään päivittäin määrittelyä suomalaisuudesta (laskin päivän paperihesarista 1.12. viisi juttua, joissa jollakin tapaa otetaan osaa tähän määrittelyyn). Presidenttikin osallistuu vuosittain tähän prosessiin: nähdäänkö Tampere-talolla 6.12.2013 edustava otos Suomen kansasta?

Vaikka edustuksellisuus on ongelmallista, se on välttämätöntä. Eihän kukaan voi olla jatkuvasti kaikkialla edustamassa itseään (Young 2000, 124). Mikäli edustaja pyrkii edustamaan muitakin kuin itseään, hänen tulee määritellä ainakin itselleen suuren ihmisjoukon tahto: opiskelijapoliitikko määrittelee opiskelijoiden, kunnallispoliitikko kuntalaisten ja kansanedustaja kansan tahdon.

Mutta miten se populisti liittyy tähän kaikkeen?

Viime vuosina populismi (lat. populus, kansa) on noussut julkisen keskustelun aiheeksi – eikä loppua näy. Populismi määritellään usein kansansuosion tavoitteluksi. Pierre Rosanvallon määrittelee populismin toiminnaksi, jossa ehdotetaan ratkaisua kansan kuvaamisen vaikeuteen loihtimalla esiin kuvitelma kansallisesta ykseydestä ja yhtenäisyydestä sekä ottamalla etäisyyttä kaikkeen, mitä pidetään vastakkaisena kansalle. (Rosavallon 2008, 210.)

Mutta, jos populisti pyrkii loihtimaan kuvitelman yhtenäisestä kansasta, tarkoittaako se, että kaikki edustajat ovat lopulta populisteja? Mikä on populistin vastakohta, jos populisti pyrkii määrittelemään määrittelemättömän? Eivätkö kaikki tee tätä? Elääkö meissä kaikissa siis pieni populisti? Rosavallon ei varmastikaan olisi samaa mieltä (sillä hän määrittelee populismin epäpolitiikaksi), mutta mitä mieltä sinä olet?

Lähteet:

Lehtonen, Mikko, Johdanto: Säiliöstä suhdekimppuun. Teoksessa Lehtonen, Mikko, Löytty, Olli &Ruuska, Petri (toim.) Suomi toisin sanoen. Vastapaino, 2004 Tampere.

Rosavallon, Pierre, Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Vastapaino, 2008 Tampere.

Young, Iris Mation, Inclusion and Democracy. Oxford University Press, 2000 New York.

Julien Templen Lontoo, uusi Babylon on katsottavissa Yle Areenassa (http://areena.yle.fi/tv/2059389). Suosittelen!

Monet blogitekstin ajatukset ovat heränneet Mikko Lehtosen luentojen ja niillä käytyjen keskustelujen aikana Tampereella keväällä ja syksyllä 2013.

HS:n ongelmana jälleen opiskelijat

HS tekee sen jälleen! Pääkirjoituksessaan Hyvä, jos hallitus vihdoin tekee jotain 8.8.2013 valtakunnan ykkösaviisi ottaa kantaa opintotukeen. Ei sinänsä yllätä, että lehti näkee pitkien opiskeluiden olevan yksi syy valtakunnan huonoon jamaan. Ja ratkaisu on – jälleen kerran – opintotuen rajaaminen:

”Esimerkiksi opintotukeen saattaa tulla muutos, joka kannustaa suorittamaan tutkinnon nopeammin. Tätä yritettiin viime kevään kehysriihessä, mutta vasemmistoliiton puheenjohtaja, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki torjui hankkeen ja vielä laski sen saavutuksekseen kehysriihen tiedotustilaisuudessa.” HS 8.8.2013

Paavo on siis pahis. Hän auttaa opiskelijoita lorvimaan pidempään korkeakoulussa. (Jos nostaa opintotukea 9 kuukautta vuodessa, tukea riittää kuudeksi vuodeksi. Viisi on useimmissa yliopistotutkinnoissa tavoitevalmistumisaika, yläraja on seitsemän.)

Opetus- ja kulttuuriministeriön mukaan tällä hetkellä yliopistojen ylemmän korkeakoulututkinnon mediaanisuoritusaika on 6,3 vuotta ja ammattikorkeakoulututkinnon 3,8 vuotta.

HS haluaa rajata opintotukea sen perusteella, että opiskelijat suorittaisivat tutkintonsa nopeammin. Mutta kuinka loogista on, että opiskelija jättäytyy opiskelemaan ”ylimääräistä” sen vuoksi, että hän tienaa maksimissaan 3,7 euron ”tuntipalkkaa” (opintoraha + asumislisä = 499,6e/kk ja 5 op = 135h)? Tällä tuntipalkalla voi elää lokoisasti kuusi vuotta. Jos työtä olisi tarjolla, eikö vähänkin rahaa ajatteleva ihminen valmistuisi ja ottaisi paikan vastaan?

Ajatuksen logiikka, että opintotuen heikentäminen nopeuttaa opiskeluja, on jokseenkin käsittämätön. Eikö nyt jo riittämättömän opintotuen leikkaaminen aiheuta joko lainanottamisen tai sitten työskentelyn lisääntymisen opintojen ohella? Koska tulevaisuuden työpaikka on monille opiskelijoista epävarma (HS uutisoi itse, kuinka syksy täyttyy yt-neuvotteluista), ja valmistumisen jälkeen monia odottaa perheen perustaminen, asunnon hankkiminen ja auton ostaminen, harva haluaa kuormittaa taakkaansa syömällä velaksi. Halu ottaa lainaa olisi toki eri, jos opiskelija voisi olla varma takaisinmaksukyvystään.

Koska laina ei kiinnosta, monet tekevät töitä opiskeluiden ohella. Tämä ei nopeuta opiskeluita. Mutta usein unohdamme, että nämä opiskelijathan ovat opiskeluidensa ohella siis jo työelämässä. Osa tekee sellaisia hanttihommia, joihin Suomessa koskevat vain ahkerimmat. Osa on jo mukana ”oman alansa” töissä. Molemmat ryhmät ovat yhteiskunnalle tärkeitä. Lisäksi yritykset arvostavat työkokemusta. Haluatko sinä palkata nuoren, joka ei ole tehnyt useaan vuoteen lainkaan oikeita töitä, mutta jolla on diplomi? Niinpä.

Yksi itseäni häiritsevä ajatus on se, että pitkät opinnot olisivat automaattisesti ongelma tai tyhjäntoimittamista. Tehokas ja hyödyllinen ihminen ei ole automaattisesti sellainen, joka valmistuu maisteriksi alle viidessä vuodessa. Laaja-alaisuudesta puolestaan voi olla sekä yksilölle että yhteiskunnalle hyötyä. Vaikkakin ymmärrän HS:n näkökulman: nykytoimittajilta ei tunnuta pahemmin odotettavan laaja-alaista sivistystä ja analyyttistä otetta.

Sitä paitsi on osoitettu, että suomalaiset korkeakouluopiskelijat pääsevät eurooppalaisia kollegoitaan nopeammin ”oman alan” töihin. Muun muassa työelämän tutkija Pasi Pyöriä sivuaa tätä Aikalaisen haastattelussa, ja toteaa: ”Poliittisella taholla on se väärinymmärrys, että tässä nykyisessä systeemissä olisi jotakin pielessä. Heidän kannattaisi vähän tarkemmin tutustua tutkimuksiin”. Tätä suosittelen myös HS:lle. Aloittaa voi vaikka työ- ja elinkeinoministeriön julkaisusta Opiskeluaikainen työssäkäynti ja sen vaikutukset.

Jos kuitenkin halutaan lyhentää opiskeluaikoja, ei opintotuen leikkaaminen ole oikea ratkaisu.

Opintotuki mahdollistaa ihmisille edes jonkinlaisen toimeentulon opiskeluiden aikana. Tämän ja lukukausimaksuttomuuden vuoksi vähävaraisilla on paremmat mahdollisuudet opiskella ja kohota yhteiskunnan tikkailla. Suomalaisten korkea koulutustaso nostetaan monissa kilpailukyselyissä merkittäväksi tekijäksi. Miksi siis purkaa opintotukijärjestelmää, joka omalta osaltaan mahdollistaa Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn?

Lopettakaa nyt se opiskelijoiden syyllistäminen! Suuret ongelmat ovat jossain aivan muualla.

Pyhän Timon uhrautuminen

Sanomalehdet ja poliittinen kenttä spekuloi kesäkuun, lähteekö Timo Soini Brysseliin vai ei. Eilen Perussuomalaisten Joensuussa pidetyssä puoluekokouksessa Soini ilmoitti, että kotimaa ja puolue menevät etusijalle, ja ”Ikea-kalustettu Brysselin-kämppä jää hopealle”. Soinin ilmoituksen jälkeen kokousväki osoitti johtajalleen suosiota seisten ja kiljuen: hän uhrasi oman urakehityksensä maanosan johtavana EU-kriitikkona jäädessään Suomeen ja Perussuomalaisten peräsimeen.

Soini kieltäytyi Brysselin kutsusta. HS 30.6.

Ennen eilistä koko Suomi oli varpaillaan: mitä tekee Timo Soini? Sanomalehdet pitivät spekulointia yllä, ja esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoitti asiasta tasaisesti koko kesäkuun. Lehden eri toimittajien linja oli, että Soini saattaa hyvinkin lähteä. Teemu Luukka kirjoitti 8.6.:

”Tiedon panttaamisessa ei ole kysymys julkisuustempusta, vaan Soini todella miettii vakavissaan lähtevänsä Brysseliin. Jopa niin vakavissaan, että se on aiheuttanut perussuomalaisten eliitissä levottomuutta. Soini on keskustellut aiheesta suhteellisen avoimesti puolueväen kanssa, mutta päätöstään hän ei ole tiettävästi kertonut kenellekään. Todennäköisesti lopullista päätöstä ei edes vielä ole.” (HS 8.6.)

Luukka myös pohdiskeli, että Soinin ura voisi nousta omiin sfääreihinsä Euroopassa: ”Soini voisi hyvinkin nousta EU-kriittisen europarlamenttiryhmän EFD:n johtajaksi. Soinista voi tulla EU-kritiikin kasvot koko Euroopassa, ei vain Suomessa.” (HS 8.6.)

Hesari ei suinkaan ole ainoa. Myös Aamulehti kertoi 18.6., kuinka Timolla on ikävä Brysseliä. Maaseudun Tulevaisuus puolestaan tiedotti 28.6., että ”Euroopassa Soini on ehdolla eurokriittisen populistiliikkeen johtohahmoksi.” Sanomalehdet pyörittivät Soinin todennäköistä uraa johtavana EU-kriitikkona niin paljon, että kesäkuun edetessä se alkoi tuntua jo varmalta tulevaisuudelta.

Kuitenkin on syytä muistaa, että Soini itse aloitti nämä spekulaatiot Ulkopolitiikka-lehdessä toukokuun lopulla. Tämän jälkeen hän piti itse asiaa esillä mediassa (esim. HS 18.6. ja 19.6.) — toimittajien ja asiantuntijoiden avustuksella tietysti. Tämä jännitysnäytelmä nimeltä T. Soinin vaikea päätös huipentui viimeiseen lukuun Uhrautuminen.

Päätöksellään jäädä Suomeen Soini saavuttaa jälleen suosion kannattajiensa keskuudessa. Ajoitus on mitä mainioin, sillä Perussuomalaisten rivit ovat alkaneet rakoilla viime aikoina, ja Soinin kannatus on laskenut ”jytkyn” jälkeen. Hän ei ole myöskään menestynyt gallupeissa, joissa on tiedusteltu kansan suosikkia seuraavaksi pääministeriksi. Nyt Soini on taas huipulla ja hänen asemansa puolueen johdossa on kiistaton. Pakostikin mieleeni tulee vuoden 1961 noottikriisi ja Honka-liitto, jolloin Kekkonen pelasi poliittisen opposition paitsioansaan ja nousi kansakunnan toivoksi.

Timo Soini on politiikkansa opiskellut. Hän tietää katolisena, kuinka suuri rooli uhrautumisella on länsimaisissa tarinoissa: Meillä on Jeesus ja marttyyrit, meillä on Horatius Cocles, Sven Dufva, Jeanne d´Arc, Kekkonen ja Jan Palach. Nyt meillä on Pyhä Timo, joka uhrasi oman uransa puolueensa ja isänmaansa vuoksi.

Mutta oliko Soinilla todellisuudessa mahdollisuus nousta maanosan johtavaksi kriitikoksi, vai oliko tämä suomalaisten journalistien keksintöä? Ja vaikka tulevaisuus EU:ssa olisi lohjennutkin, tällä hetkellä Soinilla näyttää olevan hyvät mahdollisuudet ministerinsalkkuun. Olisiko hänen vaikutusvaltansa EFD:n johtohahmona suurempi kuin pääministerinä, jona Soini haluaa itsensä nähdä tulevaisuudessa?

Vuonna 2009 valittu Euroopan parlamentti. Oranssilla on merkitty EFD:n paikat. Puolue ei ole mikään erityisen suuri EU:n mittakaavassa.

Vaikuttaa siltä, että Soinin ratkaisu pelata Brysseli-kortilla oli tarkkaan harkittua poliittista peliä, jolla hän vakiinnutti asemansa puolueensa johdossa, keräsi mediahuomion itselleen ja samalla teki itsestään marttyyrin ja sankarin.

Fjäder-kohu ja joukkoliikkeen voima

Viikonloppuna suomalaiset saivat ihmetellä Hesarista Akavan Sture Fjäderin ja Eläketurvakeskuksen Jukka Rantalan kannanottoja nuorten työmarkkina-aseman heikentämisestä. Lyhykäisyydessään Helsingin Sanomien uutinen kertoi Fjäderin olevan sitä mieltä, että nuoret saavat potkujen jälkeen helpommin työtä kuin vanhat työntekijät, ja tämän vuoksi firmojen tulisi aina aloittaa irtisanomiset viimeisimpänä taloon tulleista eli käytännössä nuorista työntekijöistä. Päälle viisikymppisillä on vielä matkaa eläkkeelle, muttei syrjinnästä johtuen kysyntää työmarkkinoilla, minkä vuoksi heidän irtisanomisensa on ongelmallista.

”Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder kannattaa usein mallin hakemista Ruotsista, niin nytkin. Hänen mukaansa Akava esitti Ruotsin irtisanomisjärjestykseen siirtymistä, kun hallitus keväällä pyysi työmarkkinajärjestöiltä toimenpiteitä työurien pidentämiseksi.

”Rantala on täysin oikeassa. Jos ikärasismia ei saada kuntoon, pitää muuttaa irtisanomisjärjestystä”, Fjäder sanoo.” HS 9.6.2013.

Uutinen tuntuu viestittävän, että viisikymppisten asema tulee turvata nuorten selkänahasta. Jos näyttää siltä, että työmarkkinoilla esiintyy ikärasismia vanhoja kohtaan, asetelma tulee muuttaa päälaelleen, jolloin järjestelmä suosisi vanhoja. Melko absurdia mielestäni. Aiheesta on kirjoitettu jo useampi teksti, joten lähestyn ilmiötä toisesta kulmasta.  Muun muassa Tuomas Saloniemi ja Veikko Eranti ovat pureutuneet Fjäderin lausuntoihin, joten lukekaahan heidän näkemyksensä.

Kuten saattaa uskoa, Fjäderin mielipiteet nostattivat mielipahaa ja huolta nuorissa ja koulutetuissa akavalaisissa. Kannanotto pakotti monet nuoret miettimään, onko mitään mieltä kuulua keskusjärjestöön, jonka puheenjohtaja haluaa huonontaa heidän asemaansa työmarkkinoilla. Myös Akavan sisällä heräsi muutoshenki, ja muun muassa Facebookiin perustettu Akavakapina–sivusto ravistelee keskusjärjestöä:

”Tämä ei käy! Sukupolvien välisen sodan lietsominen ei ole kenekään etu. Rakennettaan yhdessä uusi, parempi Akava. Sture Fjäder saa mennä!” (sic) Akavakapina luettu 11.6.2013.

Bloggaukset ja Akavakapina ylittivät myös uutiskynnyksen. Ja kiinnostavalla tavalla Sture Fjäder peruu tämänpäiväisessä Hesarissa sanojaan. Tai oikeastaan hän vierittää syyn HS:n ja toimittaja Matti Tyynysniemen niskoille. Fjäderin mukaan Akava ei siis olekaan esittänyt hallitukselle irtisanomisjärjestystä. Fjäder onkin ainoastaan omissa nimissään sanonut, että Ruotsin mallin hyötyjä voidaan selvittää. Ja tämäkin silloin, jos mikään muu ei auta ikääntyneiden syrjinnässä. Akava ei siis kannata Ruotsin mallia. Vielä eilen hänen kantansa Verkkouutisten mukaan naapurimaan malliin oli myönteinen, mikäli ikääntyvien tilannetta ei saada muutoin korjatuksi.

Fjäder vierittää syyn HS:lle. Mielipidekirjoitus HS 11.6.

Irtisanomisjärjestys-kohu paljastaa myös Helsingin Sanomien kannan. Yksi lehden kolmesta pääkirjoituksesta paneutuu asiaan. Kirjoituksessa huomautetaan, että nuorilla työntekijöillä, asuntolainoineen ja pienine lapsineen, on edessä ne taloudellisesti haastavimmat vuodet, jotka vanhemmilla työntekijöillä ovat jo takanapäin. Lehden näkökulmasta nuorten ja vanhojen vastakkainasettelu ei ole järkevää ja ikä ei saa määrittää irtisanomisjärjestystä.

Hesarin pääkirjoitus pyrkii kyllä olemaan kuivan tasapuolinen, mutta lehden kanta vahvistuu seuraavalla sivulla. Siellä lehti uutisoi näyttävästi nuorisotyöttömyyden vakavista vaikutuksista. Uutisessa muistutetaan, ettei nuorten massiivisen työttömyyden seurauksena ole ainoastaan hetkellinen ostovoiman väheneminen, vaan ilmiöllä on vakavat seuraukset niin yksilön kuin Euroopankin tasolla.

HS muistuttaa 11.6. nuorisotyöttömyyden kohtalokkaista seurauksista. Onko tämä osittain vastaus Jukka Rantalalle ja Sture Fjäderille?

Fjäder-kohu antaa oivan mahdollisuuden analysoida Akavan, sen jäsenistön ja eri mediatalojen kantoja. Se myös nostaa jälleen kerran esille sosiaalisen median roolin viestinvälittäjänä nykymaailmassa. Mutta ennen kaikkea Fjäder-kohu toimii esimerkkinä joukkoliikkeen voimasta. Sillä, lausuiko Akavan puheenjohtaja älyttömyyksiä vai vääristelikö HS hänen sanojaan, ei oikeastaan ole merkitystä.  Merkityksellistä on, että akavalaiset nuoret käyttivät sitä valtaa, jolle ay-liike on rakentunut ja josta se todella kumpuaa. He kokivat asemansa uhatuksi, toimivat ja saivat viestinsä perille niin Akavaan kuin valtamediaankin! Samaa valtaa käyttämällä keskusjärjestö muuttuu jäsenistönsä näköiseksi.

Ja Sture Fjäderin tulee iloita muiden mukana. Lausuihan hän Ahne sukupolvi -paneelikeskustelussa noin vuosi sitten (jos siis Voima-lehden Susanna Kuparinen ei tällä kertaa vääristellyt hänen sanojaan):

”Meillä syrjäytyy nuorisoa jo peruskoulussa. Ehkä meillä on liian antelias hyvinvointivaltio. No joo, nuoret saa syyttää itseään. Kun he eivät osallistu politiikkaan, niin on ihan turha valittaa, että siellä tehdään päätöksiä, jotka ei heitä miellytä. Osallistumalla voi vaikuttaa.” Voima 2/2013.

Ehkä Sturekin huomasi nuorten halun osallistua, kun hän törmäsi siihen otsa edellä?

Vihapuheesta: Poistaako vaikeneminen ongelman?

”Jos et välitä, kiusaajat lopettavat”. Eikö tämä ole ohje, joka annetaan lapsille. ”Älä missään nimessä näytä pelkoa tai suutu”. Vanhan kansa toteaa myös, ”ettei haukku haavaa tee”. Mutta kyllä ne sanat satuttavat ja vahingoittavat: uhkaukset lietsovat pelkoa, joka voidaan luokitella väkivallaksi. Vihapuhe jäytää myös demokratian tukijalkaa: sananvapautta.

Internetin aikakausi on nostanut vihapuheen suureksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Netissä uhkailu ei kuitenkaan ole vain rikollisten tai ääriliikkeiden toimintaa, vaan siihen osallistuvat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Kohteeksi joutuvat julkisuudessa esiintyvät ihmiset puoluekantaa katsomatta: Suomessa vihapuhetta ja uhkailua joutuvat kestämään niin Vasemmistoliiton Li Andersson ja Perussuomalaisten Olli Immonen kuin myös kirjailija Roman Schatz. Katso Spotlightin raportti asiasta.

Ylen Silminnäkijä esitti raportin naisiin kohdistuvasta verkkovihasta Ruotsissa:

Toimittaja Anna Hedenmo toteaa, että vihakirjoittelijat ovat uhka demokratialle. Uhkailun seurauksena yhteiskunnalliset toimijat alkavat miettiä omaa esiintymistään ja kannanottojaan. Sivusin samaista aihetta aikaisemmin blogissani suomalaisten tutkijoiden näkökulmasta. Mielenkiintoista on, että vihapuhetta puolustellaan monesti sananvapaudella, vaikka juuri vihapuhe kahlitsee yhteiskunnallista keskustelua.

Aina ihmisen ei tarvitse olla poliitikko tai ajankohtaisohjelman juontaja saadakseen vihapostia. Varsin mielenkiintoinen on 21-vuotiaan Julian tapaus. Hän kommentoi H&M:n nettisivuilla, miksi vaateliike myy t-paitoja, joita komistaa raiskauksesta vankilassa istuneen rap-artisti Tupac Shakurin kuva. Julian postauksesta seurasi valtava viharyöppy: niitä tavallisia raiskausuhkauksia ja tappouhkauksia. Jopa Julian kotiosoite julkaistiin sivustolla. H&M ei pyynnöstä huolimatta poistanut kommentteja välittömästi, ja poliisi ei ottanut asiaa vakavissaan. Mutta mistä Julia voi tietää, onko joku uhkaajista tosissaan?

Nykyisin pelottavan tavallisesta Julian tapauksesta mielenkiintoisen tekee se, että ruotsalaiset toimittajat selvittivät osan ihmisistä uhkauksien takana. Näistä uhkailijoista suurin osa katui viestejään. ”Olin niin vihainen” tai ”en oikeasti tarkoittanut, että hänen pitäisi tappaa itsensä”. Yksi toteaa, että kyseessähän on ”vain Facebook”. Ihmisten olisi hyvä ymmärtää, ettei kyseessä ole ”vain” kirje, sosiaalinen media tai huono vitsi, kun se kohdistuu toiseen ihmiseen. Eikä varsinkaan silloin, kun kyseessä on laiton uhkaus. Mieti siis hetki, miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku uhkailisi sinua tai lähimmäistesi henkeä.

Mielestäni Johanna Korhonen antaa hyvä neuvon: kun vihanpurkaus iskee ja haluat kirjoittaa ”ruma ämmä mä tapan sut”, näytä kirjoitus ensin kotiväellesi. Vaihtoehtoisesti, kuten Itä-Suomen yliopiston professori Matti Tolvanen kehottaa: laita tietokone kiinni ja mieti vastaustasi yön yli. Tämä toimii varmasti suureen osaan ylilyönneistä.

Mutta kaikki vihakirjoittelijat eivät suinkaan ole vain foorumeilla räyhääviä perheenisiä ja -äitejä, sillä joukkoon mahtuu aidosti vainoharhaisia ja väkivaltaisia ihmisiä. Tämänkään vuoksi netissä tapahtuvaa vihapuhetta ja uhkailua ei pidä missään nimessä suvaita, eikä siitä tule vaieta. Toiseksi uhkailu on esiaste fyysiselle väkivallalle. Vihapuhe on yksi yhteiskuntamme ongelmista, joka on ratkaistava nyt!